Autamme oppilaita ottamaan vastuun omasta todistuksestaan
Kesäkuu 2024, kirkon koululaitoksen uskonnonopettajien konferenssi
Tervetuloa tähän historialliseen Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon uskonnonopettajien kokoukseen. Vuosien ajan olemme kerran vuodessa koonneet kaikki kirkon koululaitoksen uskonnonopettajat keskitettyyn hartaustilaisuuteen, josta käytettiin aiemmin nimitystä Ilta johtavan auktoriteetin seurassa. Tänä iltana jatkamme tätä perinnettä, kun kokoonnumme päätöstilaisuudessamme kuulemaan vanhin Dale G. Renlundia. Olemme perinteisesti isännöineet myös kirkon koululaitoksen konferenssia paikan päällä Brigham Youngin yliopistossa, mutta tänä vuonna kokoonnumme ensi kertaa kirkon koko koululaitoksen kanssa. Tarkoituksenamme on oppia toisiltamme, kertoa oivalluksista, keskustella pyrkimyksistä opettaa tehokkaammin ja yhdistää uskonnonopettajia seminaareista ja uskontoinstituuteista, BYU:sta, BYU-Idahosta, BYU-Havaijista, BYU-Pathway-ohjelmasta ja Ensign Collegesta. Yhteensä nämä uskonnonopettajat opettavat noin puolta miljoonaa nuorta aikuista eri puolilla kirkkoa kaikkien seminaarissa olevien lisäksi.
Se, miksi näemme näin suurta vaivaa ponnisteluissamme, liittyy kirkon koululaitoksen uskonnonopetuksen perimmäiseen tarkoitukseen. Olen usein puhunut eri rooleista, joita kullakin kirkon koululaitoksen koululla on tässä järjestelmässä. Olen esimerkiksi viitannut BYU:hun Suurlähettiläänä, koska sen vastuuna on edustaa tätä järjestelmää ja kirkkoa koollekutsujan, isännän ja tutkijan ominaisuudessa. Ajatellaanpa seuraavaksi BYU-Idahoa, jota kutsun Opettajaksi, koska se keskittyy yksinomaan opettamiseen. BYU-Havaiji on puolestaan Aasian ja Tyynenmeren alueen Päällyskivi painottaessaan omistautuneesti ja päättäväisesti kyseistä kirkon kohdealuetta, ja Ensign College on Soveltavan opetusohjelman tarjoaja keskittyessään lähtötason työtaitoihin. Ja BYU-Pathway on Käyttöoikeuden tarjoaja, joka tavoittaa enemmän opiskelijoita kuin mikään muu kampuksistamme edullisen ja laadukkaan verkko-oppimisen välityksellä. Tietysti seminaarit ja instituutit tavoittavat nekin opiskelijat, jotka eivät opiskele kirkon yliopistoissa, ja se on Hengellinen ankkuri nuorille aikuisille riippumatta siitä, missä he saavat koulutuksensa.
Näistä erilaisista rooleista huolimatta kaikki nämä instituutiot ovat yhtä ainakin kahdella tavalla. Ensimmäisenä on kirkon koululaitoksen tehtävä sinänsä, ja se on kasvattaa Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia, jotka voivat olla johtajia kodissaan, kirkossa ja yhteisöissään. Erilaisista institutionaalisista rooleista riippumatta jokaisella kirkon koululaitoksen instituutiolla on yhteinen tehtävä, joka liittyy opetuslasten johtajuuteen. Erityisesti tähän kuulijakuntaan liittyen meillä on myös kirkon koululaitoksen yhteinen vastuu uskonnonopettajina. Kesäkuussa 2019 kirkon kouluneuvottelukunta hyväksyi ylimmän neuvoston asiakirjan, jossa määritellään uskonnonopetuksen rooli kirkon koululaitoksessa ja josta käytetään usein nimitystä ”Uskontokasvatuksen vahvistaminen” -asiakirja (SRE). Tämä vastuu tulee selkeydessään ja ohjeineen suoraan kirkon kouluneuvottelukunnalta. Tuon asiakirjan ensimmäinen kappale kuuluu seuraavasti: ”Uskonnonopetuksella on ainutlaatuinen ja arvostettu paikka kunkin instituution tehtävässä. Se on kunkin instituution tarkoituksen ytimenä.” SRE:n ohjeissa selvennetään edelleen uskontokasvatuksen keskeistä tavoitetta: ”Uskonnonopetuksen tarkoituksena on opettaa Jeesuksen Kristuksen palautettua evankeliumia pyhistä kirjoituksista ja nykyajan profeettojen sanoista tavalla, joka auttaa jokaista oppilasta kasvattamaan uskoa taivaalliseen Isään, Jeesukseen Kristukseen, palautettuun evankeliumiin ja eläviin profeettoihin sekä vahvistamaan todistustaan niistä, tulemaan elinikäisiksi opetuslapsiksi sekä vahvistamaan kykyä löytää vastauksia, ratkaista epäilyksiä ja suhtautua niihin uskossa.” Tuo uskontokasvatuksen ydintarkoitus kaikkialla kirkon koululaitoksessa on keskeistä siinä, mistä puhumme täällä tänään. Ellemme tee tätä tietoisesti keskittyen, on vaikea perustella merkittävää panostusta, jonka kirkko antaa kullekin näistä instituutioista.
