2:3

Seisokaa pyhässä lehdossa

Vanhin Marlin K. Jensen

seitsemänkymmenen koorumista

Kirkon koululaitoksen hartaustilaisuus nuorille aikuisille • 6. toukokuuta 2012 • Sacramento, Kalifornia

Hyvää iltaa, veljet ja sisaret. Tunnen olevani hyvin kiitollinen mutta myös hyvin nöyrä saatuani ensimmäiseltä presidenttikunnalta tämän hienon tehtävän puhua teille tänä iltana. Aluksi haluan sanoa, että olin aikoinani rypytön, tummatukkainen ja teidän laillanne täynnä elämää – kuuluin siihen, mitä pyhissä kirjoituksissa kutsutaan ”nouseviksi sukupolviksi”. En ole varma, mikä on oikea sana tai vastakohta nousevalle – ehkä ”vajoava” tai ”laskeva” – mutta mikä se sitten onkin, se kuvaa sitä elämänvaihetta, jossa minä nyt olen, eikä se minusta kuulosta kovin lupaavalta!

Vaikka puhunkin teille Kaliforniassa lähellä Sacramenton temppeliä sijaitsevasta kauniista kappelista, voin nähdä sieluni silmin teidät kymmenettuhannet, jotka puhutte lähes 40:tä eri kieltä ja olette koolla eri puolilla maailmaa. Minulla on ollut siunaus saada vierailla teidän monien kotimaassa, kuulla teidän puhuvan ja todistavan äidinkielellänne ja nähdä omin silmin teidän uskonne ja rakkautenne Herraa kohtaan. Minä rakastan teitä ja kiitän teitä vanhurskaudestanne. Tiedän, että elämä teidän iässänne voi olla haastavaa, ja tiedän, että joskus me teemme virheitä ja meidän täytyy tehdä parannus. Mutta kiitän teitä vilpittömästi siitä, että pyritte pysymään lujana uskossanne Kristukseen ja Hänen palautettuun evankeliumiinsa. Hartain toiveeni tänä iltana on, että minua siunattaisiin niin, että puhuisin Pyhän Hengen voimalla ja siten osaltani vahvistaisin uskoanne.

Pyhiä paikkoja

Tämän maan päällä on paikkoja, joista on tullut pyhiä sen tähden, mitä niissä on tapahtunut. Vanhan testamentin mukaan yksi näistä paikoista on Siinai eli ”Jumalan vuori Horeb” (2. Moos. 3:1, ks. myös 2. Moos. 3:12; 34:2), jolla Herra ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa. Mooseksen lähestyessä pensasta Herra sanoi hänelle: ”Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” (2. Moos. 3:5.)

Perheelläni ja minulla oli aikoinaan siunaus asua eräässä pyhässä paikassa. Vuonna 1993 – neljä vuotta sen jälkeen kun minut oli kutsuttu seitsemänkymmenen koorumiin – meitä pyydettiin palvelemaan kaksi vuotta kirkon lähetyskentällä New Yorkin Rochesterissa. Tuohon lähetyskenttään kuuluvat Palmyran kaupunki (jossa Joseph Smith perheineen asui suuren osan 1820-luvusta) ja Fayette (jossa kirkko perustettiin huhtikuussa 1830). Noin 180 kilometriä Palmyrasta etelään, Pennsylvanian osavaltiossa, sijaitsee Harmony (jossa Joseph Smith tapasi Emma Halen ja jossa he asuivat vastavihittynä avioparina, kun suuri osa Mormonin kirjasta käännettiin 1820-luvun lopulla). Tuo seutu tunnetaan ”palautuksen kehtona”, sillä siellä kirkko syntyi. Se on viehättävää seutua, jossa on paljon kumpuilevia, metsäisiä kukkuloita, kirkkaita järviä ja puroja sekä sydämellisiä, värikkäitä ihmisiä. Se on myös paikka, josta tuli pyhä sen ansiosta, mitä siellä tapahtui.

Pyhä lehto

Keväällä 1820 neljätoistavuotias Joseph Smith näki näyssä Isä Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Tämä tapahtui lehdossa, jossa kasvoi korkeita pyökkejä, tammia, vaahteroita ja muita puita ja joka sijaitsi pari sataa metriä länteen Palmyran lähellä sijaitsevasta Joseph ja Lucy Mack Smithin perheen kodista. Tuo jumalallinen näyttäytyminen, joka oli vastaus Josephin rukoukseen, kuinka hän saisi tietää uskontoon liittyvän totuuden ja kuinka hän saisi syntinsä anteeksi, aloitti evankeliumin palautuksen tänä viimeisenä taloudenhoitokautena. Se myös teki tuosta lehdosta suuresti arvostetun paikan kirkkomme historiassa – paikan, jota kunnioitamme nimellä ”pyhä lehto”.

Kun palvelin lähetysjohtajana, perheeni ja minä opimme rakastamaan tuota lehtoa ja tuntemaan sen pyhyyden. Kävimme siellä usein. Joka kuukausi, kun uudet lähetyssaarnaajat tulivat ja kun lähetystyönsä päättävät lähtivät pois, veimme heidät sinne. Meillä oli tapana kokoontua jonkin lehtoon vievän lähtöpaikan luona, ja laulettuamme tämäniltaisen alkulaulun – ”Joseph Smithin ensimmäinen rukous”¹ – kehotimme vanhimpia ja sisaria hajaantumaan ja etsimään lehdosta suojaisan paikan, jossa he voisivat kukin olla yhteydessä Jumalaan rukouksessa sekä antaa Hänelle henkilökohtaisia lupauksia ja selontekoja. Nuo vierailut pyhässä lehdossa ovat olleet ja tulevat olemaan kallisarvoisia kokemuksia kaikille, jotka ovat saaneet sen siunauksen.

