Israel, Israel, Luoja kutsuu
Vanhin Jeffrey R. Holland
kahdentoista apostolin koorumista
Tervetuloa tähän hartaustilaisuuden lähetykseen, missä sitten olettekin tässä suuressa, laajassa, hienossa kirkossa. Kiitos siitä, että välitätte riittävästi ollaksenne mukana, myös ne teistä, jotka olette täällä Dixien osavaltiollisen collegen kampuksella kotikaupungissani.
Kutsuja lähteä Babylonista on tullut monia
Luodaksemme tänne Herran Hengelle otollisen ilmapiirin minä pyysin sitä laulua, jolla aloitimme tämän kokouksen: ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”. Se on yksi palautuksen suurista klassikoista ja luo puitteet suurelle osalle siitä, mitä haluan sanoa teille tänä iltana. Samasta syystä olisimme voineet laulaa myös laulun ”Teit, Israelin vanhimmat”. Rakastan sitä, kun kuulen lähetyssaarnaajien eri puolilla maailmaa laulavan innokkaasti: ”Nyt taakse jää, nyt taakse jää, sä oi Babylon, Kun Efraimin vuoret meill suuntana on.”1 Noiden kahden kirkon laulun sanoma on pohjimmiltaan sama – että Jumala kutsuu aina Israelin lapsia paikkaan, jossa kaikki on lopulta oleva hyvin.
Israel, Israel, Luoja kutsuu,
Kutsuu maasta murheiden.
Suuri Babylon jo sortuu.
Luoja murtaa tornit sen. – –
Saavu Siioniin, oi saavu.
Riemun tarjoo muurit sen. – –
Saavu Siioniin, oi saavu.
Siionissa kiitos soi.2
Tämä on itse asiassa ollut Israelin historiaa kautta aikojen. Kun tilanne muuttui liian synnilliseksi tai kun yhteiskunnassa oli liikaa maailmallisuutta tai elämä pakanoiden kanssa oli tuhoamassa moraalisäännöt ja Jumalan antamat käskyt, liiton lapset lähetettiin aina pakenemaan erämaahan perustamaan uudelleen Siionia ja aloittamaan taas alusta.
Vanhan testamentin aikoina Abrahamin, tämänkaltaisen liiton isän, oli paettava henkensä edestä Kaldeasta – kirjaimellisesti Babyloniasta – koska hän tavoitteli pyhitettyä elämää Kanaanissa (jota nyt kutsuisimme Pyhäksi maaksi).3 Ei kulunut montakaan sukupolvea, ennen kuin Abrahamin (ja sitten Iisakin ja Jaakobin) jälkeläiset – jotka silloin tunnettiin jo täysin israelilaisina – menettivät Siioninsa ja joutuivat orjuuteen kaukaisessa, pakanallisessa Egyptissä.4 Niinpä oli herätettävä Mooses johdattamaan lupauksen lapset jälleen erämaahan – tällä kertaa keskellä yötä niin kiireesti, ettei heidän leipätaikinansa ehtinyt nousta! ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”, he epäilemättä lauloivat omalla tavallaan. ”Kuule ääntä Vapahtajasi!”5
Vain joitakin vuosisatoja myöhemmin eteemme tulee erityisen kiinnostava kertomus, jossa yksi noista israelilaisista perheistä, jota johti profeetta nimeltä Lehi, sai käskyn paeta rakkaasta Jerusalemista, koska, voi, jälleen Babylon oli ovella.6 Ja tässä sitä taas ollaan! Eivätpä he tienneet, että he olivat menossa aivan uudelle mantereelle perustamaan aivan uudenlaista Siionia7, mutta niin siinä kävi. Eivätkä he tienneet, että juuri niin oli käynyt kerran aiemminkin eräälle jerediläisiksi kutsutulle ryhmälle, jotka olivat heidän esivanhempiaan.8
Kuten sanottua, tämä on maailmanlaajuinen lähetys kasvavalle kansainväliselle kirkolle, mutta kaikista niistä, jotka ylistävät evankeliumin palautusta, on kiinnostavaa, että ensimmäiset Amerikkaan asettuneet valkoihoiset olivat ryhmä, joka pakeni aiemmista kotimaistaan voidakseen palvella Jumalaa haluamallaan tavalla. Eräs arvostettu tiedemies puritaanisten uudisasukkaiden keskuudessa Amerikassa kuvasi tätä kokemusta ”kristinuskon lähetystehtävänä erämaahan”, nykyajan israelilaisten pyrkimyksenä vapautua vanhan maailman jumalattomuudesta ja etsiä jälleen kerran taivaan teitä uudessa maassa.9
Tämäniltaista tarkoitusta varten muistutan teitä vielä yhdestä paosta – paosta, josta tämäniltainen kirkon laulumme itse asiassa kirjoitettiin. Se oli oma kirkkomme, jota omat profeettamme johtivat johdattaen omia uskonnollisia esivanhempiamme. Kun Joseph Smithiä vainottiin halki New Yorkin, Pennsylvanian, Ohion ja Missourin osavaltioiden ja kun hänet lopulta surmattiin Illinoisissa, meidän oli määrä nähdä tämä myöhempien aikojen toistumana siitä, kuinka Israelin lapset etsivät jälleen omaa rauhaansa erämaassa. Brigham Young, Amerikan Mooses, kuten häntä on ihaillen kutsuttu, johti pyhät vuorten laaksoihin noiden taivaltamisesta uupuneiden pyhien laulaessa:
Maan Herra meille valmistanut on
Kaukana Lännessä.