Niinpä yksi syy siihen, miksi olemme kokoontuneet tänään, on se, että meillä on kirkon koululaitoksen yhteinen tehtävä ja uskonnonopettajina yhteinen vastuu vahvistaa todistusta ja auttaa oppilaita tulemaan opetuslapsiksi ja löytämään vastauksia kysymyksiinsä ja uskoa. Haluan myös kiittää Chad Webbiä hänen johtajuudestaan. Veli Webb johtaa kirkon seminaareja ja instituutteja. Mutta viimeiset kaksi vuotta hän on toiminut puheenjohtajana myös uskonnonopetuskomiteassa, jossa on edustajia eri puolilta kirkon koululaitosta. Suurelta osin tuon komitean ansiosta olemme tänään koolla kirkon koululaitoksen opettajina. Haluan myös panna merkille jokaisen kirkon koululaitoksen johtohenkilön tuen: rehtori Reesen, rehtori Meredithin, rehtori Kauwen, rehtori Kuschen, rehtori Ashtonin ja veli Webbin. Näille johtajille on annettu haaste, lainatakseni, olla ”instituutioidensa ylimpiä moraalisia ja hengellisiä virkailijoita”. Tämä haaste esitettiin alun perin presidentti Kauwen virkaanastujaisissa, ja se on toistettu kaikissa kirkon koululaitoksen virkaanastujaisissa sen jälkeen. Näytän teille kuvia noista virkaanastujaisista. Tässä on rehtori Kauwen. Tämän haasteen antoi presidentti Holland, ja se toistettiin rehtori Ashtonille, sitten jälleen rehtori Reeselle ja äskettäin rehtori Meredithille. Se, että nämä rehtorit ovat tänään täällä kanssamme, ei siis ole sattumaa. He ovat merkittäviä johtajia, ja kiitän heitä heidän johtajuudestaan ja sitoutumisestaan auttaa meitä käynnistämään tämän ensimmäisen uskonnonopettajien konferenssin.
Seuraavaksi haluaisin antaa vähän taustaa tämänpäiväiselle sanomalleni. Avajaispuheessani uskonnonopettajillemme – Vuosittaisessa puheessani uskonnonopettajillemme kahtena viime vuonna olen pyytänyt teitä keskittymään asioihin, jotka olemme nimenneet profeetallisiksi painotuksiksi nuoria aikuisia varten. Olemme myös yrittäneet tähdentää, että nämä tässä luetellut aiheet varmasti muuttuvat. Näissä viidessä teemassa ei ole mitään taianomaista, vaan niitä tulee päivittää, kun saamme jatkuvaa ohjausta profeetoilta ja apostoleilta, etenkin sitä, joka tulee nuorille aikuisillemme. Toiveena ei ole, että te opettelisitte ulkoa nämä nimenomaiset sanomat, vaan että me kaikki oppisimme kuuntelemaan eläviä profeettoja ja auttaisimme oppilaitamme oppimaan, kuinka soveltaa heidän sanomiaan käytäntöön.