Ymmärrän kuitenkin, että vain pieni osa teistä voi koskaan päästä käymään pyhässä lehdossa henkilökohtaisesti. Sen vuoksi, tänä vuoden 2012 keväänä – 192 vuotta Joseph Smithin ensimmäisen näyn jälkeen – haluan teidän tulevan kanssani pyhään lehtoon virtuaalisesti. Seisokaa siellä kanssani tänä iltana, kun kerron teille lehdon näkymistä, syistä, miksi itse rakastan tuota pyhää paikkaa, ja niistä arvokkaista elämän opetuksista, joita siellä voi saada.

Olen kiitollisuudenvelassa Palmyrassa asuvalle veli Robert Parrottille, joka on kirkon palkkaama metsänhoitaja ja luonnontieteilijä, sillä hän on esitellyt minulle joitakin niistä pyhää lehtoa koskevista seikoista, joista kerron teille. Vaikka veli Parrott ei vielä kuulukaan kirkkoomme, hän kunnioittaa pyhää lehtoa ja hoitaa sitä hellästi ja hyvällä ammattitaidolla.

Puihin liittyvää hengellistä kuvakieltä

Kun olen kunnioittavasti kävellyt pyhän lehdon halki tai istunut mietteissäni siellä olevilla penkeillä, olen usein pohtinut sitä hengellisen kuvakielen runsautta, joka liittyy puihin, oksiin, juuriin, siemeniin, hedelmiin ja metsiin. Aadam ja Eeva, ensimmäiset vanhempamme, saivat epäilemättä ensimmäisen puiden hoidon oppitunnin. Opettaessaan Israelin hajaantumista ja kokoamista Mormonin kirjan profeetta Jaakob esittää Senosta lainaten monisyisen vertauksen tai kertomuksen jaloista ja villeistä oliivipuista (ks. MK Jaak. 5). Ja kukapa meistä ei olisi lukenut yhä uudelleen ja rukoillen pohtinut sitä uskon siementä, jonka Alma kehottaa meitä kylvämään ja josta kärsivällisellä hoidolla ja oikein ravittuna tulee ”puu, joka versoo ikuiseen elämään”? (Alma 32:41; ks. jakeet 27–43.)

Samoin on pyhässä lehdossa. Tarkkaavainen luonnon havainnoija – etenkin kun seurana on veli Robert Parrottin kaltainen taitava luonnontieteilijä – voi oppia merkittäviä asioita siellä vallitsevasta ekosysteemistä. Haluan tänä iltana kertoa teille lyhyesti neljästä sellaisesta opetuksesta.

Elämän opetuksia pyhästä lehdosta

Opetus numero 1: Puut kasvavat aina valoa kohti.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö, jota voi havainnoida pyhässä lehdossa, on alkuperäisen metsikön reunalla kasvavat puut, samoin kuin ne, jotka reunustavat monia lehdossa olevia polkuja. Ne ovat kasvaneet ulospäin päästäkseen pois varjostavan lehvistön alta ja sitten ylöspäin saadakseen mahdollisimman paljon auringonvaloa. Niiden käyrät rungot ja oksat muodostavat jyrkän vastakohdan niiden vieressä kasvaville puille, jotka kasvavat lähes täydellisen suorina. Puut, kuten lähes kaikki elävät organismit, tarvitsevat valoa pysyäkseen hengissä ja kukoistaakseen. Ne tekevät kaiken voitavansa saadakseen itselleen mahdollisimman paljon auringonvaloa yhteyttämistä varten – prosessia, jossa valoenergian avulla tuotetaan kemiallista energiaa eli ”polttoainetta”, jota miltei kaikki elävät organismit käyttävät.

Olen varma, että teidän lahjakkaat, nuoret aivonne jo tietävät, mihin tämä pyhän lehdon vertaus meidät johtaa! Valo on vielä tärkeämpi vaikuttava tekijä hengellisessä maailmassa kuin se on luonnossa. Näin on, koska valo on välttämätöntä hengelliselle kehittymisellemme ja sille, että ymmärrämme täydet mahdollisuutemme Jumalan poikina ja tyttärinä.

Pimeys on valon vastakohta ja kuvaa maailmassa olevia voimia, jotka pyrkivät erottamaan meidät Jumalasta ja tekemään tyhjäksi Hänen jumalallisen suunnitelmansa meidän elämäämme varten. Tavallisesti juuri pimeän tulon jälkeen tai pimeissä paikoissa pahuuden voimilla on suurin vaikutus. Teidän elämänvaiheessanne siveyden lain rikkomiset, varastamiset, uhkapelien pelaamiset, viisauden sanan rikkomiset ja muut taivaallisen Isämme kieltämät teot tapahtuvat yleensä pimeyden turvin. Vaikka päättäisimmekin tehdä väärin kirkkaassa päivänvalossa – esimerkiksi lunttaamalla kokeissa, lainaamalla kirjoitustehtäviimme toisten tekstejä lähdettä mainitsematta, juoruilemalla ilkeästi jostakusta, kiroilemalla tai valehtelemalla – emme voi olla tuntematta pimeyttä sisimmässämme.

Onneksi Kristuksen Henki ”antaa valon jokaiselle ihmiselle, joka tulee maailmaan; ja Henki valaisee kautta maailman jokaisen ihmisen, joka kuulee Hengen ääntä.

Ja jokainen, joka kuulee Hengen ääntä, tulee Jumalan, tosiaankin Isän luokse.” (OL 84:46–47.)

Tämä Opin ja liittojen kohta kuvailee kauniisti ihmisen pyrkimistä ylöspäin, sitä Jumalan antamaa luontaista hengellistä vaistoa, joka meillä kaikilla on – ellemme tukahduta sitä – kulkea kohti valoa ja samalla kohti Jumalaa ja Hänen Poikaansa ja tulla enemmän Heidän kaltaisekseen. Kristus sanoi itsestään: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12.)