Siellä on vainoojamme voimaton,
Herra on kilpenä.10
Siion. Luvattu maa. Uusi-Jerusalem. Missä se on? No, emme tiedä varmasti, mutta me tulemme löytämään sen. Kautta yli 4 000-vuotisen liittojen historian malli on ollut tämä: Paetkaa ja etsikää. Juoskaa ja asettukaa. Lähtekää pois Babylonista. Rakentakaa Siionin suojaavat muurit.
Tähän asti. Tähän iltaan asti. Meidän aikaamme asti.
Meidät on kutsuttu rakentamaan Siionia siellä, missä olemme
Yksi meidän taloudenhoitokautemme, tämän aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden – kaikista taloudenhoitokausista viimeisen ja suurenmoisimman – monista ainutlaatuisista piirteistä täällä on se muuttuvuus, jolla me vakiinnutamme Jumalan valtakunnan maan päälle. Yksi todella jännittävä seikka tässä taloudenhoitokaudessa on nimittäin se, että tämä on valtavaa, kiihtyvän muutoksen aikaa. Ja yksi asia, joka on muuttunut, on se, ettei Jumalan kirkko koskaan enää pakene. Se ei koskaan enää lähde Urista lähteäkseen Haranista, lähteäkseen Kanaanista, lähteäkseen Jerusalemista, lähteäkseen Englannista, lähteäkseen Kirtlandista, lähteäkseen Nauvoosta, lähteäkseen ties minne. Ei, vaan kuten Brigham Young sanoi meille kaikille: ”Meitä on sysätty ojasta allikkoon ja potkittu pellolle, vaan täällä me olemme ja tänne me jäämme.”11
Tietenkään nuo sanat eivät koskeneet vain Suolajärven laaksoa eivätkä edes yleisesti Wasatch Frontin aluetta, vaan ne tulivat koskemaan kirkon jäseniä kaikkialla maailmassa. Näinä viimeisinä aikoina, tällä meidän taloudenhoitokaudellamme, meistä tulisi niin varttuneita, että lakkaisimme pakenemasta. Meistä tulisi niin varttuneita, että me juurruttaisimme jalkamme ja perheemme ja perustuksemme jokaiseen kansakuntaan, sukuun, kieleen ja kansaan pysyvästi. Siion olisi kaikkialla – siellä missä kirkko on. Ja tuon muutoksen myötä – yhden valtavista muutoksista viimeisinä aikoina – me emme enää ajattele Siionia paikkana, jossa aiomme asua, vaan ajattelemme sitä tapana, jolla aiomme elää.
Kolme tapausta, jotka johtavat kolmeen opetukseen
Luodakseni tälle uudelle tehtävälle hieman taustaa haluan tänä iltana kertoa kolmesta tapauksesta, jotka sisar Holland ja minä olemme kokeneet melko äskettäin. Jos aika sallisi, voisin kertoa niitä tusinoittain lisää, ja niin voisitte tekin.
Numero yksi: Muutama vuosi sitten eräs nuori ystäväni – kotiin palannut lähetyssaarnaaja – kuului yhteen collegen koripallojoukkueista Utahissa. Hän oli hieno nuorukainen ja erittäin hyvä pelaaja, mutta hän ei pelannut niin paljon kuin oli toivonut pelaavansa. Hänen erityiset kykynsä ja taitonsa eivät olleet aivan sitä, mitä joukkue tarvitsi juuri siinä joukkueen tai hänen itsensä kehitysvaiheessa. Niin urheilussa käy. Niinpä nuori ystäväni siirtyi valmentajiensa ja joukkuetovereidensa täydellä tuella ja onnentoivotuksin toiseen kouluun, jossa hän toivoi voivansa kenties olla vähän enemmän hyödyksi.
Kävikin niin, että uudessa koulussa asiat loksahtivat kohdalleen ja ystäväni pääsi aloituskokoonpanoon. Ja kuten arvata saattaa, otteluaikataulun johdosta (josta oli päätetty vuosia ennen kuin tämä kaikki tapahtui) tämä nuori mies palasi pelaamaan aiempaa joukkuettaan vastaan Salt Lake Cityyn, silloiseen Delta Centeriin.
