Ettemme kavahtaisi (ks. OL 19:18)

David A. Bednar

kahdentoista apostolin koorumista

Kirkon koululaitoksen hartaustilaisuus nuorille aikuisille • 3. maaliskuuta 2013 • Texasin yliopisto, Arlington

Olen kiitollinen siitä, että saan osallistua tähän hartaustilaisuuteen kirkon nuorten kanssa kaikkialta maailmasta. Rakastan teitä ja olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta palvella Jumalaa yhdessä.

Susan on puhunut ja todistanut tärkeistä periaatteista, ja meitä jokaista siunataan ja vahvistetaan, kun toteutamme johdonmukaisesti hänen opettamiaan asioita päivittäisessä elämässämme. Susan on vanhurskas nainen, valittu nainen ja elämäni rakkaus.

Olen pohdiskellut ja vilpittömästi anonut taivaalliselta Isältämme, että saisin tietää, kuinka voisin parhaiten palvella teitä tänä iltana. Rukoilen, että Pyhän Hengen voima on meidän kunkin kanssamme – jotta ajattelisimme, mitä meidän pitää ajatella, tuntisimme, mitä meidän pitää tuntea, ja oppisimme, mitä meidän pitää oppia voidaksemme tehdä sen, minkä tiedämme olevan tarpeen omalla kohdallamme, ja voidaksemme lopulta tulla sellaisiksi, millaisiksi Herra haluaa meidän tulevan.

Omistautunut opetuslapsi ja esimerkki sellaisesta, joka ei kavahda

Vanhin Neal A. Maxwell oli Herran Jeesuksen Kristuksen rakas opetuslapsi. Hän palveli kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä 23 vuoden ajan, vuosina 1981–2004. Hänen opetustensa hengellinen voima ja hänen uskollisen opetuslapsen esimerkkinsä on siunannut ja edelleen siunaa ihmeellisin tavoin Vapahtajan palautetun kirkon jäseniä ja maailman kansoja.

Lokakuussa 1997 sisar Bednar ja minä saimme vanhin ja sisar Maxwellin vieraiksemme Brigham Youngin yliopiston Idahon kampukselle. Vanhin Maxwellin oli määrä puhua hartaustilaisuudessa opiskelijoille, opettajakunnalle ja muulle henkilöstölle. Jokainen kampuksella odotti innokkaasti hänen vierailuaan yliopistoon ja valmistautui vilpittömästi vastaanottamaan hänen sanomansa.

Aiemmin samana vuonna vanhin Maxwell oli saanut heikentävää kemoterapiahoitoa leukemiaan 46 vuorokauden ajan. Pian sen jälkeen, kun hoidot olivat päättyneet ja hän oli päässyt sairaalasta, hän puhui lyhyesti kirkon huhtikuun yleiskonferenssissa. Vanhin Maxwellin kuntoutuminen ja jatkuva terapia edistyivät hyvin kevät- ja kesäkuukausien ajan, mutta hänen fyysiset voimansa ja kestävyytensä olivat silti rajalliset hänen matkustaessaan Rexburgiin. Kun Susan ja minä olimme ottaneet vanhin ja sisar Maxwellin vastaan lentoasemalla, veimme heidät kotiimme lepäämään ja syömään kevyen lounaan ennen hartaustilaisuutta.

Sen päivän keskustelujemme aikana kysyin vanhin Maxwellilta, mitä asioita hän oli oppinut sairautensa kautta. Tulen aina muistamaan hänen täsmällisen ja läpitunkevan vastauksensa. ”Dave”, hän sanoi, ”olen oppinut, että se, ettei kavahda, on tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä.”

Hän antoi vastauksena kysymykseeni periaatteen, josta hän oli saanut laajaa henkilökohtaista kokemusta kemoterapiansa aikana. Kun vanhin Maxwell ja hänen vaimonsa olivat ajamassa sairaalaan tammikuussa 1997 – sinä päivänä, jolloin hänen oli määrä aloittaa ensimmäinen hoitojakso – he ajoivat pysäköintialueelle ja viettivät rauhallisen hetken kahdestaan. Vanhin Maxwell ”huokaisi syvään ja katsoi [vaimoaan]. Hän tarttui tätä kädestä ja sanoi – –: ’En vain halua kavahtaa.’” (Bruce C. Hafen, A Disciple’s Life: The Biography of Neal A. Maxwell, 2002, s. 16.)