Kun pyrimme ymmärtämään pyhiä kirjoituksia, voimme saada paljon tietoa jostakin sanasta sen perusteella, mitä sanoja sen yhteydessä käytetään. Pankaa merkille pyhiä kirjoituksia tutkiessanne, kuinka usein sanat valo, Henki, totuus ja Jeesus Kristus ovat toistensa läheisyydessä. Ne ovat lähes samaa tarkoittavia, ja kaikki vievät meitä ylöspäin kohti korkeampaa ja pyhempää tapaa elää.

Kehotan teitä koko sydämestäni välttämään synnin pimeyttä kaikissa sen inhottavissa muodoissa ja täyttämään elämänne Hengellä, totuudella ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen valolla. Voitte tehdä sen hakeutumalla jalojen ystävien seuraan, innoittavan musiikin ja taiteen pariin sekä parhaiden kirjojen (etenkin pyhien kirjoitusten) tarjoaman tiedon ääreen, etsimällä vilpittömän rukouksen hetkiä ja hiljaisia hetkiä luonnossa, hakeutumalla tervehenkisiin toimintoihin ja keskusteluihin sekä pyrkimällä elämään tavalla, joka keskittyy Kristukseen ja Hänen opetuksiinsa rakkaudesta ja palvelemisesta. Muistakaa aina – ja etenkin etsiessänne iankaikkista puolisoa – Herran vakuutus, että ”totuus omaksuu totuutta; hyve rakastaa hyvettä; valo liittyy valoon” (OL 88:40). Tämä periaate, että hyvyys vetää puoleensa hyvyyttä, antaa toivoa siitä, että jos elämme elämäämme evankeliumin valossa, löydämme lopulta kumppanin, joka kulkee rinnakkaista vanhurskauden polkua. Minä tiedän, että mitä enemmän yritämme täyttää oman elämämme valolla, sitä vähemmän siellä on tilaa pimeydelle ja sitä enemmän tulemme lopulta Kristuksen, Maailman Valon, kaltaiseksi.

Koska minulla on tänä iltana erityinen siunaus puhua teille erinomaisille myöhempien aikojen pyhiin kuuluville nuorille, haluan esittää varoituksen sanoja mutta myös kannustuksen ja toivon sanoja, mitä tulee siihen pimeyteen, joka vääjäämättä tunkeutuu elämäänne, jos olette tekemisissä pornografian kanssa. Pornografisen aineiston kaikenlainen käyttäminen loukkaa Jumalaa ja rikkoo Hänen käskyään, jonka mukaan emme saa tehdä aviorikosta emmekä ”mitään sen kaltaista” (OL 59:6). Pornografian käyttö johtaa melkein aina siveyden lain rikkomiseen muilla tavoin. Toistuva pornografisen aineiston käyttö ja osallistuminen niihin sukupuolisynnin eri muotoihin, joita siitä yleensä seuraa, voi saada aikaan riippuvuuden, jota täytyy käsitellä ja hoitaa samalla huolella kuin alkoholi- tai huumeriippuvuuksia hoidetaan.

Jos pornografia on jo saastuttanut omaa elämäänne ja se on hellittämätön ja toistuva ongelma, pyydän teitä hankkimaan sekä kirkollista että ammattiauttajan apua. Tietäkää, että pornografiariippuvuus ei ole mikään ”pikkuongelma”, jonka voi voittaa salassa rukouksen, pyhien kirjoitusten tutkimisen ja paremman itsekurin avulla.

Koska pornografiariippuvuus voi heikentää tahdonvoimaanne valita hyvän pahasta, te tarvitsette sävyisyyttä ja nöyryyttä ottaaksenne vastaan Jeesuksen Kristuksen sovitustyön ja tullaksenne siunatuiksi kaiken mahdolliseksi tekevällä sovituksen voimalla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos teette itse parhaanne – mihin kuuluu parannuksenteon prosessin läpikäyminen piispanne tai seurakunnanjohtajanne avulla, mikä auttaa saamaan syntien anteeksiannon, sekä toipumisprosessin läpikäyminen ammattimaisen neuvonnan ja mahdollisesti ryhmätuen avulla riippuvuuden voittamiseksi – tämä kaiken mahdollistava sovituksen voima (jota Bible Dictionary [Raamatun sanasto] kuvailee avun tai voiman jumalalliseksi keinoksi²) auttaa teitä voittamaan pornografiariippuvuuden pakkomielteen ja ajan myötä parantumaan sen syövyttävistä vaikutuksista. Sovituksen voiman ansiosta sekä syntien anteeksianto että riippuvuudesta toipuminen ovat mahdollisia, ja molemmat ovat ihania asioita.

Pyydän, että kartatte pimeyttä ja pyritte puiden tavoin kasvamaan aina kohti valoa.

Opetus numero 2: Puut tarvitsevat vastustusta toteuttaakseen luomisensa tarkoituksen.

Vuosien varrella pyhän lehdon hoidossa on noudatettu erilaisten metsänhoidollisten koulukuntien näkemyksiä. Aikoinaan valittiin eräs koeala, jolla toteutettiin niin kutsuttua harvennushakkuuta. Se toimi tällä tavoin: metsänhoitajat valikoivat koealalta ne puuntaimet, joiden he arvelivat olevan tulevaisuudessa suurimpia ja terveimpiä, ja sitten he hakkasivat ja karsivat pois vähemmän lupaavat puut ja kilpailevan aluskasvillisuuden. Oletuksena oli, että kun poistetaan suuri osa kilpailusta veden, auringonvalon ja maaperän ravinteiden suhteen, niin valitut puut olisivat vapaita kasvamaan ja kehittymään poikkeuksellisella tavalla.