Se, mitä tuossa ottelussa tapahtui, on vaivannut minua tähän päivään asti, ja käytän tätä epätavallista hetkeä saadakseni sen pois tunnoltani. Sitä sapekasta solvausta, joka tulvi katsomosta tämän nuoren miehen ylle sinä iltana – myöhempien aikojen pyhän, lähetystyössä palvelleen, vasta avioliiton solmineen miehen, joka maksoi kymmenyksensä, palveli vanhinten koorumissa, teki hyväntekeväisyystyötä asuinyhteisönsä nuorten hyväksi ja odotti innokkaana uuden vauvan tuloa perheeseensä – sitä, mitä sanottiin ja tehtiin ja syydettiin sinä iltana hänelle, ja hänen vaimolleen ja heidän perheilleen, ei pitäisi kenenkään ihmisen missään koskaan kokea, olipa hänen urheilulajinsa tai yliopistonsa mikä tahansa tai olivatpa hänen henkilökohtaiset päätöksensä niiden kohdalla olleet mitä tahansa.
Mutta pahinta on tämä. Tuon vierasjoukkueen valmentaja, joka oli eräänlainen legenda ammatissaan, kääntyi loistavan pelin jälkeen nuorukaisen puoleen ja sanoi: ”Mitä täällä tapahtuu? Olet kotikaupungin poika, joka on menestynyt. Nämä ovat sinun kansaasi. Nämä ovat ystäviäsi.” Mutta pahinta kaikesta, sitten valmentaja sanoi aivan äimistyneenä: ”Eivätkö useimmat näistä ihmisistä ole kirkkosi jäseniä?”
Tapaus numero kaksi: Minua pyydettiin puhumaan erään vaarnan naimattomien aikuisten hartaustilaisuudessa – yhdessä noista yli 18-vuotiaille tarkoitetuista tapahtumista ilman yläikärajaa. Kun astuin sisään vaarnakeskuksen takaovesta, rakennukseen astui samoihin aikoihin noin 30-vuotias nuori nainen. Jopa kappelia kohti liikkuvassa ihmisvilinässä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mikäli muistan oikein, hänellä oli joitakin tatuointeja, erilaisia korva- ja nenärenkaita, piikikäs tukka, jossa oli kaikki sateenkaaren värit, hyvin lyhyt hame ja hyvin avonainen pusero.
Mieleeni juolahti kolme kysymystä: Oliko tämä nainen kamppaileva sielu, joka ei kuulunut kirkkoomme ja joka oli johdettu – tai vielä parempaa, jonka joku oli tuonut – tähän hartaustilaisuuteen Herran johdatuksella pyrkimyksenä auttaa häntä löytämään se evankeliumin tuoma rauha ja suunta, jota hän tarvitsi elämäänsä? Toinen mahdollisuus: Oliko hän jäsen, joka oli kenties harhautunut hieman niistä toiveista ja tasovaatimuksista, joita kirkko kannustaa jäseniään noudattamaan, mutta joka ei onneksi ollut täysin epäaktiivinen ja oli päättänyt osallistua sinä iltana tähän kirkon toimintaan? Tai kolmas vaihtoehto: Oliko tämä vaarnan Apuyhdistyksen johtaja? (Jotenkin olin varma siitä, ettei hän ollut.)
Tässä on kolmas esimerkkini: Kun sisar Holland ja minä osallistuimme Kansas Cityn temppelin vihkimistilaisuuteen Missourissa vain muutama kuukausi sitten, meidän isäntänämme toimi veli Isaac Freestone, joka on ammatiltaan poliisi ja suurenmoinen ylipappi Libertyn vaarnassa Missourissa. Keskusteluissamme hän kertoi meille, että hänet kutsuttiin myöhään eräänä iltana tutkimaan valitusta eräässä erityisen vaarallisessa osassa kaupunkia. Keskeltä äänekkään musiikin pauhua ja ilmassa leijuvaa marihuanan katkua hän löysi naisen ja useita miehiä juomasta ja kiroilemasta eikä kukaan heistä näyttänyt lainkaan huomaavan viittä pientä lasta – iältään kahdesta kahdeksaan vuotta – jotka kyyristelivät yhdessä eräässä huoneessa yrittäen nukkua likaisella lattialla ilman sänkyä, patjoja, tyynyjä, ilman mitään. Veli Freestone katsoi keittiön kaappeihin ja jääkaappiin nähdäkseen, löytäisikö hän edes yhden purkin tai paketin mitä tahansa ruokaa – mutta hän ei löytänyt kerrassaan mitään. Hän sanoi, että takapihalla haukkuvalla koiralla oli enemmän ruokaa kuin noilla lapsilla.
Äidin makuuhuoneesta hän löysi pelkän patjan, ainoan koko talossa. Hän etsi etsimistään, kunnes löysi muutamia lakanoita (jos niitä siksi voi sanoa), pani ne patjalle ja peitteli kaikki viisi lasta tähän häthätää kyhättyyn vuoteeseen. Kyyneleet silmissä hän sitten polvistui ja rukoili taivaallista Isää suojelemaan lapsia ja toivotti hyvää yötä.