Lokakuun 1997 yleiskonferenssipuheessaan ”Anna Kristuksen sovittavan veren tulla hyväksemme” vanhin Maxwell opetti hyvin aidosti: ”Mekin voimme omia – – koetuksiamme ja ahdistuksiamme kohdatessamme anoa Isältä aivan kuin Jeesus, ettemme kavahtaisi – vetäytyisi pois tai hätkähtäisi (ks. OL 19:18). Se, ettei kavahda, on paljon tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä! Myös katkeran maljan juominen tulematta itse katkeraksi on samoin osa Jeesuksen kaltaisuutta.” (Valkeus, tammikuu 1998, s. 23.)

Vanhin Maxwellin vastaus kysymykseeni sai minut pohdiskelemaan myös kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä palvelleen vanhin Orson F. Whitneyn opetuksia: ”Mikään kärsimämme tuska, mikään kokemamme koettelemus ei mene hukkaan. Se on meille kasvatukseksi, kehittää sellaisia ominaisuuksia kuin kärsivällisyys, usko, mielenlujuus ja nöyryys. Kaikki, mitä kärsimme, ja kaikki, mitä kestämme, etenkin kun kestämme kärsivällisesti, vahvistaa luonnettamme, puhdistaa sydäntämme, avartaa sieluamme ja tekee meistä lempeämpiä ja armeliaampia, kelvollisempia tulemaan kutsutuiksi Jumalan lapsiksi, – – ja juuri murheen ja kärsimyksen, vaivan ja vaikeuksien kautta me saamme sitä koulutusta, jota tulimme tänne hankkimaan.” (Lainattuna julkaisussa Spencer W. Kimball, Faith Precedes the Miracle, 1972, s. 98.)

Ja nämä pyhien kirjoitusten jakeet, jotka koskevat Vapahtajan kärsimystä Hänen antaessaan äärettömän ja iankaikkisen sovitusuhrinsa, tulivat minulle entistä sydämeenkäyvemmiksi ja merkityksellisemmiksi:

”Ja nyt, minä käsken sinua tekemään parannuksen – tee parannus, etten minä löisi sinua suuni sauvalla ja kiivaudellani ja vihallani ja etteivät kärsimyksesi olisi ankaria – kuinka ankaria, et tiedäkään; kuinka suuria, et tiedäkään; niin, kuinka kovia kestää, et tiedäkään.

Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen;

mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä,

mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa –

kuitenkin, kunnia olkoon Isän, minä join ja saatoin päätökseen valmisteluni ihmislasten hyväksi.” (OL19:15–19.)

Vapahtaja ei kavahtanut Getsemanessa eikä Golgatalla.

Vanhin Maxwell ei myöskään kavahtanut. Tämä voimallinen apostoli ponnisteli eteenpäin lujana, ja hän sai siunauksekseen kuolevaisuudessa lisää aikaa rakastaa, palvella, opettaa ja todistaa. Nuo hänen elämänsä viimeiset vuodet olivat painokkaana huutomerkkinä hänen omistautuneen opetuslapsen esimerkilleen – sekä hänen sanoissaan että hänen teoissaan.

Uskon, että useimmat meistä todennäköisesti odottavat, että henkilö, jolla on sellaista hengellistä kyvykkyyttä, kokemusta ja luonnetta kuin vanhin Maxwellilla, kohtaakin vakavan sairauden ja kuoleman ymmärtäen Jumalan onnensuunnitelman, osoittaen varmuutta ja hienostuneisuutta ja arvokkuutta. Ja hän tosiaan teki niin. Mutta tavoitteenani tänään on todistaa, että näitä siunauksia ei ole varattu yksinomaan johtaville auktoriteeteille tai muutamille valituille kirkon jäsenille.