Siinä hengessä haluaisin keskittyä yhteen näistä viimeaikaisista profeetallisista painotuksista, joka on ollut lähellä sydäntäni. Presidentti Russell M. Nelson on pyytänyt nuoria aikuisia ottamaan vastuun todistuksestaan. Huomatkaa, että jos haluatte seurata profeettaa, kiinnittäkää huomiota kahteen asiaan. Ensiksi, huomatkaa, kun hän toistaa sanoman, ja toiseksi, olkaa erityisen tarkkaavaisia, kun hän pyytää meitä tekemään jotakin. Näette kummankin näistä malleista presidentti Nelsonin sanomassa ottaa vastuu todistuksestanne. Se esiteltiin ensi kerran tässä nuorille aikuisille suunnatussa hartaustilaisuudessa toukokuussa 2022, kun hän sanoi: ”Pyydän teitä ottamaan vastuun todistuksestanne. Tehkää työtä sen eteen. Ottakaa se omaksenne. Huolehtikaa siitä. Hoivatkaa sitä niin, että se kasvaa. Ravitkaa sitä totuudella. Älkää saastuttako sitä epäuskoisten miesten ja naisten virheellisillä filosofioilla ja sitten ihmetelkö, miksi todistuksenne hiipuu. – – Kun asetatte todistuksenne tärkeimmälle sijalle elämässänne, katsokaa, kuinka elämässänne tapahtuu ihmeitä.”
Myöhemmin samana vuonna presidentti Nelson antoi miltei saman haasteen, tällä kertaa koko kirkolle lokakuun 2022 yleiskonferenssipuheessaan: ”Tätä varten annan koko kirkon jäsenille saman haasteen, jonka annoin nuorille aikuisillemme viime toukokuussa. Kehotin heitä silloin – ja pyydän teitä nyt – ottamaan vastuun siitä, että teillä on oma todistus Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen evankeliumistaan. Tehkää työtä sen eteen. Hoivatkaa sitä niin, että se kasvaa. Ravitkaa sitä totuudella. Älkää saastuttako sitä epäuskoisten miesten ja naisten virheellisillä filosofioilla. Kun asetatte Jeesusta Kristusta koskevan todistuksenne jatkuvan vahvistamisen tärkeimmälle sijalle elämässänne, katsokaa, kuinka elämässänne tapahtuu ihmeitä.”
Presidentti Nelsonin toistuvan pyynnön myötä, että me ottaisimme vastuun todistuksestamme, tunsin, että minun pitäisi kertoa hieman omasta todistuksen polustani. Se, mitä kerron, on henkilökohtaista, ja vaikka olen kirjoittanut sen muistiin, toivon teidän voivan tuntea ikään kuin istuisimme yhdessä vähemmän muodollisessa ympäristössä. Meillä jokaisella on oma henkilökohtainen matkamme uskoon. Niin myös oppilaillamme. Tänään kerron vähän omastani. Todistuksen saamisen matkani alkoi poikkeuksellisessa ympäristössä. Vartuin suurelta osin muiden kuin myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien yhteisössä Scottsdalessa Arizonassa. Lukion juoksukilpailuissa olin valmistautumassa omaan kisaani, kun katsoin radan toiselle puolelle ja huomasin veli Butlerin, Nuorten Miesten johtohenkilöni. Oli todella kummallista, että hän oli siellä. Meillä ei ollut juuri mitään yhteistä. Tiesin, ettei hänellä ollut tapana käydä juoksukilpailuissa. Siinä samassa Henki sanoi minulle: ”Clark, tämä kirkko on totta, koska hän ei mitenkään muuten olisi täällä. Hänen uskossaan täytyy olla jotakin syvällisempää, mikä kannustaa häntä tukemaan sinua.” Se oli siinä. Tuo kokemus ei tapahtunut pyhiä kirjoituksia tutkiessani tai todistuskokouksen aikana. Se oli yksinkertaisesti tulosta jonkun omistautuneesta palvelemisesta. Muistan tuon tunteen tänään yhtä selkeästi kuin sen tapahtuessa.