Kun hän nousi ja käveli ovelle, yksi lapsista, noin kuusivuotias, hyppäsi patjalta, juoksi hänen luokseen, tarrasi häntä kädestä ja pyysi: ”Ole kiltti ja adoptoi minut!” Entistä kyyneleisempänä hän vei lapsen takaisin patjalle, meni sitten etsimään huumeissa olevan äidin (miehet olivat aikaa sitten lähteneet) ja sanoi tälle: ”Tulen takaisin huomenna, ja täällä on parasta näkyä joitakin muutoksia siinä vaiheessa, kun kävelen sisään tuosta ovesta. Ja lisää muutoksia sen jälkeen. Saat sanani siitä.”12
Mitä yhteistä näillä kolmella tapauksella on? Ei paljonkaan paitsi, että ne tapahtuivat sisar Hollandille ja minulle lähimenneisyydessä. Ja niissä on kolme pientä, hyvin erilaista, todellisen elämän esimerkkiä Babylonista – yksi tahditon ja yhtä typerä kuin häpeällinenkin käytös koripallo-ottelussa, yksi enemmän kulttuuriin liittyvä ja merkitsevä osoitus yksilötason haasteista niiden kanssa, jotka elävät eri tavalla kuin me, ja yksi hyvin suuri ja hyvin vakava asia, jolla on oikeudellisia seuraamuksia ja niin monimutkainen historia, ettei se näyttäisi olevan kenenkään meidän ratkaistavissa.
Esittäessäni nämä kolme haastetta jätin tietoisesti käyttämättä sensaatiomaisia tapauksia sukupuolirikkomuksista tai fyysisestä väkivallasta tai pornografiariippuvuudesta, vaikka ne voisivat osua lähemmäs joitakuita teistä kuin käyttämäni esimerkit. Mutta olette tarpeeksi fiksuja tekemään tarvittavat johtopäätökset.
Opetus 1: Älkää koskaan ”jättäkö uskontonne ovelle”
Ensiksi, saanen käsitellä loppuun koripallotapauksen. Päivä tuon ottelun jälkeen, kun suuri yleisö oli reagoinut siihen ja vaatinut tapauksesta anteeksipyyntöä, eräs nuori mies sanoi tähän tapaan: ”Kuulkaas nyt. Nyt puhutaan koripallosta eikä pyhäkoulusta. Jos ei kestä huutoja, on parasta lakata pelaamasta. Me maksamme hyvät rahat näiden pelien katsomisesta. Me voimme käyttäytyä ihan niin kuin haluamme. Me jätämme uskontomme ovelle.”
”Me jätämme uskontomme ovelle”? Opetus numero yksi Siionin perustamisesta 21. vuosisadalla: Älkää koskaan jättäkö uskontoanne ovelle. Älkää koskaan.
Nuoret ystäväni, opetuslapseus ei voi olla sellaista, sillä se ei ole opetuslapseutta lainkaan. Kuten profeetta Alma on opettanut kirkon nuoria naisia julistamaan joka viikko Nuorten Naisten johtoaiheessaan, meidän tulee olla ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla”, missä lienemmekin13, ei vain joissakin tilanteissa joissakin asioissa tai kun oma joukkueemme on johdossa.
”Jättäkää uskontonne ovelle!” Olin raivoissani.
Opetus 2: Osoittakaa myötätuntoa mutta olkaa uskollisia käskyille
Käsitellään tätä vielä vähän aikaa, koska tässä on toinenkin opetus. Opetus numero kaksi tämäniltaisessa Siionin tavoittelussa on se, että vanhurskaassa suuttumuksessani (ainakin me sanomme aina, että se on vanhurskasta) minun on huolehdittava siitä, etten päädy tekemään juuri samaa kuin mistä syytän tätä nuorta kannattajaa – suuttumaan, toimimaan typerästi, menettämään malttiani, valittamaan siitä, haluamaan käydä häneen käsiksi – mielellään hänen kurkkuunsa – ja ennen kuin huomaankaan, olen jättänyt uskontoni ovelle! Ei, vaan jonkun elämässä, jonkun 21. vuosisadalla, jonkun on kaikissa näissä tilanteissa elettävä uskontonsa mukaan, koska muutoin tuloksena on vain koko joukko idiootteja, joilla ei ole moraalista tietoakaan.
On helppoa olla vanhurskas, kun tilanne on rauhallinen ja elämä hyvää ja kaikki sujuu mukavasti. Testi on silloin kun testi tai kiusaus on todellinen, kun on paineita ja väsymystä, vihaa ja pelkoa tai mahdollisuus todelliseen rikkomukseen. Pystymmekö olemaan uskollisia silloin? Se on se kysymys, koska ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”. Sellainen nuhteettomuus on tietenkin asenteen ”Isä, anna heille anteeksi, [sillä] he eivät tiedä, mitä tekevät”14 äärimmäistä suuruutta – juuri silloin kun anteeksiantaminen ja ymmärtäminen ja jalomielisyys omia ristiinnaulitsijoitaan kohtaan on viimeinen asia, mitä kukaan vähemmän täydellinen kuin maailman Vapahtaja haluaisi tehdä. Mutta meidän on yritettävä. Meidän on haluttava olla vahvoja. Milloin vain on sellainen tilanne tai ärsytys tai ongelma, tosi Kristuksen opetuslapsi ei voi ”jättää uskontoaan ovelle”.