Joidenkin vuosien jälkeen näytti selvältä, että tapahtui juuri päinvastoin. Heti kun kilpailu lakkasi, valituista puista tuli omahyväisiä. Sen sijaan että ne olisivat pyrkineet ylöspäin kohti valoa, ne hidastivat pituuskasvuaan ja kasvattivat monia alaoksia, jotka jäivät lopulta hyödyttömiksi latvuskerroksen tihentyessä, ja niistä tuli paksumpia. Pois siirretyt puut puolestaan versoivat uudelleen monioksaisina pensaina, joista ei tulisi kunnollisia puita, mutta ne käyttivät edelleen vettä ja ravinteita. Nuo pensasmaiset puut jatkoivat kilpailua valittujen puiden kanssa, mutta tavalla, joka ei saisi aikaan myönteistä kasvua niissä kummassakaan. Lopputuloksena oli, ettei yksikään koealan puista vetänyt vertoja koossaan tai elinvoimassaan niille puille, jotka oli jätetty kasvamaan luonnollisemmin ja joiden täytyi kilpailla ja voittaa vastustusta voidakseen jäädä henkiin ja kukoistaa.

Kuten tiedätte, yksi Mormonin kirjan tärkeimmistä opeista on se, että kaikessa täytyy olla vastakohtaisuutta. Maailma, jossa on vastakohtaisuuksia, antaa tilaisuuksia valita hyvän ja pahan välillä, jotta tahdonvapaus voi toimia. Yhtä tärkeä on kuitenkin periaate, jonka mukaan täytyy olla vastakohtaisuutta, jotta voisi tapahtua hengellistä kasvua – tai isä Lehin sanoin – ”pyhyyttä” (2. Nefi 2:11). Haluan korostaa, että tämän periaatteen ymmärtäminen – että hengellinen kasvu vaatii vastakohtaisuutta ja vastoinkäymisiä – ja tämän periaatteen hyväksyminen jo teidän iässänne, on avain siihen, että hyväksyy elämän ja on siinä yleensä onnellinen. Se on myös äärimmäisen tärkeää siksi, että koettaisiin tarvittavaa henkilökohtaista kasvua ja kehitystä.

Ennemmin tai myöhemmin me kaikki kohtaamme vastustusta ja vastoinkäymisiä. Osa siitä tulee yksinkertaisesti sen seurauksena, että olemme täällä kuolevaisuudessa langenneessa maailmassa. Se on koko ihmiskunnan yhteinen kohtalo. Tuota vastustusta voi tulla monessa muodossa. Se voi liittyä luonnonvoimiin. Se voi koostua sairauksista ja taudeista. (Minä pystyn näköjään saamaan flunssan, vaikka minut on rokotettu sitä vastaan!) Se voi tulla houkutusten muodossa. Joillekuille se voi tarkoittaa toteutumattomia toiveita. (Minä olisin halunnut olla 195-senttinen, mutta olen oppinut tyytymään 175 sentin pituuteeni, joka minulle suotiin, sekä siihen, että puhujakoroketta joudutaan aina madaltamaan, kun minä pidän puheen.) Se voi myös olla yksinäisyyttä tai fyysisiä tai henkisiä vajavuuksia ja vammoja – vastustavien voimien luettelo on miltei loputon, ja niin ovat henkilökohtaisen kasvun ja kehityksen siunauksetkin, jos meillä on uskoa nähdä se laajemmasta näkökulmasta ja kestää se kaikki hyvin. Minua lohduttavat suuresti Herran sanat Libertyn vankilassa olevalle Joseph Smithille silloin kun Josephin taakat olivat miltei ylivoimaisia: ”Tiedä, poikani, että kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi” (OL 122:7).

Toisinaan vastustus ja vaikeudet tulevat omien väärien valintojemme johdosta. Heikko terveys tai vamma, joka saattaa olla seurausta holtittomasta elämäntavasta, ahdistus ja murhe, jotka johtuvat Jumalan lakien rikkomisesta, katumus, jota tunnemme jätettyämme hyödyntämättä saamamme ajan ja kyvyt – kaikki nuo asiat ovat seurausta omista teoistamme. Kuinka kiitollisia meidän kaikkien tulisikaan olla Vapahtajallemme, jonka sovitus tarjoaa meille keinon korjata se, mikä on särkynyt.

Olen huomannut, että kun kohtaamme vastustusta, kysymme usein ”miksi” – Miksi minulle? Miksi nyt? Miksi tällaista? – kun olisi rakentavampaa kysyä ”mitä”. Lähetin kerran lohduttavan kirjeen hädässä olevalle avioparille, koska aviomies oli kuolemaisillaan parantumattomaan sairauteen. Heidän vastauksensa teki nöyräksi: he luettelivat siunauksia, joita Jumala oli antanut heille heidän monina yhteisinä vuosinaan, ja sitten he uskollisesti pohtivat, ”mitä” Jumala yritti opettaa heille tällä viimeisellä yhteisellä oppitunnilla.

Pyhässä lehdossa on puita, joita veli Parrott kutsuu ”luonnepuiksi”. Ne ovat puita, jotka osoittavat, että vastustus voi toimia meidän hyödyksemme ja että äärimmäisestä hädästämme on usein paljon hyötyä. Niiden puiden on täytynyt reagoida ja sopeutua erilaisiin vastustuksen tai vastoinkäymisten muotoihin ja joskus tointua niistä – salamaniskusta, voimakkaasta tuulenpuuskasta, painavasta lumi- tai jääkuormasta, piittaamattomien ihmisten omavaltaisesta kajoamisesta ja ilkivallasta ja joskus jopa naapuripuun hyökkäyksestä! Nämä epäsuotuisat olosuhteet ovat kasvattaneet joitakin lehdon vankimpia ja mielenkiintoisimmalta näyttäviä puita. Sen, minkä ne ehkä häviävät tasasuhtaisessa kauneudessa, ne vähintäänkin korvaavat peräänantamattomuudellaan ja persoonallisuudellaan.

