Kuinka voin auttaa seurakuntani tai vaarnani jäseniä tuntemaan, että heitä rakastetaan, arvostetaan ja tarvitaan?

Ihmisillä on tarve tuntea, että heitä tarvitaan

Kirkon jäseninä meillä kaikilla on vastuu luoda tukea antava ja rakastava ympäristö kaikille veljillemme ja sisarillemme. Sellaisen tukiverkoston ansiosta on paljon helpompaa elää evankeliumin mukaan ja tavoitella Henkeä yrittäessämme selviytyä kuolevaisuuden eri puolista.

”En usko, että olen ikinä tavannut ketään, joka ei haluaisi kuulua sellaiseen joukkoon, joka saa ihmiset tuntemaan, että he ovat tärkeitä, ja joka saa heidät tuntemaan, että heillä on arvoa.

Kun ihmiset miettivät: ’Onko siellä paikkaa minulle?’, pohdinnan taustalla voi olla monia asioita, ja nyt he kysyvät itseltään: Sovinko mukaan? Kuulunko tänne? Tarvitsevatko he todella minua? Ja haluan sanoa painokkaasti: ’Kyllä!’

Ajattelen Paavalin vertausta, josta pidän todella paljon [ja jossa] kirkko on Kristuksen ruumis. Ja hän sanoo, että meidät on kastettu tuohon ruumiiseen. Ja hän sanoo, että se on yksi ruumis. Monia jäseniä, mutta yksi ruumis.

Ymmärrän ihmisten tuntemuksia siitä, että heitä ei ehkä tarvita. Joskus toiset syyllistyvät sanomaan, ettemme tarvitse tätä ihmistä, ettemme tarvitse tuota ihmistä, vaan pärjäämme hyvin näin. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Se ei ole kristillinen tapa. Kristus ei näe meitä sillä tavalla. Hän näkee meidät kaikki äärettömän arvokkaina. Ja olipa elämäntilanteemme mikä tahansa, Kristuksen ruumis tukee jokaista jäsentä. Kun ihminen tuntee olevansa syrjässä – en kiellä tunteen todellisuutta enkä sitä, miksi on hyvin luonnollista tuntea niin – mutta tulipa tämä tunne meille milloin tahansa, meidän jokaisen on pysähdyttävä ajattelemaan, että Jeesus Kristus on kuollut minun puolestani. Jeesus Kristus piti minua verensä arvoisena. Ja Hän rakastaa minua. Hänellä on toiveita minun suhteeni. Ja Hän voi vaikuttaa elämääni. Hänen armonsa voi muuttaa minut. Ja kenties tämä henkilö vieressäni, joka ei ole huomaavinaan minua tai joka ehkä jopa haluaisi siirtyä muualle – ehkä hän tekee niin tai ei tee. Se ei kuitenkaan muuta sitä, mitä Kristus tosiasiassa tuntee minua kohtaan, eikä niitä mahdollisuuksia, jotka minulla on Kristuksessa.

Sydäntäni särkee, jos joku tulee ja on hyvin haavoittuvainen ja sanoo: ’Haluan kokeilla sitä. Haluan olla täällä’, ja sitten hänet sivuutetaan eikä hänestä olla kiinnostuneita. Se on murheellista. Se on todella murheellista. Meidän on oltava parempia.

Moninaisuus, jota nykyään on kirkossa, saattaa olla vasta alkua. Suoraan sanoen uskon, että tulemme näkemään entistä suurempaa moninaisuutta. Muinaisessa kirkossa oli valtavaa moninaisuutta. Eikä kyse ole vain moninaisuudesta moninaisuuden vuoksi, vaan siitä, että ihmiset voivat tuoda mukanaan erilaisia lahjoja ja näkökulmia, ja ihmisten kokemusten, taustojen ja haasteiden laaja kirjo osoittaa meille, mikä on todella olennaista Kristuksen evankeliumissa. Ja suuri osa siitä, mitä kenties ajan kuluessa on omaksuttu ja mikä on enemmän kulttuuriin liittyvää kuin opillista, voi jäädä pois, ja me voimme todella oppia olemaan opetuslapsia.” (D. Todd Christofferson, ”Is There a Place for Me?”, churchofjesuschrist.org.)