Se johdattaa minut naiseen, jolla oli sateenkaaritukka ja monenmoisia renkaita. Miten sitten suhtautuukin tähän nuoreen naiseen, ikuinen sääntö on, että sen tulee kuvastaa uskonnollisia käsityksiämme ja evankeliumiin liittyviä sitoumuksiamme. Siksi sen, kuinka me reagoimme kussakin tilanteessa, on parannettava eikä huononnettava tilannetta. Me emme voi toimia tai reagoida sellaisella tavalla, että syyllistymme suurempaan loukkaukseen kuin tässä tapauksessa hän. Se ei tarkoita, etteikö meillä ole mielipiteitä, etteikö meillä ole tasovaatimuksia, ettemmekö välittäisi elämässä lainkaan Jumalalta saaduista käskyistä tehdä tai jättää tekemättä tiettyjä asioita. Mutta se tarkoittaa, että meidän on elettävä noiden tasovaatimusten mukaan ja puolustettava noita käskyjä vanhurskaalla tavalla parhaan kykymme mukaan siten kuin Vapahtaja eli ja puolusti niitä. Ja Hän teki aina sitä, mitä olisi pitänytkin tehdä tilanteen parantamiseksi – totuuden opettamisesta anteeksiantoon syntisille, temppelin puhdistamiseen. Ei ole mikään pieni lahja tietää, kuinka tehdä sellaisia asioita oikealla tavalla!
Kun meillä siis on uusi tuttavuus, jonka pukeutumistapa ja ulkonäkö on epätavallinen, me aloitamme ennen kaikkea muistamalla, että hän on Jumalan tytär ja iankaikkisesti arvokas. Me aloitamme muistamalla, että hän on myös jonkun tytär täällä maan päällä ja voisi toisissa olosuhteissa olla oma tyttäreni. Me aloitamme olemalla kiitollisia siitä, että hän on kirkon toiminnassa eikä välttele sitä. Lyhyesti me yritämme olla parhaimmillamme tässä tilanteessa, koska haluamme auttaa häntä olemaan parhaimmillaan. Me rukoilemme koko ajan mielessämme: Mitä tässä on oikein tehdä? Ja mitä tässä on oikein sanoa? Mikä tekee tästä tilanteesta ja hänestä viime kädessä paremman? Näiden kysymysten esittäminen ja se, että todella yrittää tehdä niin kuin Vapahtaja tekisi, on käsittääkseni sitä, mitä Hän tarkoitti sanoessaan: ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.”15
Sanottuani tämän muistutan meitä kaikkia siitä, että kun pyrimme tavoittamaan ja auttamaan takaisin lammasta, joka on eksynyt, meillä on myös syvä vastuu niistä 99:stä, jotka eivät ole eksyneet – sekä heidän Paimenensa toiveista ja tahdosta. Lauma on olemassa, ja meidän kaikkien pitäisi olla siinä puhumattakaan siitä turvasta ja niistä siunauksista, jotka koituvat meille siinä olemisesta. Nuoret veljeni ja sisareni, tämä kirkko ei voi koskaan mukauttaa oppiaan vastatakseen sosiaaliseen hyväntahtoisuuteen tai poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen tai johonkin muuhun syyhyn. Vain ilmoitetun totuuden ylevä maaperä antaa meille jalansijaa, jolle kohottaa muita, jotka tuntevat kenties olevansa ahtaalla tai hylättyjä. Myötätuntoamme ja rakkauttamme – kristillisyytemme peruspiirteitä ja -vaatimuksia – ei saa koskaan tulkita myönnytyksiksi käskyjen suhteen. Kuten erinomainen George MacDonald kerran sanoi, sellaisissa tilanteissa ”me emme ole velvoitettuja sanomaan kaikkea, mihin uskomme, mutta me olemme velvoitettuja siihen, ettemme edes näytä sellaisilta, mihin emme usko”16.
Tuomitkaa oikein
Tässä asiassa – tässä kehotuksessa myötätuntoon ja uskollisuuteen käskyille – on joskus mahdollisuus, että etenkin nuoret ymmärtävät asian väärin. He ehkä ajattelevat, ettei meidän pidä tuomita mitään, ettemme saa koskaan esittää minkäänlaista arvoasetelmaa. Meidän on autettava toisiamme tässä asiassa, koska Vapahtaja tekee selväksi, että joissakin tilanteissa meidän on tuomittava, että meillä on velvollisuus tuomita – kuten kun Hän sanoi: ”Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen.”17 Se kuulostaa minusta tuomitsemiselta. Vaihtoehtona on antautua dekonstruktionistisen, postmodernin maailman moraaliselle relativismille, joka tarpeeksi pitkälle vietynä väittää, että viime kädessä mikään ei ole iankaikkisesti totta tai erityisen pyhää ja sen vuoksi mikään kanta mihinkään käsiteltävänä olevaan asiaan ei merkitse enempää kuin jokin toinen. Eikä se yksinkertaisesti ole totta.
