Minun lahjani Vapahtajalle
Kirjoittaja asuu Idahossa Yhdysvalloissa.
Tunsin riittämättömyyttä lähetyssaarnaajana. Mitä voisin tehdä lakatakseni keskittymästä itseeni ja alkaakseni keskittyä Vapahtajaan?
Kuvitus Dinara Mirtalipova
Venäjä on talvella hyvin kylmä ja usein pilvinen, jolloin päivät ovat synkkiä ja jokseenkin kurjia. Oli marraskuun loppupuoli, ja sen lisäksi, että sää oli masentava, minä tunsin itseni yksinäiseksi, riittämättömäksi ja kykenemättömäksi olemaan hyvä lähetyssaarnaaja. Minulle oli juuri annettu tehtäväksi kouluttaa uusi toveri, ja vaikka sisar Hart oli ihana, minuun kohdistuivat nyt paineet oppia kieltä paremmin, olla esimerkkinä ja löytää joku – kuka tahansa – opetettavaksemme.
Olimme juuri saaneet sanan, että uusi lähetysjohtajamme aikoi pitää vyöhykekonferenssin Jekaterinburgissa, joka oli viiden tunnin matkan päässä alueeltamme Permistä. Varhain koleana joulukuun aamuna sisar Hart ja minä lähdimme rautatieasemalle.
Odotellessamme pohdin senhetkisiä tuntemuksiani. Ajattelin tulevaa joulunaikaa ja sitä, kuinka kaipasin olla perheeni kanssa. Lähetystyössä olemisen innostus oli haalistunut, ja nykyään minusta tuntui, etten ollut saavuttanut lähetyssaarnaajana paljoakaan yhdeksän kentällä viettämäni kuukauden aikana. Viimein junamme saapuminen kuulutettiin, ja niin nousimme junaan ja menimme istumaan omille paikoillemme. Huomasin ajattelevani Vapahtajaa. Suljin silmäni ja rukoilin, että tietäisin, kuinka päästä eroon näistä tuntemuksistani ja kuinka keskittyä paremmin Häneen.
Seuraavana päivänä vyöhykekonferenssissa lähetysjohtaja Rust piti kauniin ja vilpittömän puheen. Kun sisar Rust nousi puhumaan, hän kertoi yksinkertaisen tarinan siitä, kuinka Vapahtaja on paimen, joka menee ja etsii sen yhden lampaan, joka on harhaillut pois, ja tuo sen lampaan takaisin laumaan. Hän puhui niistä uhrauksista, joita Vapahtaja on tehnyt meidän puolestamme, ja lopuksi hän lausui voimallisen todistuksen siitä mahdollisuudesta, joka meillä lähetyssaarnaajilla on palvella Vapahtajaa tuomalla Hänen kadonneita lampaitaan Hänen laumaansa. Sisar Rust antoi meille haasteen miettiä, minkä lahjan voisimme antaa Vapahtajalle jouluna.
Kun hän esitti tuon haasteen, sain mitä voimakkaimman vaikutelman, että lahja, joka minun odotettiin antavan Vapahtajalle, oli yksinkertaisesti se, että puhuisin useammille ihmisille. Siihen saakka minua oli kauhistuttanut aloittaa keskusteluja täysin tuntemattomien kanssa – varsinkin venäjän kielellä! En halunnut heidän pitävän minua tyhmänä, kun en ymmärtänyt heitä, joten oli vain helpompaa olla sanomatta yhtään mitään. Sillä hetkellä tiesin kuitenkin täsmälleen, mitä minun piti tehdä. Minun oli pakko lakata ajattelemasta itseäni ja alettava ajatella veljiäni ja sisariani. Asetin tavoitteeksi puhua evankeliumista jollekulle jokaisessa kulkuvälineessä, jota loppukuukauden aikana käytin, ja omistaa sen joululahjanani Vapahtajalle.
Kun sisar Hart ja minä seuraavana aamuna nousimme jälleen yhteen junaan mennäksemme takaisin Permiin, aloin toteuttaa tavoitettani puhumalla niiden kanssa, joiden vieressä istuin. He eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita siitä, mitä minulla oli kerrottavana, mutta ainakin yritin!
Jokainen päivä oli kamppailua, kun pyrin antamaan lahjaani Vapahtajalle, mutta vähitellen huomasin tuntevani suurempaa onnellisuutta ja itseluottamusta – tunsin, että täytin paremmin tehtäväni lähetyssaarnaajana. Joulu tuli ja meni, mutta päätin, että jatkaisin ihmisille puhumista. Aloin puhua heille paitsi käyttäessämme julkisia kulkuvälineitä myös kaduilla, kaupassa, kirjastossa ja kaikkialla, minne vain menimmekin.
Emme löytäneet yhtään opetettavia puhuessani ihmisille enemmän. Tunnen kuitenkin kylväneeni evankeliumin siemeniä. Saimme uusia ystäviä linja-autonkuljettajista, ihmisistä paikallisessa ruokakaupassamme ja muualla. Parasta oli se, että kun näimme jonkun uudelleen, näimme hänen usein hymyilevän ja olevan se, joka tervehtii ensimmäisenä. Uskon, että ne siemenet, jotka kylvimme, tulevat jonakin päivänä kukoistamaan, kun nuo ihmiset saavat uusia tilaisuuksia kuulla evankeliumista. Taivaallinen Isä työskentelee pienin ja yksinkertaisin tavoin, ja toisinaan se alkaa ihan vain yksinkertaisesta tervehdyksestä.
Kun nyt muistelen sitä hetkeä junassa kohti Jekaterinburgia, ymmärrän, että taivaallinen Isä vastasi rukoukseeni. Hän auttoi minua näkemään, ettei lähetystyössä ole kyse minusta – siinä on kyse muista, ja kun asetamme muut itsemme sekä huoltemme ja murheidemme edelle, me löydämme sen onnen, jota me kaikki etsimme. Minusta on ihmeellistä, kuinka antelias Vapahtaja on, sillä silloinkin kun yritämme antaa Hänelle kaiken, mitä voimme, Hän siunaa meitä ja antaa meille takaisin satakertaisesti.