Kuinka isäni viimeiset sanat siivittivät kääntymystäni
Kirjoittaja asuu Namibiassa.
Profeettojen, lähetyssaarnaajien ja isäni sanat auttoivat minua kasvattamaan uskoani Jeesukseen Kristukseen.
Minä muutin isoon kaupunkiin Namibiassa lähtiessäni opiskelemaan yliopistoon. Asuin siellä isoveljeni luona, joka on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen.
Eräänä sunnuntaina hän kutsui minut kanssaan kirkkoon, ja suostuin lähtemään mukaan. Huomasin, että kaikki rakennuksessa tapaamani ihmiset näyttivät hyvin onnellisilta.
Veljeni esitteli minut lähetyssaarnaajille, ja sovimme tapaamisen. Rehellisesti sanottuna en oikeastaan keskittynyt paljonkaan heidän oppitunneillaan, ja vaikka vanhimmat aina kannustivat minua rukoilemaan siitä, mitä he opettivat, jotta tietäisin, onko se totta, en varsinaisesti halunnut tehdä niin.
Viimein väsyin oppitunteihin. En lukenut pyhiä kirjoituksia enkä yrittänyt muuttaa asioita elämässäni, joten aloin vältellä vanhimpia.
Mutta kävin silti toisinaan kirkossa veljeni kanssa. Ja jos vanhimmat joskus saivat minut kiinni, keksin yleensä tekosyitä sille, miksi en enää tavannut heitä.
Jäähyväisviesti
Muutamaa vuotta myöhemmin isäni sairastui yllättäen, eikä näyttänyt siltä, että hän toipuisi. Vähän ennen kuolemaansa hän kertoi sisaruksilleni ja minulle viestin. Jaetta Matt. 6:33 lainaten hän neuvoi meitä etsimään ”ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa” ja sanoi meille, että jos olisimme vanhurskaita ja seuraisimme Jeesusta Kristusta, kaikki elämässämme loksahtaisi kohdalleen.
Valitettavasti annoin hänen jäähyväisviestinsä painua kunnolla mieleeni vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen.
Ennen kuin isäni kuoli, olin yrittänyt uskoa Jeesukseen Kristukseen ja Hänen evankeliumiinsa, mutta menetettyäni hänet kasvava uskoni suistui raiteiltaan.
Isäni menettäminen oli hyvin tuskallista. Minusta tuntui kuin kaikki valo olisi hiipunut elämästäni. Käännyin alkoholin puoleen lievittääkseni suruani ja tuskaani. Lakkasin tekemästä mitään uskollista, ja tunsin luisuvani yhä kauemmas.
Mutta yhtenä päivänä, kun olin huonoimmassa pisteessä mitä olin koskaan ollut, mieleeni putkahtivat isäni viimeiset sanat:
”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa.”
”Mitä oikein teen elämälläni?” mietin. Isäni oli ollut kuolinvuoteellaan ja oli yhä todistanut uskostaan Jeesukseen Kristukseen. ”Miksi minä en voi tehdä samoin?”
Isäni ajatteleminen sai minut myös muistamaan sen rauhan ja onnen, jota olin nähnyt jäsenten silmissä joka kerta kun olin käynyt kirkossa veljeni kanssa. Halusin tuota samaa rauhaa ja onnea.
Tiesin, että oli vihdoin aika ottaa vakavasti todistuksen saaminen.
Odottamaton vastaus
Aloin taas tavata lähetyssaarnaajia. He vastasivat moniin kysymyksiini, ja aloin lukea pyhien kirjoitusten kohtia, joita he kehottivat minua lukemaan. Aloin rukoilla enemmän ja pyrkiä oppimaan lisää Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Kun lähetyssaarnaajat pyysivät minua rukoilemaan oppimastani, tein niin.
Kun olin yksin, polvistuin ja pidin vilpittömimmän rukouksen, mitä olin koskaan pitänyt, ja kysyin, onko kirkko totta. Rukoustani pohtiessani tunsin äkkiä Hengen hyvin voimakkaana. Hiljainen, vieno – silti läpitunkeva – ääni kuiskasi mieleeni: ”Eben, tule ja seuraa minua. Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Olin ällistynyt.
Kun kerroin siitä myöhemmin lähetyssaarnaajille, selitin, että ajattelin kuulemani äänen olevan kenties oma mieleni, joka yrittää lohduttaa minua. He vakuuttivat minulle, ettei se ollut – se oli Pyhä Henki, joka johdatti minua totuuteen.
Oli uskomatonta saada tietää, että taivaallinen Isä oli tietoinen minusta ja että saatoin saada sellaisen vastauksen. Mutta minusta tuntui silti, että tarvitsin lisää vahvistusta evankeliumin totuudesta.
Uskon harppaus
Yleiskonferenssin lähestyessä lähetyssaarnaajat kehottivat minua kirjoittamaan muistiin mahdollisia kysymyksiä, joita minulla oli, ja kuuntelemaan tarkasti vastauksia.
Presidentti Russell M. Nelsonin puhe tyynnytti kaikki epäilykseni. Kun hän kutsui meitä ”astumaan liittopolulle ja pysymään sillä”1, tuntui kuin taivaallinen Isä olisi käskenyt minua menemään kasteelle.
Niinpä konferenssin jälkeen kerroin vanhimmille, että olin valmis. Olin epäillyt itseäni, kelvollisuuttani ja kykyäni muuttua ja tulla Jeesuksen Kristuksen kaltaiseksi, mutta kun puhuin piispani kanssa, tajusin, mitä minun piti tehdä. Muistaen profeetan, Hengen ja isäni sanat otin uskon harppauksen, ja isoveljeni kastoi minut. Viimein aloin iloiten elää täysin evankeliumin mukaan.
Evankeliumi antaa minulle vastauksia ja lohtua, joita tarvitsen elämässä. Pelastussuunnitelman ymmärtäminen antaa minulle toivoa siitä, että jonakin päivänä näen isäni jälleen. Jokainen sakramenttikokous tuntuu aivan samalta kuin silloin ensimmäisenä sunnuntaina veljeni kanssa – tunnen yhä samaa rauhaa ja iloa.
Kun valmistaudun palvelemaan lähetystyössä, odotan innolla sitä, että voin kertoa evankeliumista ja todistuksestani maailmalle. Olen valmis levittämään evankeliumin valoa – samaa valoa, jonka se antoi minulle, kun tarvitsin sitä eniten.