Voin oman elämänkokemukseni perusteella todistaa, että vastustus, vaikeudet ja vastoinkäymiset kasvattavat luonnetta ja saavat aikaan kasvua. Jotkin oman elämäni haastavimmista ja vaativimmista kokemuksista – riittämättömyyden ja vaivaantuneisuuden tunteet nuoruusvuosinani, lähetystyöni Saksassa nuorukaisena ja saksan kielen oppiminen, oikeustieteen tutkinnon suorittaminen ja asianajajan kokeen läpäiseminen, pyrkimykseni olla kunnollinen aviomies ja isä ja huolehtia kahdeksanlapsisesta perheestämme sekä hengellisesti että ajallisesti, vanhempieni ja muiden rakkaiden menettäminen, jopa se, miten julkinen ja stressaava palvelutehtäväni johtavana auktoriteettina on luonteeltaan (mukaan lukien tämän puheen valmistaminen ja pitäminen teille tänä iltana) – kaikki tämä ja muukin, vaikka se on ollut haasteellista ja vaativaa, on antanut minulle kokemusta ja ollut minun hyväkseni!

Tiedän, ettei ole helppo tehtävä osoittaa todeksi teille nuorille, että pieni määrä tuskaa on teille hyväksi, mutta se todellakin on. Jos me aiomme ikinä ottaa vastaan kaiken, mitä Isällä on (ks. OL 84:38), se ei tule tapahtumaan ilman että me puolestamme annamme kaiken, mitä meillä on. Meidän taivaallinen Isämme haluaa jaloja poikia ja tyttäriä, ja kuten Lehi opetti, pyhyyttä voi olla vain vastoinkäymisten ja koetusten kautta. Puiden tavoin ihmiset tarvitsevat vastustusta toteuttaakseen luomisensa tarkoituksen.

Opetus numero 3: Puut kasvavat parhaiten metsissä, eivät erillään.

Kun tarkemmin ajattelee, luonnossa on hyvin harvinaista nähdä yksin seisova puu. Ne kerääntyvät melkein aina pieniksi metsiköiksi, ja ajan mittaan metsiköistä voi tulla isoja metsiä. Pyhä lehto on kuitenkin paljon enemmän kuin vain joukko puita. Se on monimutkainen ekosysteemi, johon kuuluu lukuisia kasvi- ja eläinlajeja. Kaikkien eri lajien – luonnonkukkien, pensaiden, puiden, sienten, sammalten, lintujen, jyrsijöiden, jänisten, hirvien ja muiden siellä olevien luontokappaleiden – välillä on silminnähtävä yhteys. Nuo lajit vaikuttavat toisiinsa ja ovat riippuvaisia toisistaan ruoan, suojan sekä yhteisvaikutteisen ja sosiaalisen ympäristön suhteen, jossa ne kaikki voivat kokea oman elämänsä kiertokulun.

Jumalan suunnitelmaan meidän elämäämme varten sisältyy samanlaista keskinäistä yhteyttä ja yhteisyyttä. Meidän on määrä pelastuaksemme tehdä työtä yhdessä, ei erillään. Kirkko rakennuttaa seurakuntakeskuksia, ei erakkomajoja. Meitä pyydetään osallistumaan tietyn seurakunnan toimintaan – ei valikoimaan omaa seurakuntaamme, kuten joissakin uskonnoissa. Tämä viisas menettelytapa edellyttää meiltä, että opimme tulemaan toimeen keskenämme ja olemaan tilivelvollisia käytöksestämme piispallemme tai seurakunnanjohtajallemme, eikä juoksemaan piiloon heti kun tulee hankaluuksia! Meitä käsketään rakastamaan lähimmäisiämme (joihin kuuluvat perheemme jäsenet), ja se, että opimme rakastamaan kaikkein lähimpiä ihmisiä, on usein paljon vaikeampaa kuin rakastaa matkan päästä ”koko maailmaa”. Palautuksen alusta asti pyhille on annettu käsky ”saapua Siioniin” ja kokoontua yhteisöihin, joissa voimme oppia elämään sopusoinnussa ja tukemaan toinen toistamme kunnioittaen kasteenliittoamme kantamalla toistemme kuormia, suremalla surevien kanssa ja lohduttamalla niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa (ks. Moosia 18:8–9). Jumalan lapsina emme voi menestyä erillämme sen enempää kuin yksinäinen puukaan. Terveet puut tarvitsevat ekosysteemin; terveet ihmiset tarvitsevat toisiaan.

Onneksi me kaikki kaipaamme yhteisyyttä, kumppanuutta, uskollisia ystäviä. Jumalan iankaikkisen perheen jäseninä me kaikki kaipaamme sitä tyydytystä ja turvallisuutta, jonka läheiset ja kestävät ihmissuhteet voivat tarjota. Tulette oppimaan, että sellaisten ihmissuhteiden luominen vaatii aikaa, vaivaa ja runsaasti rakkautta. Kuten Mormon asian esitti, ”rakkaus – – ei etsi omaansa” (Moroni 7:45) – ei aja omia asioitaan, ei omia etujaan eikä taatusti omaa mielihyväänsä. Vaikka internet ja sosiaaliset verkostosivustot tarjoavat epäilemättä jonkinlaista yhteisyyttä, ne eivät korvaa rehellistä, avointa, kasvokkain tapahtuvaa kommunikointia, jota täytyy olla, jotta voitaisiin luoda aitoja ja kestäviä ihmissuhteita.

Varmastikin varhaisin ja paras työpaja, jossa voi oppia tulemaan toimeen toisten kanssa, on koti. Juuri kotona saamme niitä palvelemisen, epäitsekkyyden, anteeksiannon ja kärsivällisyyden opetuksia, jotka ovat välttämättömiä luodaksemme kestäviä ihmissuhteita toisten kanssa. Luulen, että juuri tästä syystä osana ”temppelikelpoisuutta” on vaatimus siitä, että elämme rakkaudessa ja sopusoinnussa perheemme jäsenten kanssa.