Siitä lähtien kun minut kutsuttiin täyttämään vanhin Maxwellin kuoleman myötä vapautunut paikka kahdentoista koorumissa, tehtäväni ja matkani ovat suoneet minulle mahdollisuuden tutustua uskollisiin, rohkeisiin ja urheisiin myöhempien aikojen pyhiin kaikkialla maailmassa. Haluan kertoa teille eräästä nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, jotka ovat siunanneet elämääni ja joiden kanssa olen oppinut hengellisesti tärkeitä asioita siitä, ettemme kavahtaisi, ja siitä, että annamme henkilökohtaisen tahtomme ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).

Kertomus on tosi, ja henkilöt ovat todellisia. En aio kuitenkaan käyttää asianomaisten henkilöiden oikeita nimiä. Käytän nuoresta miehestä nimeä John ja nuoresta naisesta nimeä Heather. Lisäksi käytän heidän luvallaan valikoituja otteita heidän henkilökohtaisista päiväkirjoistaan.

Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan Sinun

John on kelvollinen pappeudenhaltija, ja hän palveli uskollisesti kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Palattuaan kotiin lähetystyöstään hän seurusteli vanhurskaan ja ihanan nuoren Heather-nimisen naisen kanssa ja meni hänen kanssaan naimisiin. John oli 23-vuotias ja Heather 20-vuotias sinä päivänä, jolloin heidät sinetöitiin yhteen Herran huoneessa ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Pidättehän mielessänne Johnin ja Heatherin iät tämän kertomuksen edetessä.

Suunnilleen kolme viikkoa heidän temppelivihkimisensä jälkeen Johnilla todettiin luusyöpä. Koska syövän etäpesäkkeitä löydettiin myös hänen keuhkoistaan, ennuste ei ollut hyvä.

John kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tämä oli elämäni pelottavin päivä. Ei vain siksi, että minulle kerrottiin, että minulla oli syöpä, vaan myös siksi, että olin vasta mennyt naimisiin ja jotenkin minusta tuntui, että olin epäonnistunut aviomiehenä. Olin ollut uuden perheemme elättäjä ja suojelija, ja nyt – kolme viikkoa siinä roolissa toimittuani – minusta tuntui, että olin epäonnistunut. Tiedän, että se ajatus on absurdi, mutta se on yksi niistä järjettömistä asioista, joita sanoin itselleni kriisin hetkenä.”

Heather kirjoitti: ”Tämä oli musertava uutinen, ja muistan, kuinka suuresti se muutti meidän näkemyksiämme. Kirjoittelin sairaalan odotushuoneessa kiitoskortteja häävieraille, kun odottelimme tuloksia [Johnin] kokeista. Mutta kun olimme kuulleet [Johnin] syövästä, höyrykeittimet ja ruoanlaittovälineet eivät tuntuneetkaan enää niin tärkeiltä. Se oli elämäni pahin päivä, mutta muistan, kuinka sinä iltana menin vuoteeseen tuntien kiitollisuutta temppelisinetöimisestämme. Vaikka lääkärit olivat antaneet [Johnille] vain 30 prosentin mahdollisuuden selviytyä, tiesin, että jos pysyisimme uskollisina, minulla olisi 100 prosentin mahdollisuus olla hänen kanssaan ikuisesti.”

Suunnilleen kuukauden kuluttua Johnilla aloitettiin kemoterapia. Hän kertoi kokemuksestaan: ”Hoidot saivat minut huonovointisemmaksi kuin olen koskaan eläissäni ollut. Hiukseni lähtivät, laihduin 20 kiloa ja kehoni tuntui hajoavan. Kemoterapia vaikutti minuun myös emotionaalisesti, henkisesti ja hengellisesti. Elämä kemoterapian aikana oli kuin vuoristorataa nousuineen ja laskuineen ja kaikkea siltä väliltä. Mutta koko sen ajan [Heather] ja minä säilytimme uskomme siihen, että Jumala parantaisi minut. Me vain tiesimme sen.”