Tässä arviointiprosessissa meitä ei kehoteta tuomitsemaan muita vaan meitä kehotetaan tekemään joka päivä päätöksiä, jotka kuvastavat arvostelukykyämme – toivottavasti hyvää arvostelukykyä. Vanhin Dallin H. Oaks viittasi kerran tällaisiin päätöksiin väliaikaisena tuomitsemisena, jota meidän on usein tehtävä oman turvallisuutemme ja muiden turvallisuuden vuoksi, vastakohtana lopulliselle tuomitsemiselle, kuten hän sitä nimitti, jonka voi tehdä vain Jumala, joka tuntee kaikki seikat.18 (Muistakaa, että aiemmin lainatussa pyhien kirjoitusten kohdassa Vapahtaja sanoi, että näiden tuomioiden pitää olla oikeita eikä omahyväisiä, mikä on aivan eri asia).
Esimerkiksi vanhempien on käytettävä harkintakykyä lastensa turvallisuutta ja hyvinvointia koskevissa asioissa joka päivä. Kukaan ei syyttäisi vanhempaa, joka sanoo, että lasten täytyy syödä vihanneksensa, tai joka estää lasta juoksemasta vilkasliikenteiselle kadulle. Miksi siis pitäisi syyttää vanhempaa, joka lasten ollessa vähän vanhempia välittää siitä, mihin aikaan nuo lapset tulevat kotiin illalla tai millaisia moraalin ja käyttäytymisen tasovaatimuksia heidän ystävillään on tai minkä ikäisenä he seurustelevat tai kokeilevatko he huumeita tai pornografiaa tai ovatko mukana sukupuolirikkomuksessa vai eivät? Ei, me teemme päätöksiä ja otamme kantaa ja vahvistamme arvomme – lyhyesti sanottuna teemme väliaikaisia tuomioita – koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi.
Joillakin asioilla ja laeilla on iankaikkisia seurauksia
Kun kohtaamme sellaisia tilanteita demokraattisen yhteiskunnan monimuotoisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, se voi olla hyvin haastavaa ja joillekuille hämmentävää. Nuoret saattavat kysyä kirkon ottamasta kannasta tai menettelytavasta sanomalla: ”Me emme usko, että meidän tulee elää tai käyttäytyä sillä ja sillä tavalla, mutta miksi meidän pitää panna muut ihmiset toimimaan samoin? Eikö heillä ole vapaa tahto? Emmekö me ole omahyväisiä ja tuomitsevia pakkosyöttäessämme uskonkäsityksiämme muille vaatien, että he toimivat tietyllä tavalla?” Noissa tilanteissa teidän pitää hienotunteisesti selittää, miksi joitakin periaatteita puolustetaan ja joitakin syntejä vastustetaan, missä tahansa niitä eteen tulee, koska niihin liittyvät asiat ja lait eivät ole seurauksiltaan vain sosiaalisia tai poliittisia vaan iankaikkisia. Ja vaikka emme haluakaan loukata niitä, jotka uskovat eri tavoin kuin me, vielä vähemmän haluamme loukata Jumalaa, tai kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan, loukata ”häntä, joka on teidän lainsäätäjänne”19 – ja minä tosiaan puhun tässä vakavista moraalilaeista.
Mutta selventääkseni asiaa saanen käyttää esimerkkiä vähäisemmästä laista. On vähän kuin nuori sanoisi: ”Kun nyt osaan ajaa autoa, tiedän, että minun pitäisi pysähtyä punaisiin valoihin, mutta pitääkö meidän olla tuomitsevia ja yrittää saada kaikki muutkin pysähtymään punaisiin valoihin? Pitääkö jokaisen tehdä niin kuin me? Eikö muilla ole tahdonvapautta? Täytyykö heidän käyttäytyä samoin kuin me?” Sitten teidän täytyy selittää, miksi me tosiaan toivomme, että kaikki pysähtyvät punaisiin valoihin. Ja teidän täytyy tehdä se vähättelemättä niitä, jotka tekevät syntiä tai jotka uskovat eri tavoin kuin me uskomme, koska heillä tosiaan on moraalinen tahdonvapaus.
Nuoret ystäväni, tässä maailmassa on laaja kirjo uskonkäsityksiä ja kaikilla on tahdonvapaus, mutta kukaan ei ole oikeutettu toimimaan aivan kuin Jumala olisi mykkä näissä asioissa tai aivan kuin käskyillä olisi merkitystä vain silloin, jos niistä vallitsee yleinen yksimielisyys. 21. vuosisadalla me emme voi enää paeta. Meidän täytyy taistella sellaisten lakien ja olosuhteiden ja ympäristön puolesta, joka sallii uskonnon vapaan harjoittamisen ja valtiovallan virallisen hyväksynnän sille. Se on yksi tapa, jolla me voimme sietää sen, että olemme Babylonissa mutta emme Babylonista.
