Oi Häntä kumarramme – ja suunnitelmaa!
Kuten monet teistä, ihana aviomieheni Craig ja minä todella rakastamme pyhiä joululauluja. Jos laatisimme luettelon lempilauluistamme, niin kärkipäässä olisi varmasti laulu ”Nyt riemuiten tänne”. Sen riemukkaat ja voitonriemuiset sanat kutsuvat meitä tulemaan, katsomaan ja kumartamaan Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta – korkeaa Kuningasta.1 Olen varma, että kun me henkinä ennen kuolevaisuutta kuulimme pelastussuunnitelmasta, me paitsi katselimme ja ihailimme myös huusimme ääneen iloamme, kun Hän vapaaehtoisesti ja nöyrästi tarjoutui maailman Vapahtajaksi.2 Hän sanoi lempeästi syvällisimmin koskaan lausutuin sanoin: ”Tässä olen, lähetä minut.”3
Apostoli Pietarin tavoin presidentti Monson on usein kehottanut meitä olemaan aina valmiit antamaan vastauksen jokaiselle, joka kysyy, mihin meidän toivomme perustuu4. Kun kerron parista henkilökohtaisesta joulumuistosta, toivon, että ymmärrätte syyn, miksi minulla on toivo Vapahtajassa ja Jumalassa, iankaikkisessa Isässämme, joka ”on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa”5, sekä Isän täydellisessä ja loistavassa onnensuunnitelmassa.
Joulumuisto numero 1
Kun olin 14-vuotias, perheemme asui Uudessa-Seelannissa. Isäni oli nuori mies, vähän päälle kolmekymmentä, kun hänet kutsuttiin palvelemaan siellä lähetysjohtajana.
Joulunaika koitti, ja viisi sisarustani ja minä yritimme yhä sopeutua uuteen kotiimme poissa kotoa. Minulle – epäkypsälle teini-ikäiselle – oli haasteellista olla poissa kotoa, ystävien ja sukulaisten luota. Murjotin kaivaten joulun tuttuja näkymiä, ääniä ja juhlintaa – musiikkia, valoja, joulukuusta, lunta ja varsinkin sukulaisia. Kaipasin rakkaita serkkuja, tätejä ja setiä, joiden tiesin pian kokoontuvan Kjarin pappamme kotiin Salt Lake Cityssä vuosittaiseen Kjarin suvun joulujuhlaan.
Oli vuoden 1966 jouluaatto. Olin vastahakoisesti mennyt lähetyskodissa pidettävään perheeni ja lähetyssaarnaajien yhteiseen perheiltaan vakuuttuneena siitä, että tämä kokoontuminen olisi parhaimmillaankin hyvin kehno korvike Kjarin suvun juhlalle, jota kaipasin niin kovasti. En aivan muista, missä vaiheessa puhelin soi, mutta se puhelu muutti välittömästi teini-ikäisen sydämeni ja täytti minut myötätunnolla rakasta isääni kohtaan sekä katumuksella siitä, että olin aikaisemmin ollut niin itsekäs.
Soittaja oli Joe-setäni, joka kertoi, että meidän rakas, epäitsekäs, uuttera, liittonsa pitävä Kjarin pappamme oli juuri saanut vaikean halvauksen ja makasi tajuttomana sairaalassa. Mielessäni vilahteli muistikuvia tästä kameraa mukanaan kantavasta, musikaalisesta, hauskasta patriarkasta, jota me kaikki rakastimme niin kovasti! Palatessaan puhelun jälkeen isä oli silminnähden järkyttynyt, mutta hän rauhoittui, ryhdistäytyi ja lausui palavan todistuksensa Isän suunnitelmasta ja uskostaan Vapahtajan keskeiseen rooliin siinä. Hänen todistuksensa kosketti tuskaisaa sydäntäni.