Heather merkitsi muistiin ajatuksiaan ja tuntemuksiaan: ”En voinut jättää [Johnia] yöksi yksin sairaalaan, joten minulla oli tapana nukkua joka yö hänen huoneensa pienellä sohvalla. Päiväsaikaan luonamme kävi monia ystäviä ja sukulaisia, mutta yöt olivat vaikeimpia. Tuijotin aina kattoa ja mietin, mitä taivaallinen Isä oli suunnitellut meitä varten. Toisinaan ajatukseni harhailivat synkille alueille ja pelko [Johnin] menettämisestä sai minusta miltei yliotteen. Mutta tiesin, etteivät nämä ajatukset olleet taivaalliselta Isältä. Rukoilin yhä useammin lohtua, ja Herra antoi minulle voimaa jatkaa.”

Kolme kuukautta myöhemmin Johnille tehtiin leikkaus, jossa hänen jalastaan poistettiin iso kasvain. John kirjoitti: ”Leikkaus oli meille tärkeä asia, koska kasvaimesta otettaisiin patologiset näytteet, joista saataisiin selville, kuinka suuri osa siitä olisi eläviä soluja ja kuinka suuri osa syöpäkasvaimesta olisi kuollut. Tämä tutkimus antaisi meille ensimmäisen osoituksen siitä, kuinka kemoterapia oli tehonnut ja kuinka aggressiivista hoitoa tarvittaisiin jatkossa.”

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen kävin sairaalassa tapaamassa Johnia ja Heatheria. Puhuimme siitä, kun tapasin Johnin ensimmäisen kerran lähetyskentällä, heidän avioliitostaan, syövästä ja niistä iankaikkisesti tärkeistä asioista, joita opimme kuolevaisuudessa kokemiemme koetusten kautta. Kun olimme lopettelemassa yhteistä hetkeämme, John kysyi, antaisinko hänelle pappeuden siunauksen. Vastasin, että antaisin mielihyvin hänelle siunauksen, mutta minun täytyi ensin esittää joitakin kysymyksiä.

Esitin sitten kysymyksiä, joita en ollut aikonut kysyä ja joita en ollut koskaan aiemmin pohtinut: ”[John], onko sinulla uskoa olla parantumatta? Jos taivaallisen Isämme tahto on, että kuoleman kautta siirryt nuorena henkimaailmaan jatkamaan palvelutehtävääsi, niin onko sinulla uskoa alistua Hänen tahtoonsa ja olla parantumatta?”

Olin suoraan sanoen yllättynyt niistä kysymyksistä, joita tunsin innoitusta esittää juuri tälle avioparille. Toistuvasti pyhissä kirjoituksissa Vapahtaja tai Hänen palvelijansa käyttivät hengellistä parantamisen lahjaa (ks. 1. Kor. 12:9; OL 35:9; 46:20) ja havaitsivat, että henkilöllä oli uskoa parantua (ks. Ap. t. 14:9; 3. Nefi 17:8; OL 46:19). Mutta kun John ja Heather ja minä neuvottelimme yhdessä ja painiskelimme näiden kysymysten ääressä, ymmärsimme yhä paremmin, että jos olisi Jumalan tahto, että tämä hyvä nuori mies parantuisi, niin se siunaus voitaisiin saada vain, jos tällä uskollisella avioparilla olisi ensin uskoa olla parantumatta. Toisin sanoen, Johnin ja Heatherin täytyi Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksen avulla voittaa ”luonnollinen ihminen” (Moosia 3:19) – meissä kaikissa oleva taipumus vaatia kärsimättömästi ja herkeämättömästi niitä siunauksia, joita me haluamme ja jotka me uskomme ansaitsevamme.

