12NIELSON-0
Ensimmäisen presidenttikunnan jouluhartaus
6. joulukuuta 2020
Rauhan Ruhtinas
(Jes. 9:5)
Vanhin Brent H. Nielson
seitsemänkymmenen johtokunnasta
Kauan sitten kaukana täältä isäni Norman Nielson oli hyvin nuori mies ja meneillään oli toinen vuosi hänen nelivuotisesta palvelukaudestaan taisteluissa toisessa maailmansodassa Tyynenmeren alueella. Tässä hän on kuvassa telttansa edessä. Hän oli ilmatorjunta-alan asiantuntija ja asui Papua-Uuden-Guinean viidakoissa. Joulupäivänä 1943 hän kirjoitti tämän kirjeen kotiin leskiäidilleen: ”Kuten päivämäärästä huomaat, tänään on joulu. Nousin aamuseitsemältä, söin aamupalaa ja sitten työskentelin kolmeen iltapäivällä, jolloin menin purolle pesemään vaatteitani ja peseytymään. Päivälliseksi tänään meillä oli hyvin pieni annos kalkkunaa, vähän bataattia, maissia, kastiketta ja rusinapiirakkaa. Minusta olisi ollut todella mukavaa olla kotona sinun ja perheen kanssa, käydä pöydän ääreen ja syödä jälleen kaikkea sitä, mitä meillä oli tapana, kun olimme yhdessä muutama vuosi sitten. Olemme pettyneitä, kun joulupakettimme eivät ehtineet jouluksi. Monet meistä eivät saaneet jouluksi mitään. Muistan, miten sanoit minulle monta kertaa, että ihminen ei kaipaa vettä, ennen kuin kaivo kuivuu.”
Tänä kuluneena vuonna vaimoni Marcia ja siskoni Susan kirjoittivat isäni historian hänen nelivuotisesta palvelukaudestaan toisessa maailmansodassa. He keräsivät kaikki kirjeet, joita hän kirjoitti kotiin äidilleen. Minun on sanottava, että kun luin tämän vaisun joulukirjeen, en oikein voinut uskoa lukemaani. Vaikka tämä saattaa teistä tuntua vähäpätöiseltä, niin koska kyse on isästäni, jota rakastan, olisin halunnut jollakin tavalla muuttaa sen joulupäivän tapahtumia. Huudahdin sydämessäni: ”Kuinka paljon kärsimystä tämä idaholainen nuorukainen voi kestää?” Isäni oli vasta 12-vuotias menettäessään oman isänsä, kun tämä sai sydänkohtauksen. Hänen äitinsä kasvatti hänet, hänet värvättiin sotapalvelukseen ja nyt hän asusti viidakossa kauhean taistelun keskellä. Eikö hän voisi edes saada lahjaa jouluksi? Kun pohdin hänen tilannettaan, tunsin Hengen puhuvan minulle: ”Brent, tiedät, kuinka tämä kertomus päättyy. Isäsi sai lopulta tärkeimmän lahjan, ja hän jatkoi uskon täyttämää elämää pitäen joulua lempivuodenaikanaan.”
Kun jatkoin isäni historian lukemista, vastaani tuli yksi hänen viimeisistä kirjeistään kotiin äidilleen helmikuussa 1945. Nelivuotisen palvelukautensa aikana kenraali Douglas MacArthurin alaisuudessa hän oli taistellut Darwinissa Australiassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Leytenlahdella Filippiineillä sekä viimein Manilassa, missä hän päätti sotapalveluksensa ja palasi sieltä kotiin. Suurimman osan ajasta, jonka hän vietti sotapalveluksessa, hän ei päässyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kokouksiin, mutta kun hän saapui Filippiineille palvelukautensa loppupuolella, hän onnistui löytämään kirkon kokouksen. Osallistuttuaan siihen kokoukseen hän kirjoitti tämän mielenkiintoisen kirjeen kotiin äidilleen: ”Menin kirkkoon eilen, mutta en välittänyt paljoakaan siitä, mitä puhuttiin. Äiti, monet asiat, jotka kerran olivat hyvin tärkeitä, tuntuvat minusta nykyään hyvin vähäpätöisiltä. En tarkoita uskoani Jumalaan. Se on luultavasti yhtä luja kuin ennenkin. Mutta näen Jumalan henkilönä, joka on ennemminkin rakastava ja ymmärtävä kuin sellainen, [joka] on aina vahtimassa rangaistakseen jokaisesta tehdystä virheestä.”