Vuotta tai paria myöhemmin sain lähetystyökutsun Koben lähetyskentälle Japaniin. Muistan ensimmäisen päivän lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa. Oli hyvin jännittävää tavata tovereita, tutustua ohjaajiin ja tuntea vahvuus, joka oli tullut yhteen kaikkialta maailmasta. Mutta seuraavana aamuna, kun herätyskello soi kuudelta, pystyin hädin tuskin heräämään, ja koin hetkellisesti paniikkia. Ajattelin: ”Miten ihmeessä voin tehdä tämän?” En tiedä, pystynkö heräämään näin aikaisin joka päivä seuraavan kahden vuoden ajan, puhumattakaan siitä, että oppisin niin vaikeaa kieltä kuin japani.” Yhtäkkiä se, että Nuorten Miesten johtohenkilöni oli tullut juoksukilpailuihini, ei tuntunut riittävältä tukeakseen minua kahden vuoden ajan. Minun piti saada tietää syvällisemmin, ja tuon todistuksen täytyi perustua itse evankeliumiin. Aloin lukea Mormonin kirjaa tosissani joka aamu. Herätyskello soi aamukuudelta lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa, ja nousin pöydän ääreen loisteputkivalon alle, istuin kirjoituspöydän tuolilleni ja luin ja tutkin Mormonin kirjaa. Päästyäni loppusivuille luin Mormonin kirjan lupauksen jakeista Moroni 10:3–5. Tunsin tuon pyhien kirjoitusten kohdan siltä ajalta, kun olin nuori seminaarioppilas. Polvistuin rukoukseen pyytämään vahvistusta uskolleni. Mutta kun kysyin Herralta, alkuun ei tapahtunut mitään. Olin todella pettynyt. Nousin takaisin tuolilleni ja tajusin, että Mormonin kirjasta oli jäljellä enää kaksi sivua. Päätin ainakin lukea loppuun asti. Luvussa Moroni 10 oli jäljellä kolme jaetta, kun luin jakeesta Moroni 10:32: ”Niin, tulkaa Kristuksen luokse ja tulkaa täydellisiksi hänessä ja kieltäkää itseltänne kaikki jumalattomuus; ja jos te kiellätte itseltänne kaiken jumalattomuuden ja rakastatte Jumalaa koko väkevyydestänne, mielestänne ja voimastanne, silloin hänen armonsa…” En voi lukea sitä. Minua itkettää. Anteeksi. ”Silloin hänen armonsa riittää teille, niin että te hänen armostaan voitte olla täydellisiä Kristuksessa.” Kun luin tuon jakeen, mieleni valtasi valo ja selkeys. En voinut kieltää sitä. Se oli kohottavaa ja lämmintä, ja se täytti koko olemukseni. Sillä hetkellä tiesin, että Mormonin kirja on totta ja että sen tarkoitus on todistaa, että Jeesus on Kristus.
Niin, lähdin Japaniin tämän voimallisen todistuksen kera. Sain edelleen vahvistuksia todistukselleni, mutta en taaskaan mitään niin syvällistä kuin sinä aamuna lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa. Sitten eräänä hyvin sateisena iltana valmistautuessamme levolle kuulimme ovelta koputuksen. Vilkaisimme toisiamme. Asuntomme oli lähetyskodin takana. Hieman pelästyneenä siitä, että joku tulisi asuntoomme niin myöhään illalla, menin ovelle, avasin sen ja näin lähetysjohtajani kynnyksellä seisomassa sateessa sateenvarjon alla. Hän sanoi: ”Gilbert Chōrō, vanhin Gilbert, pue päällesi. Mennään vanhin Matsuon luokse.” Vanhin Matsuon isä oli kuolemassa syöpään. Päättelin heti, mitä oli tapahtunut. Mutta kun nousin lähetyskentän autoon, lähetysjohtaja Matsumori kääntyi puoleeni ja selitti, että tuon lähetyssaarnaajan äiti oli saanut surmansa auto-onnettomuudessa sinä päivänä. Sitten hän sanoi: ”Rukoile, että pystymme välittämään myötätuntoa ja ymmärtämään, mikä lohduttaisi tätä lähetyssaarnaajaa.” Tunsin oloni musertuneeksi ja riittämättömäksi. Muistan yhä, kuinka tuulilasinpyyhkimet viuhuivat edestakaisin matkustaessamme ääneti. Yhtäkkiä Henki toi sydämeeni jakeen Alma 7:12: ”Ja hän ottaa päällensä heidän heikkoutensa, jotta hänen sisimpänsä täyttyisi armolla, lihan mukaisesti, jotta hän osaisi lihan mukaisesti auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti.” Tiesin, että Jeesuksen Kristuksen sovitus antoi meille mahdollisuuden voittaa synnin. Tiesin, että Kristus auttaisi meitä nousemaan kuolleista ja elämään jälleen. Mutta sinä iltana Osakan moottoritiellä opin, että Jeesus Kristus voisi myös lohduttaa meitä kamppailuissamme ja kärsimyksissämme, kun elämä ei ollut reilua. En tiennyt, mitä sillä nuorella lähetyssaarnaajalla oli edessään, mutta sovituksen ihmeen kautta oli Yksi, joka tiesi. Tuona iltana, oltuani vuoden lähetystyössä, Henki todisti jälleen kerran voimallisesti minulle, että Mormonin kirja on totta ja että sen tarkoitus on todistaa, että Jeesus on Kristus.