Me ymmärsimme periaatteen, joka koskee jokaista omistautunutta opetuslasta: vahva usko Vapahtajaan on Hänen tahtonsa ja ajoituksensa nöyrää hyväksymistä omassa elämässämme – silloinkin kun lopputulos ei ole sitä, mitä olimme toivoneet tai halunneet. Epäilemättä John ja Heather halusivat, kaipasivat ja anoivat parantumista koko väkevyydestään, mielestään ja voimastaan. Mutta mikä tärkeämpää, he olisivat ”[halukkaita] alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna [heidän kannettavakseen], niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon” (Moosia 3:19). He olisivat todellakin halukkaita uhraamaan koko sielunsa uhriksi Hänelle (ks. Omni 26) ja nöyrästi rukoilemaan: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42.)

Ne kysymykset, jotka alkuun tuntuivat Johnista, Heatherista ja minusta hämmentäviltä, muotoutuivat osaksi evankeliumin paradoksien laajalle levinnyttä mallia. Pohtikaa Vapahtajan kehotusta: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Hän julisti myös: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä” (Matt. 19:30). Ja Herra neuvoi myöhempien aikojen opetuslapsiaan: ”Sinun sanasi kautta monet ylhäiset alennetaan, ja sinun sanasi kautta monet alhaiset korotetaan” (OL 112:8). Siten se, että ihmisellä on uskoa olla parantumatta, näyttikin sopivan asianmukaisella tavalla siihen läpitunkevien paradoksien voimalliseen kaavaan, joka vaatii meitä pyytämään, etsimään ja kolkuttamaan, jotta saisimme tietoa ja ymmärrystä (ks. 3. Nefi 14:7).

Kun John oli ehtinyt rauhassa pohtia kysymyksiäni ja puhua vaimonsa kanssa, hän sanoi minulle: ”Vanhin Bednar, en halua kuolla. En halua jättää [Heatheria]. Mutta jos Herran tahto on siirtää minut henkimaailmaan, niin kaipa se käy minulle.” Sydämeni paisui arvostuksesta ja ihailusta, kun näin omin silmin, kuinka tämä nuori aviopari kohtasi kaikista hengellisistä kamppailuista vaativimman – oman tahtonsa nöyrän alistamisen Jumalan tahtoon. Uskoni vahvistui, kun näin tämän avioparin antavan voimakkaiden ja ymmärrettävien parantumiseen liittyvien toiveiden ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).

John kuvaili suhtautumistaan keskusteluumme ja saamaansa siunaukseen: ”Vanhin Bednar kertoi meille vanhin Maxwellin ajatuksesta, jonka mukaan on parempi olla kavahtamatta kuin säilyä hengissä. Sitten vanhin Bednar kysyi meiltä: ’Tiedän, että sinulla on uskoa tulla parannetuksi, mutta onko sinulla uskoa olla parantumatta?’ Se oli minulle vieras ajatus. Pohjimmiltaan hän kysyi, oliko minulla uskoa hyväksyä Jumalan tahto, jos Hänen tahtonsa olisi, etten parantuisi. Jos olisin lähestymässä sitä hetkeä, jolloin siirtyisin kuoleman kautta henkimaailmaan, olisinko valmis alistumaan ja hyväksymään?”

John jatkoi: ”Se, että minulla olisi uskoa olla parantumatta, tuntui vaiston vastaiselta. Mutta tämä näkemys muutti tavan, jolla vaimoni ja minä ajattelimme, ja se salli meidän panna luottamuksemme täysin taivaallisen Isän suunnitelmaan meitä varten. Opimme, että meidän täytyy saada riittävä usko siihen, että Herra on vastuussa, olipa lopputulos mikä tahansa, ja että Hän johdattaa meitä sieltä, missä olemme, sinne, missä meidän tulee olla. Kun rukoilimme, aiemmat pyyntömme ’Parannathan minut kuntoon’ vaihtuivat muotoon: ’Anna minulle uskoa hyväksyä se lopputulos, jonka Sinä olet suunnitellut minulle, olipa se mikä tahansa.’