Valitettavasti pappa ei toipunut. Hän kuoli pian seuraavana päivänä. Uudessa-Seelannissa se oli joulupäivä, mutta Salt Lake Cityssä se oli jouluaatto, papan rakkain päivä vuodesta. Hänen poismenonsa oli ensimmäinen kokemus minulle jonkun hyvin läheisen ja hyvin rakkaan menettämisestä. Vaikka surin hänen poismenoaan, niin tietoni loistavasta onnensuunnitelmasta siunasi ja lohdutti minua. Tunsin varmuutta siitä, että näkisin papan jälleen, jos eläisin siten kuin hän oli elänyt. En usko, että siinä vaiheessa elämääni täysin ymmärsin, miten keskeinen osuus Vapahtajalla ja Hänen sovitusuhrillaan on siinä, että minulla on mahdollisuus päästä jonakin päivänä jälleen yhteen rakkaiden kanssa. Mutta tiesin tarpeeksi riemuitakseni suunnitelmasta. Tiesin tarpeeksi kumartaakseni Häntä, jonka syntymää me juhlimme.
Siitä joulusta asti kauan sitten olen oppinut lisää Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Presidentti Harold B. Lee on opettanut: ”[Jumalan Poika] tuli tänne ainosyntyisenä Poikana täyttääkseen tehtävän, ollakseen maailman perustamisesta asti teurastettuna ollut Karitsa, tuodakseen pelastuksen koko ihmiskunnalle. Antamalla elämänsä Hän avasi – – oven ja opetti tavan, jolla voisimme saada iankaikkisen elämän. – – Juuri sitä Jeesus oli kaikessa suuruudessaan.”6
Joulumuisto numero 2
Toinen merkityksellinen joulumuisto on vuodelta 1984. Se sai kiitollisuuteni Vapahtajaa ja loistavaa pelastussuunnitelmaa kohtaan kasvamaan merkittävästi. Olin 32-vuotias, naimisissa rakkaan, uskollisen aviomieheni kanssa ja äiti neljälle rakkaalle lapsellemme, iältään kolmesta vuodesta kymmeneen. Kuusi viikkoa ennen joulua saimme lääkäriltä uutisen, joka järkytti meidän maailmaamme, kun hän ilmoitti diagnoosin olevan syöpä. Craig ja minä katsoimme toisiamme epäuskoisina, taistellen kyyneliä vastaan ja ihmetellen, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Heti seuraavana tunteena oli kuitenkin se suloinen ”rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen”7 ja tulee uskostamme Jeesukseen Kristukseen ja Isän suunnitelmaan.
Vaikka Craig palveli siihen aikaan seurakuntamme piispana, päätimme kertoa uutisesta vain perheellemme, jotta tilanne pienten lastemme osalta pysyisi niin normaalina kuin mahdollista. Niiden joulua edeltäneiden kuuden viikon aikana ajoin miltei päivittäin läpi lumen ja jään sairaalaan avohoitoihin – samalla kun epäitsekkäät äidit ja siskot auttoivat kotona vuorotellen. Se oli koettelevaa aikaa, mutta muistelen sitä joulua tuntien sanoin kuvaamattoman syvää kiitollisuutta Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrista ja suuren Luojan armollisesta suunnitelmasta.8
Käsittäen kenties paremmin kuin koskaan sen, miten haurasta elämä on, taivaallisen Isän onnensuunnitelmasta tuli henkilökohtaisempi kuin koskaan aiemmin. Sinä vuonna joulu oli erilainen. Niin paljon kuin rakastankin kaikkea jouluun liittyvää, niin ainoat asiat, joilla tuntui olevan merkitystä, olivat iankaikkinen avioliittoni, perheeni sekä uskoni taivaalliseen Isääni, Jeesukseen Kristukseen ja suunnitelmaan sekä todistukseni niistä.
Eräänä päivänä ollessani lepäämässä kotona miettien neljän pienen lapsemme tulevaisuutta selasin Friend-lehteä ja silmiini osui eräs laulu. Istuin pianon ääreen ja itkin laulaessani ja tuntiessani laulun sanoman tunkeutuvan herkkään sydämeeni. Tiesin, että minun piti opettaa tämä laulu paitsi niille sadalle lapselle seurakuntamme Alkeisyhdistyksessä, jossa palvelin Alkeisyhdistyksen musiikinohjaajana, myös – mikä tärkeämpää – niille neljälle kallisarvoiselle lapselle, jotka asuivat kotonamme.