Palasin lähetystyöstäni ja solmin avioliiton Christinen kanssa Suolajärven temppelissä. Muutimme Kaliforniaan ja lopulta Bostoniin. Sain edelleen toistuvia hiljaisia vahvistuksia todistukselleni, mutta en taaskaan mitään niin syvällistä kuin sinä aamuna lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa tai sinä iltana Osakan moottoritiellä. Sitten eräänä sunnuntaina sain voimallisen mutta odottamattoman Hengen todistuksen. Olin lukemassa pyhien kirjoitusten kohtaa, jonka puoleen useimmat ihmiset eivät kääntyisi vahvistaakseen todistustaan. Kirkon oppitunnilla käsiteltiin lukua Alma 30. Kutsun tätä kohtaa Korihorin opiksi, ja siinä Korihor kieltää Kristuksen, yrittää vapauttaa ihmiset heidän valintojensa tilivelvollisuudesta ja julistaa, että meidät pelastaa vain oma neroutemme. Hän nojaa siihen, mitä saattaisimme nykyään kutsua moraaliseksi relativismiksi. Korihor myös vähättelee voimakkaasti muiden uskonkäsityksiä heidän isiensä mielettöminä perimätietoina. Kun pyhäkoulunopettaja kävi oppiaihetta läpi, aloin miettiä, että jos Joseph Smith olisi keksinyt Mormonin kirjan itse, Korihor olisi ollut outo hahmo mukaan otettavaksi. Joseph eli uskonnollisen kiihkon aikana, jolloin ihmiset uskoivat Jeesukseen Kristukseen. Hän ei todennäköisesti ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi kannattanut niin kiihkeästi sellaista antikristuksen oppia kuin Korihor, tai voisin lisätä, Nehor tai Serem, jotka kaikki ovat Mormonin kirjassa. Mutta tiedämme, että Mormonin kirja on kirjoitettu meidän aikaamme varten. Huomasin, että samoja väitteitä esittivät ihmiset, joita tapasin usein Cambridgen akateemisessa kulttuurissa Massachusettsissa. Kun istuin pohtimassa tätä erikoisuutta pyhäkoululuokan aikana ja minulla oli jo syvä todistus Mormonin kirjasta, Henki sanoi minulle: ”Clark, Mormonin kirja on totta, ja sen tarkoitus on todistaa, että Jeesus on Kristus.”