Olin varma, että koska vanhin Bednar on apostoli, hän siunaisi kehoni osia siten, että ne järjestäytyisivät uudelleen ja hyppäisin vuoteesta ja alkaisin tanssia tai tehdä jotakin yhtä dramaattista! Mutta kun hän sinä päivänä siunasi minut, hämmästyin siitä, että hänen lausumansa sanat olivat miltei identtiset niiden sanojen kanssa, jotka isäni, appeni ja lähetysjohtajani olivat lausuneet. Käsitin, että viime kädessä sillä ei ole väliä, kenen kädet ovat pääni päällä. Jumalan voima ei muutu, ja Hänen tahtonsa tehdään tiettäväksi meille henkilökohtaisesti ja Hänen valtuutettujen palvelijoidensa välityksellä.”

Heather kirjoitti: ”Tämä päivä oli minulle täynnä sekavia tunteita. Olin vakuuttunut siitä, että vanhin Bednar asettaisi kätensä [Johnin] pään päälle ja parantaisi hänet syövästä täysin. Tiesin, että pappeuden voiman avulla hän voisi parantua, ja halusin niin kovasti niin tapahtuvan. Kun hän oli puhunut meille uskosta olla parantumatta, olin kauhuissani. Siihen mennessä en ollut koskaan joutunut käsittelemään sitä tosiasiaa, että Herran suunnitelmaan saattaisi sisältyä se, että menettäisin vastavihityn aviomieheni. Minun uskoni pohjautui siihen lopputulokseen, jota halusin. Tavallaan uskoni oli yksiulotteista. Vaikka ajatus uskosta olla parantumatta tuntui aluksi pelottavalta, niin lopulta se vapautti minut huolesta. Se salli minun luottaa täysin siihen, että taivaallinen Isäni tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseni, ja että Hän tekisi sen, mikä olisi parasta minulle ja Johnille.”

Annoin siunauksen, ja viikkoja, kuukausia ja vuosia vierähti. Johnin syöpä tuli ihmeellisellä tavalla remissiovaiheeseen. Hän pystyi saamaan yliopisto-opintonsa päätökseen ja sai hyväpalkkaisen työpaikan. John ja Heather vahvistivat edelleen suhdettaan ja nauttivat elämästä yhdessä.

Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sain Johnilta ja Heatherilta kirjeen, jossa he kertoivat, että syöpä oli uusiutunut. Kemoterapia aloitettiin uudelleen ja leikkauksen ajankohdasta sovittiin. John selitti: ”Paitsi että uutinen tuli [Heatherille] ja minulle pettymyksenä, me olimme lisäksi ymmällämme. Oliko jotakin, mitä emme olleet oppineet ensimmäisellä kerralla? Odottiko Herra meiltä jotakin enemmän? Koska olemme kasvaneet myöhempien aikojen pyhien keskuudessa, on tavallista käydä kirkossa ja kuulla ilmaus: ’Jokainen Jumalan meille antama koetus on meidän parhaaksemme.’ No, ollakseni rehellinen, en pystynyt näkemään, mitä hyötyä tästä oli minulle!

Niinpä aloin rukoilla, jotta saisin selvyyttä ja jotta Herra auttaisi minua ymmärtämään, miksi syöpä oli uusiutunut. Eräänä päivänä kun olin lukemassa Uutta testamenttia, sain vastaukseni. Luin kertomuksen siitä, kun Kristus ja Hänen apostolinsa olivat järvellä myrskyn noustessa. Koska opetuslapset pelkäsivät, että vene uppoaisi, he menivät Vapahtajan luo ja kysyivät: ’Opettaja, etkö näe, me hukumme!’ Juuri siltä minustakin tuntui! Etkö näe, että minulla on syöpä? Etkö näe, että haluan perustaa perheen? Mutta kun luin kertomusta eteenpäin, löysin vastaukseni. Herra katsoi heitä ja sanoi: ’Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?’ Ja Hän ojensi kätensä ja tyynnytti aallot.