En tiedä, mitä tärkeämpää kykyä ja suurempaa nuhteettomuutta voisimme osoittaa maailmassa, josta emme voi paeta, kuin kulkea tuota tarkkaa polkua – ottaa moraalinen kanta sen mukaisesti, mitä Jumala on julistanut ja niiden lakien mukaisesti, jotka Hän on antanut, mutta tehdä se myötätuntoisesti, ymmärtäen ja suuresti rakastaen. Mutta se ei ole todellakaan helppoa – tehdä selkeä ero synnin ja synnintekijän välillä. Tiedän vain harvoja asioita, joissa tuollaisen eron tekeminen on vaikeampaa, tai ainakin vaikeampaa ilmaista sanoin, mutta meidän pitää rakastaen yrittää tehdä juuri niin. Veljet ja sisaret, maailmassa, jota kohti olemme menossa, meille totisesti tulee paljon tilaisuuksia kehittää sellaista voimaa, osoittaa sellaista rohkeutta ja ilmaista sellaista myötätuntoa – kaikkea sitä samaan aikaan. Enkä nyt puhu omituisista hiustyyleistä tai nenärenkaista.
Opetus 3: Käyttäkää evankeliumin arvoja asuinyhteisöjenne ja maidenne hyväksi
Nyt viimeiseksi vaikeaan tapaukseen Kansas Citystä. Monistakaan meistä ei tule poliiseja tai sosiaalityöntekijöitä tai oikeutta istuvia tuomareita, mutta kaikkien meidän tulee huolehtia muiden hyvinvoinnista ja laajemman asuinyhteisömme moraalisesta turvallisuudesta. Vanhin Quentin L. Cook kahdentoista apostolin koorumista omisti koko yleiskonferenssipuheensa tälle aiheelle kaksi vuotta sitten. Puhuessaan siitä, että meidän kaikkien pitää vaikuttaa yhteiskuntaan oman kotimme seinien ulkopuolella, hän sanoi:
”Sen lisäksi että suojelemme omaa perhettämme, meidän tulisi olla valon lähteenä oman asuinyhteisömme suojelemisessa. Vapahtaja sanoi: ’Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.’ – –
Yhä jumalattomammassa maailmassamme on välttämätöntä, että uskonkäsityksiin perustuvat arvot ovat osana julkista keskustelua. – –
Uskonto on valon, tiedon ja viisauden lähde, ja se hyödyttää yhteiskuntaa dramaattisesti.”20
Ellemme me vie evankeliumin siunauksia asuinyhteisöihimme ja maihimme, yksinkertainen tosiasia on, ettei meillä tule koskaan olemaan riittävästi poliiseja – ei koskaan riittävästi Isaac Freestoneja – toimeenpanemaan moraalista käyttäytymistä, vaikka se olisikin toimeenpantavissa. Eikä se ole. Nuo lapset tuossa kodissa vailla ruokaa tai vaatteita ovat Jumalan poikia ja tyttäriä. Tuo äiti, moitittavampi, koska hän on vanhempi ja hänen pitäisi olla vastuuntuntoisempi, on myös Jumalan tytär. Sellaiset tilanteet voivat edellyttää kovaa rakkautta virallisin, jopa oikeudellisin keinoin, mutta meidän täytyy yrittää auttaa silloin ja siellä, missä voimme, koska me emme jätä uskontoamme ovelle niin pateettisia tai vastuuttomia kuin jotkin ovet ovatkin.
Me emme aio ratkaista jokaista henkilökohtaista tai yhteiskunnallista ongelmaa maailmassa täällä tänä iltana. Kun lähdemme tänä iltana, naapurustossamme, kaupungeissamme ja kansakunnissamme on edelleen köyhyyttä, välinpitämättömyyttä ja rikkomuksia, työttömyyttä ja pahoinpitelyä, väkivaltaa ja murhetta. Ei, me emme voi tehdä kaikkea, mutta kuten vanha sanonta sanoo, me voimme tehdä jotakin. Ja vastauksena Jumalan kutsuun, Israelin lapset ovat niitä, jotka tekevät sen – eivät tällä kertaa pakenemalla Babylonista vaan hyökkäämällä sitä vastaan. Olematta naiiveja tai ylioptimistisia me voimme elää uskontoamme niin laajalti ja vankkumatta, että löydämme kaikenlaisia tilaisuuksia auttaa perheitä, siunata naapureita ja suojella muita, mukaan lukien nouseva sukupolvi.
Eläkää elämäänne niin, että se kuvastaa rakkauttanne Jeesukseen Kristukseen
En ole sanonut sanaakaan lähetyssaarnaajista tässä yhteydessä pelosta, että te ajattelisitte heti valkoisia paitoja ja nimikylttejä. Älkää rajoittako minua siihen. Nähkää laajempi kuva – ja valtava tarve – viedä evankeliumia muille aina, olittepa kokoaikaisia lähetyssaarnaajia tai ette. Myöhempien aikojen pyhät on kutsuttu olemaan hapatteena leivässä, suolana, joka ei koskaan menetä makuaan, kukkulalle sytytettynä kynttilänä, jota ei koskaan panna vakan alle. Ja teidän ikäryhmänne – enimmäkseen 18–30-vuotiaiden – elämänvaihe on aikaa, jolloin tuttavanne todennäköisimmin ottavat vastaan evankeliumin, jos se esitellään heille. Tiedämme sen. Lukuisa joukko kirkon tekemiä tutkimuksia on kertonut sen meille.