Nämä kokemukset ovat jatkuneet koko elämäni ajan. Kerran rukoilin temppelissä Bostonin kantakaupungissa asuvien nuorteni vuoksi. Kun luin jakeen Moosia 3:17, Henki opetti minulle, että ainoa tapa, jolla auttaisin näitä nuoria miehiä selviytymään olosuhteistaan, oli Jeesuksen Kristuksen avulla. Kerran tutkin lukua Alma 36 ja opin kiasmista, joka kulkee läpi koko sen luvun ja jonka keskipisteenä on Alma nuoremman lunastus. Tuntuu merkittävältä, että aina kun sain todistuksen Mormonin kirjasta, sen yhteydessä oli todistus Jeesuksesta Kristuksesta. Näin tapahtui jälleen lokakuun 2019 yleiskonferenssin naisten kokouksessa. Presidentti Nelson esitti tuossa kokouksessa kirkon sisarille kutsun lukea Mormonin kirja vuoden loppuun mennessä ja pyysi lisäksi merkitsemään Mormonin kirjan jokaisen jakeen, jossa puhutaan Vapahtajasta tai viitataan Häneen. Koska halusin tukea vaimoani ja kuutta tytärtäni, osallistuin tähän kutsuun. Olin juuri saanut tämän Mormonin kirjan. Se oli upouusi Mormonin kirja. Merkitsin jokaisen viittauksen Vapahtajaan. Sivu toisensa jälkeen punakynämerkintöjä Jeesuksesta Kristuksesta. 48-vuotiaana minulla oli jo syvällinen todistus Mormonin kirjasta ja Vapahtajasta, ja Henki todisti minulle jälleen sinä syksynä joka aamu lukiessani tämän kirjan sivuja: ”Clark, tämä kirja on totta, ja sen tarkoitus on todistaa, että Jeesus on Kristus.”
Palaan presidentti Nelsonin sanomaan ja aiemmin esittämääni lainaukseen: ”Pyydän teitä ottamaan vastuun todistuksestanne. Tehkää työtä sen eteen. Ottakaa se omaksenne. Huolehtikaa siitä. Hoivatkaa sitä niin, että se kasvaa. Ravitkaa sitä totuudella. Älkää saastuttako sitä epäuskoisten miesten ja naisten virheellisillä filosofioilla ja sitten ihmetelkö, miksi todistuksenne hiipuu. – – Kun asetatte todistuksenne tärkeimmälle sijalle elämässänne, katsokaa, kuinka elämässänne tapahtuu ihmeitä.” Voin todistaa noista ihmeistä. Minua on siunattu todella monin tavoin, koska olen asettanut todistukseni tärkeimmälle sijalle koko elämäni ajan.
Veljet ja sisaret, uskonnonopettajina meidän on autettava oppilaitamme ottamaan vastuu todistuksestaan. Haluaisin keskittyä viiteen tapaan, joilla voimme opettaa oppilaitamme ottamaan vastuun todistuksestaan. Ensimmäiseksi, auttakaa heitä harjoittamaan tahdonvapauttaan. Toiseksi, opettakaa heitä olemaan valona muille, etenkin niille, joilla on vaikeuksia. Kolmanneksi, esittäkää kysymyksiä uskossa. Neljänneksi, kääntykää totuudenmukaisten tiedon lähteiden puoleen. Ja viidenneksi, turvatkaa Henkeen.
Ensiksi meidän täytyy opettaa oppilaille, että todistuksen vahvistaminen on tahdonvapautemme tietoinen teko. C. S. Lewis viittasi usein sanontaan: ”Pisin matka on lyhin tie kotiin.” Uskon ja opetuslapseuden syventäminen vaatii työtä. Se on tietoinen teko. Alma opettaa, että todistuksen vahvistaminen vaatii täyden huomiomme: ”Mutta katso, jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle sanoistani.”
Toinen periaate, jonka voimme opettaa auttaaksemme oppilaita ottamaan vastuun todistuksestaan, on olla valona muille, ehkä etenkin niille, joilla on vaikeuksia. Tämä sukupolvi välittää syvästi ikätovereistaan ja niistä, joilla on haasteita elämässään. Presidentti Nelson opettaa meitä olemaan tuomitsematta niitä, joilla on vaikeuksia:
”Jos käy niin, että ystäviä ja perheenjäseniä jää pois kirkosta, rakastakaa heitä edelleen. Teidän tehtävänne ei ole tuomita jonkun toisen valintaa yhtään enempää kuin tekään ansaitsette sitä, että teitä arvostellaan uskollisena pysymisestä.
Kuunnelkaa minua, kun sanon: Älkää joutuko niiden harhaan johtamiksi, joiden epäilykset saattavat kummuta sellaisesta heidän elämässään, mitä te ette voi nähdä.”
Skeptisyys ja epäilys voivat olla tarttuvia, mutta niin ovat myös usko ja toivo. Presidentti Nelson jatkaa:
”Ennen kaikkea antakaa epäilevien ystävienne nähdä, kuinka paljon te rakastatte Herraa ja Hänen evankeliumiaan. Yllättäkää heidän epäilevä sydämensä teidän uskovalla sydämellänne!