Onneksi kirkon innoitettu organisaatio tarjoaa myös tilaisuuksia ja puitteita, joissa voimme kehittyä sosiaalisesti. Pienestä pitäen elämämme loppuun asti me kuulumme johonkin seurakuntaan ja olemme tilanteissa, joissa ihmissuhteet ja yhteisöllisyys voivat kukoistaa. Kirkon tehtävissä, kokouksissa, luokissa, koorumeissa, neuvostoissa, toiminnoissa ja erilaisissa muissa yhteisissä tilaisuuksissa meissä kehittyy niitä ominaisuuksia ja sosiaalisia taitoja, jotka osaltaan valmistavat meitä siihen yhteisölliseen järjestykseen, joka tulee olemaan taivaassa. Puhuessaan tästä korkeammasta järjestyksestä Herra sanoi Joseph Smithin kautta: ”Ja tämä sama yhteisyys, joka vallitsee meidän keskuudessamme täällä, vallitsee meidän keskuudessamme siellä, mutta siihen yhdistyy iankaikkinen kirkkaus, jota kirkkautta meillä ei nyt ole” (OL 130:2).

Jos toivomme nauttivamme taivaan yhteisyydestä ja siihen kuuluvasta kirkkaudesta tulevassa maailmassa, meidän täytyy jatkuvasti kehittyä sosiaalisesti samoin kuin hengellisesti ollessamme täällä maan päällä. Puiden tavoin ihmiset kasvavat parhaiten yhteisöissä, eivät erillään.

Opetus numero 4: Puut saavat voimaa edellisten puusukupolvien tuottamista ravinteita.

Pyhän lehdon hoitamisessa oli ajanjakso, jolloin asiasta vastuussa olevat päättivät, että lehdon pitäisi näyttää hyvin hoidetulta. Nuorille ja lähetyssaarnaajille järjestettiin ajoittain palveluprojekteja kaatuneiden puiden, oksien ja aluskasvillisuuden ja jopa kantojen ja kuolleitten lehtien pois raivaamiseksi lehdosta. Tämän käytännön vallitessa ei kestänyt kauan ennen kuin lehdon elinvoimaisuus alkoi heiketä. Puiden kasvu hidastui, uusia puita versoi harvemmin, jotkin luonnonkukkalajit ja kasvit alkoivat hävitä ja eläinten ja lintujen määrä väheni.

Kun veli Parrott joitakin vuosia sitten otti lehdon hoitamisen vastuulleen, hän suositteli, että lehto jätettäisiin niin luonnonvaraiseen tilaan kuin mahdollista. Kaatuneet puut ja oksat jätettiin maatumaan ja rikastamaan maaperää. Lehdet saivat jäädä siihen, mihin ne putosivat. Vierailijoita pyydettiin pysymään merkityillä poluilla, jotta lehdolle aiheutuisi vähemmän häiriötä eikä lehdon maaperä tallautuisi niin pahasti. Jo muutamassa vuodessa lehto alkoi uudistua ja uudistaa itseään merkittävällä tavalla. Nykyään se kukoistaa lähes koskemattomana rehevine kasvillisuuksineen ja runsaslukuisine eläimistöineen.

Tästä metsänhoitoon liityvästä kokemuksesta saatava opetus on lähellä sydäntäni. Minulla on nyt seitsemän vuoden ajan ollut etuoikeus palvella kirkon historioitsijana ja aikakirjanpitäjänä. Se on virka, jonka profeetta Joseph Smith perusti vastauksena Herran hänelle antamaan käskyyn päivänä, jolloin kirkko järjestettiin: ”Katso, teidän keskuudessanne pidettäköön aikakirjaa” (OL 21:1). Tuosta päivästä lähtien – alkaen Oliver Cowderyn nimittämisestä ensimmäiseksi kirkon historioitsijaksi ja aikakirjanpitäjäksi ja jatkuen tähän aikaan asti – kirkkomme historiasta on pidetty merkittävää aikakirjaa. John Whitmer tuli Oliver Cowderyn tilalle, ja Herra käski häntä laatimaan ”historiaa kaikista tärkeistä asioista – – mikä on hyväksi kirkolle ja nouseville sukupolville, jotka varttuvat Siionin maassa” (OL 69:3, 8).

Miksi aikakirjan pitäminen sekä historian kokoaminen, säilyttäminen ja siitä muille kertominen ovat niin tärkeitä Jeesuksen Kristuksen kirkossa? Miksi teille, jotka kuulutte tämän ajan nouseviin sukupolviin, on äärimmäisen tärkeää olla tietoinen menneistä sukupolvista ja saada voimaa niistä?

Vastauksena esitän, että on mahdotonta elää täysin nykyisyydessä – saati sitten suunnitella tulevaa kohtaloamme – ilman menneisyyden perustusta. Huomasin pakostakin tämän totuuden joitakin kuukausia sitten, kun tapasin erään hienon avioparin, joka oli kokenut mitä harvinaisimman koettelemuksen, josta olen saanut luvan kertoa teille. Oltuaan vuosia naimisissa ja synnytettyään useita lapsia vaimo joutui vakavaan onnettomuuteen. Hän oli sairaalassa tajuttomana useita viikkoja. Kun hän tuli tajuihinsa, hän oli menettänyt kokonaan muistinsa! Hänellä ei oikeastaan ollut lainkaan menneisyyttä. Ilman muistoa menneisyydestään hänellä ei ollut mitään kiinnekohtaa. Hän ei tuntenut aviomiestään, lapsiaan eikä vanhempiaan! Kun aviomies kertoi minulle tästä, hän tunnusti olleensa noina varhaisina onnettomuuden jälkeisinä kuukausina huolissaan siitä, että hänen vaimonsa lähtisi omille teilleen, jos hänet jättäisi yksikseen. Hän pelkäsi myös, ettei hänen vaimonsa rakastuisi häneen uudestaan. Seurusteluaikana mies oli ollut hoikka, urheilullinen nuorukainen, jolla oli tuuhea tukka. Nyt, keski-iässä, hän oli tanakampi ja hänellä oli paljon vähemmän hiuksia!