Sinä hetkenä minun oli pakko kysyä itseltäni: ’Uskonko tämän todella? Uskonko todella, että Hän tyynnytti aallot sinä päivänä? Vai onko tämä vain mukava tarina, jonka voi lukea?’ Vastaus on: minä uskon, ja koska tiedän Hänen tyynnyttäneen aallot, tiesin heti, että Hän pystyisi parantamaan minut. Siihen asti minun oli ollut vaikea sovittaa yhteen se, että minun pitää uskoa Kristukseen, ja Hänen tahtonsa väistämättömyys. Näin ne kahtena eri asiana, ja toisinaan minusta tuntui, että ne olivat keskenään vastakkaisia. ’Miksi minulla pitäisi olla uskoa, jos Hänen tahtonsa lopulta voittaisi?’ kyselin. Tämän kokemuksen jälkeen tiesin, että uskominen – ainakaan omassa tilanteessani – ei ollut niinkään sen tietämistä, että Hän parantaisi minut, vaan sen tietämistä, että Hän voisi parantaa minut. Minun täytyi uskoa siihen, että Hän pystyisi parantamaan, ja sitten se, tapahtuisiko niin, riippui Hänestä.

Kun sallin näiden kahden ajatuksen – keskittyneen uskon Jeesukseen Kristukseen ja täydellisen alistumisen Hänen tahtoonsa – elää sovussa elämässäni, sain suurempaa lohtua ja rauhaa. On ollut hyvin merkittävää nähdä Herran käsi elämässämme. Asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, ihmeitä on tapahtunut, ja tunnemme itsemme yhä nöyriksi nähdessämme, kuinka Jumalan suunnitelma meitä varten toteutuu.”

Haluan tähdentää Johnin lausumaa toistamalla sen: ”Kun sallin näiden kahden ajatuksen – keskittyneen uskon Jeesukseen Kristukseen ja täydellisen alistumisen Hänen tahtoonsa – elää sovussa elämässäni, sain suurempaa lohtua ja rauhaa.”

Vanhurskaus ja usko ovat varmasti tärkeitä vuoria siirrettäessä – mikäli vuorien siirtäminen toteuttaa Jumalan tarkoituksia ja on sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa. Vanhurskaus ja usko ovat varmasti tärkeitä parannettaessa sairaita, kuuroja tai rampoja – mikäli tämä parantaminen toteuttaa Jumalan tarkoituksia ja on sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa. Näin ollen, vaikka usko olisi vahva, monet vuoret eivät siirry. Eivätkä kaikki sairaat ja heikot parannu. Jos kaikkea vastakohtaisuutta rajoitettaisiin, jos kaikki sairaudet poistettaisiin, silloin Isän suunnitelman ensisijaiset tarkoitukset tehtäisiin tyhjiksi.

Monet niistä asioista, joita meidän on määrä oppia kuolevaisuudessa, voidaan oppia vain kokemustemme ja toisinaan kärsimystemme kautta. Ja Jumala odottaa meidän kohtaavan ja Hän luottaa meidän pystyvän kohtaamaan tilapäisiä kuolevaisuuden vastoinkäymisiä Hänen avullaan, jotta voimme oppia sen, mitä meidän tulee oppia, ja tulla lopulta sellaisiksi, millaisia meidän on määrä olla iankaikkisuudessa.

Kaiken tarkoitus

Tämä kertomus Johnista ja Heatherista on sekä tavallinen että epätavallinen. Tämä nuori pari edustaa niitä miljoonia uskollisia, liittonsa pitäviä myöhempien aikojen pyhiä kaikkialla maailmassa, jotka ponnistelevat eteenpäin pitkin kaitaa ja kapeaa polkua niin että heillä on luja usko Kristukseen ja täydellinen toivon kirkkaus. John ja Heather eivät ole palvelleet näkyvissä kirkon johtotehtävissä, he eivät ole sukua johtaville auktoriteeteille ja toisinaan heillä on ollut epäilyksiä ja pelkoja. Näissä monissa suhteissa heidän kertomuksensa on varsin tavallinen.

Mutta veljet ja sisaret, tätä nuorta miestä ja nuorta naista on siunattu epätavallisin tavoin niin että ahdingon ja vaikeuden kautta he ovat oppineet välttämättömiä asioita iankaikkisuutta varten. Olen kertonut teille tästä tapauksesta, koska John ja Heather, jotka ovat aivan samanlaisia kuin niin monet teistä, ovat oppineet ymmärtämään, että se, ettei kavahda, on tärkeämpää kuin se, että säilyy hengissä. Siten heidän kokemuksessaan ei ole ollut ensisijaisesti kyse elämästä ja kuolemasta. Pikemminkin on ollut kyse oppimisesta, elämisestä ja muuttumisesta.