Kuinka Isä meille kertoa vois rakkaudestaan?
Hän antoi pyhän Poikansa syntyä maailmaan.
Oi, kuinka Isä meille vois tien näyttää oikeaan?
Hän Poikansa soi kulkea sen tien myös päällä maan.
Ja kuinka meille selvittää vois uhrin, kuoleman?
Hän kuolla antoi Poikansa ja nousta voimassaan.
Vaan mitä pyytää meiltä Hän pyhässä sanassaan?
Ain usko, toivo, rakasta, käy Poikaa seuraamaan!
Hän pyytää vain meit seuraamaan. 9
Tämä innoitettu laulu antoi minulle pilkahduksen siitä, kuinka voisin osoittaa taivaalliselle Isälleni kiitollisuuteni Hänen Pojastaan ja Hänen suunnitelmastaan. Tunsin, että vaikkei minulle sallittaisikaan etuoikeutta nähdä lastemme kasvavan aikuisiksi, niin jos he voisivat oppia ymmärtämään ja tuntemaan tämän pyhän laulun sisältämän yksinkertaisen mutta syvällisen opin sekä elämään sen mukaan, heistä voisi tulla Jeesuksen Kristuksen todellisia opetuslapsia.
Sinä vuonna kotimme yllä vallitsi erityinen henki siunaten meitä sellaisella rauhalla ja rakkaudella toisiamme kohtaan, jota en ikinä unohda. Minusta tuntui, että sinä jouluna lapsillemme annettiin poikkeuksellinen ymmärrys pyhistä asioista. He eivät ole koskaan aiemmin eivätkä koskaan sen jälkeen esittäneet joulunäytelmää osoittaen sellaista kunnioitusta ja rakkautta, joka on poikkeuksellista niin nuorille. Olosuhteidemme venyttäessä meitä koimme tuntevamme voimakkaammin hengellisiä vaikutelmia, kun pohdimme ja kiitimme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lahjasta sekä taivaallisen Isämme loistavasta pelastussuunnitelmasta.
Olen usein ihmetellyt, kuinka ihmiset voivat elää ilman toivoa, joka tulee, kun ymmärtää pelastussuunnitelman sekä Vapahtajan sovituksen keskeisen roolin siinä suunnitelmassa. Kiitollisena lisään oman todistukseni rakkaan profeettamme, presidentti Thomas S. Monsonin todistukseen hänen todistaessaan voimallisesti: ”Todistan Hänestä, Jeesuksesta Kristuksesta, joka vapautti meidät kaikki loputtomasta kuolemasta, että Hän on totuuden opettaja – mutta Hän on enemmän kuin opettaja. Hän on esimerkki täydellisestä elämästä – mutta Hän on enemmän kuin esimerkki. Hän on suuri Parantaja – mutta Hän on enemmän kuin parantaja. Hän, joka pelasti ihmiskunnan ’kadotetun armeijan’, on kirjaimellisesti maailman Vapahtaja, Jumalan Poika, Rauhan Ruhtinas, Israelin Pyhä – ylösnoussut Herra – joka julisti: ’Minä olen ensimmäinen ja viimeinen; minä olen hän, joka elää, minä olen hän, joka teurastettiin; minä olen teidän puolustajanne Isän luona’ [OL 110:4].”10
Kun mietimme Vapahtajan käsittämätöntä kärsimystä meidän puolestamme, varmastikin surullisimpia Hänen koskaan lausumiaan sanoja ovat nämä kolme: ”Aiotteko tekin lähteä?”11 Kun ajat ovat vaikeita, me voimme päättää kääntyä pois Hänen luotaan ja kamppailla yksin läpi vastoinkäymistemme tai me voimme päättää kääntyä Hänen ja Isän suunnitelman puoleen ja huomata, ettemme kärsi ”minkäänlaisia ahdinkoja, joita ilo Kristuksessa ei [voittaisi]”12. Rukoukseni meidän jokaisen kohdalla on, että otamme vastaan pyhän joululaulun kutsun kumartaa Häntä ja taivaallista Isäämme Hänen loistavasta ja täydellisestä suunnitelmastaan! Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.