Kaikkien osapuolten onneksi oli pidetty ainakin osittaista aikakirjaa. Mies oli säästänyt kirjeet, jotka hänen tuleva vaimonsa oli kirjoittanut ennen hänen lähetystyötään ja sen aikana. Ne todistivat siitä, että he kaksi olivat todellakin olleet rakastuneita. Mies oli myös pitänyt päiväkirjaa, jossa oli hyödyllisiä merkintöjä. Vähitellen, muutaman vuoden kuluessa, vaimo on saanut suuren osan menneisyydestään takaisin hänen rakkaidensa jakaessa tuota historiaa hänen kanssaan.

Tämä ainutlaatuinen ja herkkä tilanne kuvaa hyvin sitä tärkeää suhdetta, joka menneisyydellä on nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se auttaa meitä myös arvostamaan paremmin Herran määritelmää totuudesta, joka ilmoitettiin Joseph Smithille: ”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan” (OL 93:24). Tieto, joka meillä on menneisyydestämme niiden aikakirjojen ansiosta, joita on pidetty, ja tulevaisuudestamme pyhien kirjoitusten ja elävien profeettojen profeetallisten opetusten ansiosta, tarjoaa meille taustan, joka antaa meille mahdollisuuden käyttää tahdonvapauttamme viisaasti nykyisessä olemassaolossamme. Itse asiassa tämä tieto antaa meille jumalallisemman näkökulman, koska se tuo meidät lähemmäksi Hänen kykyään pitää ”kaikki – – läsnä [Hänen silmiensä] edessä” (OL 38:2).

Kaikkia meitä kirkon jäseniä, jotka tulemme monista kansakunnista, yhdistää kirkon varhainen historia. Meille kaikille on tärkeää tutustua kirkkomme historiaan, etenkin niihin, joita kutsun sen ”perustamiskertomuksiksi”. Nuo kertomukset – Joseph Smithin ensimmäinen näky, Mormonin kirjan esiintulo, Johannes Kastajan, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, Elian, Eliaan ja muiden taivaallisten olentojen vierailut – sisältävät ne perustavanlaatuiset totuudet, joille evankeliumin palautus pohjautuu.

Valitettavasti tänä tekniikan aikakautena, jolloin informaatiota on runsaasti – osan siitä arvostellessa kirkon historian tapahtumia ja ihmisiä – jotkut myöhempien aikojen pyhät alkavat horjua uskossaan ja kyseenalaistaa pitkään vallinneita uskonkäsityksiä. Tarjoan rakkauttani ja ymmärrystäni sellaisille kyselijöille ja vakuutan, että jos he noudattavat evankeliumin periaatteita ja jatkavat rukoillen kirkon historian tutkimistaan – tutkien riittävästi saadakseen kattavampaa tietoa hajanaisen tai osittaisen tiedon sijaan – Pyhä Henki vahvistaa heidän uskoaan tärkeisiin tapahtumiin kirkon historiassa puhumalla rauhaa heidän mieleensä. Tällä tavoin he voivat saada varmuutta palautetun kirkon historiaa koskeviin vakaumuksiinsa eivätkä he enää ”[ajelehdi] kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” (Ef. 4:14). Juuri tämänkaltaisten rauhan tunteiden varaan minä, kuten monet teistäkin, olen perustanut koko elämäni Joseph Smithin ensimmäisen näyn ja muiden palautetun evankeliumin tärkeiden tapahtumien kohdalla, ja tiedän, että emme koskaan tule pettymään.

Historia kaikkein yksinkertaisimmillaan on aikakirja ihmisistä ja heidän elämästään, ja kertomukset ja opetukset heidän elämästään voivat vahvistaa sitä, mihin me uskomme, minkä puolesta toimimme ja mitä meidän pitäisi tehdä vastoinkäymisiä kohdatessamme. Kaikki kertomukset, joista oma historiamme koostuu, eivät ole luonteeltaan yhtä vaikuttavia kuin Joseph Smithin ensimmäinen näky tai Wilford Woodruffin lähetystyö Englannissa. Itse asiassa jotkin todella huomattavat kertomukset ovat peräisin sellaisten hyvin tavallisten myöhempien aikojen pyhien elämästä, jollaisia suurin osa meistä on. Ne ovat erityisen rakkaita ja hyödyllisiä meille, kun nuo kertomukset koskevat omia esivanhempiamme.

Esimerkiksi 1920-luvulla omat isovanhempani Jensenit – vaikka he raatoivat pitkää päivää – joutuivat luovuttamaan takaisin myyjälle maatilan, jota he olivat ostamassa ja jolla he asuivat Idahon osavaltiossa. He halusivat palata kotikaupunkiinsa Utahiin pienten lastensa kanssa mutta eivät voineet lähteä Idahosta, ennen kuin olisivat maksaneet 350 dollarin velkansa. Se tuntuu pieneltä summalta tänä päivänä, mutta siihen aikaan se oli huomattava. Isoisä yritti lainata rahat miehiltä, joilla sitä oli, mutta ei onnistunut siinä. Pankilta lainaaminen ei tullut kysymykseen, koska he olivat niin köyhistä oloista. Hän ja isoäitini rukoilivat apua joka päivä. Eräänä sunnuntaiaamuna pappeuskokouksessa eräs mies, jota isoisäni tuskin tunsi, kääntyi hänen puoleensa ja kertoi kuulleensa hänen ongelmastaan. Hän lainaisi isoisälleni ne 350 dollaria sillä ehdolla, että isoisäni maksaisi velkansa mahdollisimman pian Utahiin palattuaan. Sopimus vahvistettiin kädenpuristuksella, ja isoisäni piti sanansa.