Se voimakas yhdistelmä, joka koostuu uskosta Jeesuksen Kristuksen pyhään nimeen, nöyrästä alistumisesta Hänen tahtoonsa ja ajoitukseensa, ponnistelusta eteenpäin ”väsymättömän uutterasti” (Hel. 15:6) ja Hänen kätensä tunnustamisesta kaikessa, tuottaa rauhaa tuovia Jumalan valtakunnan asioita, jotka tuovat ilon ja iankaikkisen elämän (ks. OL 42:61). Kun tämä aviopari on kohdannut ylivoimaisilta tuntuvia haasteita, he ovat eläneet ”tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti” (1. Tim. 2:2). He ovat vaeltaneet rauhaisasti (ks. Moroni 7:4) ihmislasten kanssa ja keskuudessa. ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee [heidän sydämensä ja ajatuksensa], niin että [he pysyvät] Kristuksessa Jeesuksessa” (Fil. 4:7).

Monien teidän kohdallanne heidän kertomuksena on tai on ollut tai voisi olla teidän kertomuksenne. Te kohtaatte, olette kohdanneet tai tulette vielä kohtaamaan elämässänne vastaavia haasteita samalla rohkeudella ja hengellisellä näkemyksellä kuin John ja Heather. En tiedä, miksi jotkut oppivat iankaikkisuuden asioita koettelemusten ja kärsimyksen kautta – kun taas toiset oppivat vastaavia asioita pelastumisen ja parantumisen kautta. En tiedä kaikkia syitä, kaikkia tarkoituksia, enkä tiedä kaikkea Herran ajoituksesta. Nefin tavoin te ja minä voimme sanoa: ”En tiedä kaiken tarkoitusta” (1. Nefi 11:17).

Mutta jotkin asiat minä tiedän ehdottomasti. Tiedän, että me olemme rakastavan taivaallisen Isän henkipoikia ja -tyttäriä. Tiedän, että Iankaikkinen Isä on onnensuunnitelman laatija. Tiedän, että Jeesus Kristus on meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Tiedän, että äärettömällä ja iankaikkisella sovituksellaan Jeesus mahdollisti Isän suunnitelman. Tiedän, että Herra, joka ”[koki] tuskaa tähtemme Golgatalla” (”Jeesus Nasaretin, Vapahtaja”, MAP-lauluja, 111), voi auttaa ja vahvistaa ”kansaansa sen heikkouksien mukaisesti” (Alma 7:12). Ja tiedän, että yksi kuolevaisuuden suurimpia siunauksia on olla kavahtamatta ja antaa henkilökohtaisen tahtomme ”sulautua Isän tahtoon” (ks. Moosia 15:7).

Vaikka en tiedäkään kaikkea siitä, miten ja milloin ja missä ja miksi näitä siunauksia tulee, niin tiedän ja todistan, että ne ovat todellisia. Todistan, että kaikki nämä asiat ovat tosia – ja että Pyhän Hengen voimasta me tiedämme kylliksi lausuaksemme varman todistuksen niiden jumalallisuudesta, todellisuudesta ja vaikutuksesta. Rakkaat veljeni ja sisareni, pyydän teidän päällenne tätä siunausta: että kun ponnistelette eteenpäin elämässänne uskoen lujasti Kristukseen, te pystytte olemaan kavahtamatta. Lausun tämän todistuksen ja pyydän tätä siunausta Herran Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.

© 2013 Intellectual Reserve, Inc. Kaikki oikeudet pidätetään. Hyväksytty englanniksi: 8/12. Hyväksytty käännettäväksi: 8/12. Alkuperäisjulkaisun nimi: That We Might ”Not … Shrink.” Finnish. PD50045417 130