Alkakaa siis esitellä! Jos toimimme oikein ja puhumme oikein ja tavoitamme ihmisiä laajalti sanoillamme ja teoillamme, niin kun Vapahtaja päättää äkkiä työnsä vanhurskaasti, sanoo, ettei aikaa enää ole tällä viimeisellä, suurella taloudenhoitokaudella, ja tulee sitten kirkkaudessaan, Hän löytää meidät – teidät ja minut ja meidät kaikki – tekemässä parastamme, yrittämässä elää evankeliumin mukaan, yrittämässä parantaa elämäämme ja kirkkoamme ja yhteiskuntaamme niin hyvin kuin osaamme. Kun Hän tulee, minä todella haluan, että minut tavataan elämästä evankeliumin mukaan. Haluan, että minut yllätetään juuri silloin kun olen levittämässä uskoa ja tekemässä jotakin hyvää. Haluan, että Vapahtaja sanoo minulle: ”Jeffrey” – koska Hän tuntee meidät kaikki nimeltä – ”tunnustan sinut – en tittelisi perusteella – vaan sen elämän perusteella, jota yrität elää ja niiden tasovaatimusten perusteella, joita yrität puolustaa. Näen sydämesi vilpittömyyden. Tiedän, että olet yrittänyt tehdä asiat paremmiksi ennen kaikkea olemalla itse parempi ja sitten julistamalla sanaani ja puolustamalla evankeliumiani muille niin myötätuntoisesti kuin pystyit.
Tiedän, ettet aina ole onnistunut”, Hän varmasti sanoo, ”et omien syntiesi tai muiden olosuhteiden vuoksi, mutta uskon, että olet rehellisesti yrittänyt. Uskon, että sydämessäsi sinä todella rakastat minua.”
En halua tässä kuolevaisessa elämässä mitään muuta yhtä paljon kuin jonkin tuollaisen tapaamisen jonakin päivänä. Ja haluan samaa teille. Haluan sitä meille kaikille. Israel, Israel, Luoja kutsuu – kutsuu meitä elämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan itse niin pienillä kuin suurillakin tavoilla ja sitten kääntymään niiden puoleen, jotka eivät kenties näytä aivan samanlaisilta tai pukeudu tai käyttäydy aivan samoin kuin me, ja sitten (milloin voitte) menemään pidemmälle palvellaksenne niin laajalti yhteiskunnassa kuin voitte.
Auttaakseni teitä siinä jätän teille jokaiselle todistukseni lisäksi apostolisen siunauksen tänä iltana. Siunaan teitä pappeuden voimalla ja tehtävässä, jonka olen saanut, että tiedätte, että Jumala rakastaa teitä, että Hän tarvitsee teitä tällä viimeisellä ja suurenmoisimmalla taloudenhoitokaudella, jolloin kaikki tapahtuu yhä nopeammassa tahdissa ja jolloin yhä enemmän odotetaan. Siunaan teitä apostolisella valtuudella, että vanhurskaudessa pitämiinne rukouksiin vastataan, että henkilökohtaiset pelkonne väistyvät, että selkänne ja hartianne ja sydämenne ovat vahvoja kantamaan ne taakat, jotka niille lasketaan. Siunaan teitä, kun pyritte olemaan puhdassydämisiä ja tarjoatte itsenne välineiksi Jumalan käsissä Siionin vakiinnuttamiseksi näinä myöhempinä aikoina kaikkialla, missä olette. Siunaan teitä olemaan todellisia ystäviä toisillenne sekä niille, jotka eivät kuulu teidän piiriinne ja jotka meidän pitäisi tavoittaa. Ennen kaikkea siunaan teitä ystävystymään maailman Vapahtajan kanssa, tuntemaan Hänet henkilökohtaisesti ja tuntemaan luottamusta Hänen seurassaan.
Minä rakastan Herraa Jeesusta Kristusta, jonka palvelija yritän olla. Ja rakastan taivaallista Isäämme, joka välitti niin paljon, että antoi Hänet meille. Tiedän, että tuon lahjan vuoksi Jumala kutsuu Israelia näinä myöhempinä aikoina ja että Hän odottaa meidän vastaavan tuohon kutsuun ja olevan enemmän Kristuksen kaltaisia, olemaan pyhempiä kuin olemme nyt päättäväisyydessämme elää evankeliumin mukaan ja vakiinnuttaa Siion. Tiedän myös, että Hän antaa meille sekä voiman että pyhyyden olla todellisia opetuslapsia, jos pyydämme sitä. Todistan tämän työn jumalallisuudesta, kaikkivaltiaan Jumalan rakkaudesta ja suuruudesta sekä Herran Jeesuksen Kristuksen äärettömästä sovituksesta, joka ulottuu vähäisimpäänkin meistä. Siunaan teitä tällä toivolla onnesta ja pyhyydestä tänä iltana ja huomenna ja aina, Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.
© 2012 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 5/12. Hyväksytty käännettäväksi: 5/12. Alkuperäisjulkaisun nimi: Israel, Israel, God Is Calling. Finnish. PD50039052 130