Tuo isoäiti Jensenin muistiin kirjoittama pieni kertomus on perhekalleus. Se innoittaa minua kuvailemalla ominaisuuksia, jotka liittyvät ahkeraan työntekoon, rehellisyyteen, vastoinkäymisten voittamiseen, perheen yhteenkuuluvuuteen ja, mikä tärkeintä, se osoittaa Jumalan käden jäljen uskollisten isovanhempieni elämässä. Saan suurta voimaa ja rohkaisua heidän esimerkistään ja muiden – sekä merkittävien että tavallisten ihmisten – esimerkistä menneiltä sukupolvilta.

Saatatte löytää samanlaisia kertomuksia omasta maastanne sekä omasta perheestänne ja suvustanne. Kehotan teitä kokoamaan ja säilyttämään näitä kertomuksia, mistä niitä vain löydättekin, ja kertomaan niistä muille. Huolehtikaa siitä, että ne siirtyvät sukupolvelta toiselle. Lapseni (ja nykyään enimmäkseen lastenlapseni) pitävät aina kovasti siitä, kun kerron heille tarinoita ajasta, ”kun minä olin pieni poika”! Olen kuullut sanottavan, ettei kansa voi olla suurenmoisempi kuin sen kertomukset, ja uskon sen pätevän myös perheisiin. Hyvät kertomukset – mikäli ne ovat tosia – muodostavat hyvän historian. Muistakaa, että puiden tavoin ihmiset saavat voimaa edellisten sukupolvien tuottamista ravinteista.

Lopuksi

Nyt kun päätän puheeni, haluan teidän palaavan kanssani pyhään lehtoon ja seisovan siellä kanssani lähellä yhtä niin kutsutuista ”todistajapuista”. Ne ovat puita, jotka kasvoivat lehdossa 192 vuotta sitten Joseph Smithin ensimmäisen näyn aikaan. Lehdossa on niistä vielä kolme elossa, ja kolme kuollutta todistajapuuta on yhä pystyssä veli Parrottin taitavien suojelutoimien ansiosta.

Kun me palvelimme lähetystyössä lähellä Palmyraa, minulla oli tapana mennä joskus yksin pyhään lehtoon ja seisoa kunnioittavasti todistajapuusuosikkini vierellä. Minulla oli tapana kuvitella, että jos tuo puu osaisi puhua, se kertoisi minulle, mitä se näki tuona kevätpäivänä vuonna 1820. Mutta ei tuon puun oikeastaan tarvinnut kertoa minulle – minä jo tiesin. Hengellisten kokemusten ja tunteiden myötä, jotka alkoivat nuoruudessani ja ovat jatkuneet aina tähän hetkeen, olen oppinut tietämään kaikista muista ihmisistä riippumatta, että Jumala, meidän Isämme, elää. Tiedän myös, että Hänen Poikansa Jeesus Kristus on koko ihmiskunnan Vapahtaja ja Lunastaja. Minä tiedän, että nuo kaksi kirkastettua Olentoa ilmestyivät Joseph Smithille pyhässä lehdossa vuoden 1820 keväällä. He kohottivat Josephin tämän evankeliumin viimeisen taloudenhoitokauden perustavaksi profeetaksi. Heidän jumalallisen johtonsa alaisena työskennellen Joseph käänsi Mormonin kirjan, sai pappeuden avaimet ja valtuuden sekä järjesti Kristuksen kirkon uudestaan näinä myöhempinä aikoina. Olemme valtavan siunattuja saadessamme elää tänä aikana ja olla Kristuksen kirkon jäseniä.

Nämä loistavat totuudet, joista olen todistanut, ovat saaneet alkunsa pyhässä lehdossa. Niin kuin olette tänä iltana kuvaannollisesti seisoneet kanssani pyhässä lehdossa, seisokaa aina samalla tavoin mielessänne ja sydämessänne tuossa pyhässä paikassa ja eläkää uskollisina totuuksille, joita Jumala alkoi siellä ilmoittaa.

Muistakaa myös ne elämän opetukset, joita pyhä lehto opettaa:

Kun pimeyden voimat pyrkivät tuhoamaan teidät – niin kuin ne aikoinaan pyrkivät tuhoamaan nuoren tiedonhaluisen Joseph Smithin – seisokaa pyhässä lehdossa ja muistakaa valopatsas, joka oli aurinkoa kirkkaampi (ks. JS–H 15–17).
Kun vastustus ja vastoinkäymiset ympäröivät teidät ja toivo himmenee, seisokaa pyhässä lehdossa ja muistakaa, että ”kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi” (OL 122:7).
Kun osananne on yksinäisyys ja eristyneisyys, ja kun yritätte kovasti luoda tyydytystä tuottavia ihmissuhteita, seisokaa pyhässä lehdossa yhdessä muiden myöhempien aikojen pyhien kanssa, jotka ovat tehneet liiton auttaakseen teitä kantamaan taakkanne ja lohduttaakseen teitä hädässänne.
Ja kun kokemukset tai ihmiset tai ristiriitainen totuus kyseenalaistavat uskonne ja aiheuttavat epäilystä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palauttamista kohtaan, seisokaa pyhässä lehdossa ja ottakaa vastaan voimaa ja rohkaisua uskollisten myöhempien aikojen pyhien sukupolvilta, jotka ovat järkähtämättä seisoneet siellä ennen teitä.

Tämä on rukoukseni teidän puolestanne, nuoret ystäväni, ja sanon sen rakkaudella ja Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

© 2012 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 5/12. Hyväksytty käännettäväksi: 5/12. Alkuperäisjulkaisun nimi: Stand in the Sacred Grove.Finnish. PD50039048 130