Kun otatte vastuun todistuksestanne ja kasvatatte sitä, teistä tulee voimallisempi väline Herran käsissä.”
Uskon, että juuri tässä viimeisessä asiassa, oppilaidemme opettamisessa tulemaan Herran välineiksi ja voimavaraksi, meillä on tilaisuus auttaa nuoria aikuisia heidän todistuksensa kanssa. Opettakaa heitä olemaan valona. Opettakaa heitä olemaan ystävä. Opettakaa heitä olemaan voimavarana muille. Ja opettakaa niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet uskoaan, ryhtymään työhön muiden palvelemiseksi. Moni todistus tulee muiden palvelemisesta. Sain Bostonin temppelissä Massachusettsissa todistuksen siitä, että Kristus on vastaus nuorilleni, koska tein kaiken voitavani auttaakseni heitä. Opettakaa oppilaitamme olemaan valona, niin heidän todistuksensa kasvaa.
Me tietenkin opetamme, että on ihan hyväksyttävää, että meillä on kysymyksiä. Vanhin Renlund puhuu tänä iltana siitä hieman enemmän. Presidentti Nelson on selittänyt: ”Jos teillä on kysymyksiä – ja toivon, että teillä on – etsikää vastauksia haluten hartaasti uskoa.” Mutta kuten presidentti Jeffrey R. Holland on tähdentänyt: ”Toisinaan me toimimme aivan kuin epäilyksen vilpitön julistus ilmentäisi korkeampaa moraalista rohkeutta kuin uskon vilpitön julistus. Niin ei ole!” Kun sairaan lapsen isä vetosi Vapahtajaan: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”, hän aloitti uskosta. Hän oppi teini-ikäisenä – tai minä opin teini-ikäisenä, kun esitin isälleni uskoon liittyvän pulman ja ajattelin olevani hyvin nokkela ja että olin keksinyt jotakin, mitä hän ei ollut koskaan keksinyt. 15-vuotiaana olin fiksumpi kuin isäni, joka aina voitti jokaisen väittelyn. Ja nyt minulla oli visainen kysymys hänelle. Sen sijaan, että hän olisi vastannut kysymykseeni, hän sanoi vain: ”Clark, minullakin on ollut tuo kysymys. Ja elämässäni minulla on ollut kaksi pinoa kysymyksiä: yksi pino asioista, jotka tiedän, ja toinen niistä, jotka tuntuvat vaikeilta ymmärtää. Ajan myötä olen huomannut, että tietämieni asioiden kasa vain kasvaa, ja kasa asioita, joita en tiedä, pienenee edelleen.”
Jos kuljette eteenpäin uskossa, lupaan teille, että näin tapahtuu. Se ei tarkoita, ettemme käsittelisi kysymyksiä ja huolenaiheita, joita ihmisillä on, mutta autamme heitä kulkemaan eteenpäin uskossa. Tätä vanhin Larry Corbridge taisi tarkoittaa BYU:n hartaustilaisuudessa, kun hän sanoi opiskelijoille tällä kampuksella, että heidän tulee keskittyä ensisijaisiin kysymyksiin ja antaa toissijaisten kysymysten ratketa ajan myötä. Presidentti Nelson muistuttaa meitä toistuvasti, että todistuksen vahvistamiseen tulee sisältyä myös totuudenmukaisiin tiedon lähteisiin turvautuminen: ”Ravitkaa [todistustanne] totuudella. – – Älkää saastuttako sitä epäuskoisten miesten ja naisten virheellisillä filosofioilla ja sitten ihmetelkö, miksi todistuksenne hiipuu.” Joidenkin nuorten aikuisten mielestä ainoa tapa saada vankka usko on kääntyä meitä arvostelevien ja kirkon vihollisten puoleen. Jollakin tavalla se tekee todistuksesta vankemman. Sellaisissa olosuhteissa meidän tulee auttaa oppilaitamme tarkastelemaan aikeiden rehellisyyttä. Korihor, Nehor ja Serem eivät yrittäneet kohottaa seuraajiaan, vaan he yrittivät yksinkertaisesti perustella omia vääriä valintojaan ja puolustaa henkilökohtaisia tavoitteitaan. Opettakaa oppilaillenne, että ”jotkin lähteet voi olla laadittu tarkoituksella niin, että ne aiheuttavat epäluottamusta, pelkoa ja epäilystä”. Auttakaa heitä kääntymään elävien profeettojen, pyhien kirjoitusten ja luotettavien kirkon johtohenkilöiden puoleen.