Henki opetti minulle, että äärimmäisen koettelevien aikojen ansiosta, oltuaan mukana kauheassa sodassa, jossa monia sotilaita, hoitajia, merimiehiä, lentäjiä ja viattomia siviilejä kummallakin puolella menetti henkensä, isäni oli löytänyt lahjan – hän löysi joulun todellisen hengen. Hän oppi, että hänellä on rakastava taivaallinen Isä, joka ymmärtää häntä ja varjelee häntä. Tärkein elämänopetus, jonka hän oppi, on tämä: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”1 Äärimmäisissä olosuhteissaan – kun koettelemukset kasvoivat henkilökohtaisille äärirajoille – isäni löysi rakastavan, hyvän taivaallisen Isän. Se, mitä isäni löysi, toi rauhaa, iloa ja onnea hänelle maailmassa, joka oli täynnä sekasortoa, kipua ja kärsimystä. Kun hän jätti sodan taakseen, hän toi tuon lahjan mukanaan kotiin.
En ole varma, pystyisinkö selviytymään vaikeuksista, joita isäni kohtasi niinä kolmena jouluna poissa kotoa, mutta tiedän, että asia, jonka hän oppi ja jonka minä olen oppinut, on se, että joulun todellinen lahja, jonka on antanut Isämme taivaassa, on Vapahtaja Jeesus Kristus. Tänä jouluna maailman olosuhteiden vuoksi jotkut meistä huomaavat olevansa kaukana perheenjäsenistä tai eristyksissä heistä, vaikka he asuisivatkin lähellä. Joistakuista saattaa tänä vuonna tuntua, kuten isästäni tuntui joulupäivänä 1943. Saatamme jopa ihmetellä, miksi emme ole saaneet yhtään lahjaa tai vierailua. Mutta jos nostamme katseemme ja katsomme Jumalaan ja elämme, niin me huomaamme, että Jeesus Kristus on suurin lahja. Tuon lahjan avaaminen suo meille avaimen suurenmoiseen, rauhalliseen elämään.
Uudessa testamentissa Markuksen evankeliumin luvussa 4 Vapahtajan opetuslapsilla on pelottava kokemus. He olivat Vapahtajan kanssa veneessä Galileanjärvellä, kun nousi valtava myrsky. Opetuslapset pelästyivät, ja Vapahtaja puhui heille sanoen: ”Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?”2 Vapahtaja käski tuulta ja aaltoja, ja ne tyyntyivät. Silloin opetuslapset esittivät tämän sydämeen käyvän kysymyksen, jota pyydän teitä pohtimaan tänä jouluna: ”Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin.”3 Pyrin vastaamaan tähän kysymykseen. Jeesus Kristus on ”Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas”4. ”Hän on luonut nykyiset ja menneet maailmat.”5 Hän on meidän Vapahtajamme ja meidän Lunastajamme. Hän on Isän Esikoinen.
Jesaja kuvailee Vapahtajaa tällä tavoin: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu. – – Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.”6
Tämän taustan mukaisesti Vapahtaja kutsuu meitä kaikkia tänä jouluna ja aina: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. – – Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”7 Hän kutsuu meitä tulemaan.
Toiveeni tänä jouluna on – olivatpa olosuhteemme mitkä tahansa, olimmepa missä tahansa ja olimmepa kuinka kaukana perheestämme ja ystävistämme tahansa – että muistamme, että Hän, Vapahtaja Jeesus Kristus, on suurin lahja, että kun tulemme Hänen luokseen, Hän keventää meidän kuormamme, ja että mekin voimme löytää Hänet, kuten isäni löysi keskellä kauheaa sotaa. Vapahtaja on sanonut: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”8 Kun luotamme Häneen, me löydämme rauhaa ja onnea, olivatpa nykyiset olosuhteemme mitkä tahansa.
Toivotan teille kaikille hyvää joulua ja rukoilen, että tänä vuonna uupuneen maailman riemuitessa te saatte ja tunnustatte sen lahjan, jonka rakastava Isä on suonut meille antaessaan ainoan Poikansa uhriksi. Lausun henkilökohtaisen todistukseni tästä rakastavasta taivaallisesta Isästä ja Hänen täydellisestä Pojastaan, Rauhan Ruhtinaasta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.