Yksi tärkeimmistä totuudenmukaisista tiedon lähteistä, joiden puoleen voimme kääntyä, on Pyhä Henki. Opettakaa oppilaita ymmärtämään, miltä heistä tuntuu, kun Pyhä Henki on läsnä, ja tunnistamaan sen häviäminen, kun totuutta vääristellään. Sain kasvattavan kokemuksen tästä aiheesta äskettäisessä BYU-Havaijin kyselytuokiossa, johon osallistuivat presidentti Henry B. Eyring ja rehtori Keoni Kauwe. Eräs opiskelija kysyi meiltä, missä he tarvitsisivat Pyhää Henkeä elämässään. Presidentti Eyring lainasi presidentti Nelsonin sanoja ”tulevina päivinä ei ole mahdollista selviytyä hengellisesti ilman Pyhän Hengen johdattavaa, ohjaavaa, lohduttavaa ja jatkuvaa vaikutusta” ja pyysi minua vastaamaan opiskelijan kysymykseen. Tähän kysymykseen olin vastannut satoja kertoja BYU-Idahon rehtorina. Vastasin, että opiskelijat tarvitsisivat Henkeä, kun he tekisivät päätöksiä siitä, mitä opiskella, kenen kanssa seurustella, missä asua, minkä työpaikan ottaa vastaan sekä monissa muissa päätöksissä, joita nuorilla aikuisillamme on elämässään. Presidentti Eyring pyysi sitten opiskelijaa lukemaan uudelleen presidentti Nelsonin lausunnon. Tällä kertaa hän pysähtyi sanan ”selviytyä” kohdalla. Presidentti Eyring selvensi, että profeetta oli tarkoituksella käyttänyt sanaa ”selviytyä”. Hän selitti, että opiskelijat elävät aikana, jolloin vastustaja vääristelee totuutta niin tehokkaasti, että ellei heillä olisi Pyhää Henkeä, heitä eksytettäisiin evankeliumin olennaisimmista totuuksista. Puheessaan ”Ajattele selestisesti!” presidentti Nelson julistaa: ”Vastustajan petoksilla ei ole loppua. Olethan varautunut. Älä koskaan ota neuvoja niiltä, jotka eivät usko. Etsi opastusta ääniltä, joihin voit luottaa – profeetoilta, näkijöiltä ja ilmoituksensaajilta sekä Pyhän Hengen kuiskauksista.”
Veljet ja sisaret, opettakaamme oppilaitamme ottamaan vastuu todistuksestaan. Opettakaa heitä tekemään työtä sen eteen, ottamaan se omakseen, huolehtimaan siitä, hoivaamaan sitä niin, että se kasvaa. Tätä tarkoitusta varten opettakaamme heitä käyttämään tahdonvapautta, olemaan valona muille, esittämään kysymyksiä uskossa, turvautumaan totuudenmukaisiin tiedon lähteisiin ja oppimaan luottamaan Pyhään Henkeen. Uskontokasvatuksen vahvistaminen -direktiivi velvoittaa meidät tekemään tämän vakaumuksella. Teidän ponnisteluillanne on merkitystä. Älkää uskoko muualta tuleviin kertomuksiin. Nuoria aikuisia tulee instituuttiin ennätysmäärin. Nuoria aikuisia käy kirkon oppilaitoksissa ennätysmäärin. Usko vyöryy eteenpäin kirkossa näinä vaikeinakin aikoina. Oppilaamme oppivat ottamaan vastuun todistuksestaan, ja he pääsevät lähemmäksi Jeesusta Kristusta. Minulla on todistus Vapahtajastamme. Minä tiedän, että Mormonin kirja on totta. Ja todistan, että sen tarkoituksena on todistaa, että Jeesus on Kristus. Kehottakaamme oppilaitamme löytämään nuo samat totuudet. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.