”Onko sinulla uskoa?”

Alan Oviedo

Sinä syyspäivänä vuorilla opin, että pappeus voi saada aikaan ihmeitä.

Valokuvat Leslie Nilsson, Michael R. Morris, Luis Oviedo ja Hector Reyes

Viimeinen asia, minkä muistan ennen mönkijän kaatumista, on se, että olin niin peloissani, etten pystynyt edes huutamaan. Suljin silmäni ja tunsin, että kehoni raahautui maata pitkin. Kun mönkijä putosi päälleni, menetin tajuntani. Jotenkin ystäväni Kurt, joka myös loukkaantui, nosti sen päältäni.

Kun heräsin, maistoin veren ja mullan suussani. Minua huimasi ja makasin kaivannon reunalla. Alkuun en tuntenut yhtään kipua, mutta pian minuun alkoi sattua joka kerta, kun hengitin. Kun Kurt oli auttanut minua riisumaan kypäräni, vasenta käsivarttani, joka oli vääntynyt omituisesti, alkoi myös särkeä. Päässäni oli iso kuhmu, ja kun katsoin vasenta jalkaani, näin valtavan haavan. Jalkani vuoti verta, ja pian se paisui kaksinkertaiseksi normaalikoosta.

Sitten aloin pelätä – en kuolemista vaan ajatusta siitä, etten ehkä pystyisi enää koskaan pelaamaan jalkapalloa.

Kumpikin vanhemmistani on Argentiinasta. Jokaiselle perheessäni jalkapallo on iso asia. Varttuessani pelasin sitä ja katselin sitä, etenkin isäni kanssa. Kun Argentiina voitti maailmanmestaruuden vuonna 2022, se oli kaikkien aikojen paras päivä!

Jalkapallon pelaaminen on opettanut minulle, että jos teen parhaani, voin tehdä asioita, joihin en uskonut pystyväni. Sama pätee myös kouluun, kuten kokeisiin. Kokeet voivat olla vaikeita, mutta jos opiskelen ja teen ahkerasti töitä, tiedän pärjääväni.

Olen myös oppinut, että turhaudun enemmän siitä, jos pelaan huonosti kuin jos joukkueeni häviää. Vaikka häviäisimmekin, olen silti iloinen, jos pelasin hyvin.

Uskon koetus

Heti onnettomuuden jälkeen siskoni Nicole ilmaantui ystävänsä kanssa paikalle toisella mönkijällä, ja kaksi poikaa, jotka näkivät meidän kaatuneen, ajoivat nopeasti paikalle omilla mönkijöillään.

”Isäni on sairaanhoitaja!” toinen pojista sanoi. Kun hän soitti isälleen saadakseen apua, Nicole ja hänen ystävänsä kiiruhtivat takaisin leiriimme hakemaan minun isääni.

Sinä aamuna sairaanhoitaja Mike Staheli oli suunnitellut lähtevänsä kotiin oltuaan leireilemässä viikonloppuna ystäviensä kanssa. Mutta he tunsivat innoitusta jäädä vielä yhdeksi päiväksi. Olen kiitollinen siitä, että he jäivät.

Miken antaessa minulle ensiapua ja tarkistaessa elintoimintojani joku soitti ambulanssin. Mike pelkäsi, että olin murtanut käsivarteni, reisiluuni ja useita kylkiluita ja että minulla oli sisäinen verenvuoto.

Mike sanoi, että ambulanssi läheisestä kaupungista saapuisi todennäköisesti ensimmäisenä, mutta tilani oli niin vakava, että minut pitäisi lennättää Alkeisyhdistyksen lastensairaalaan Salt Lake Cityyn Utahiin. Paikalle kutsuttiin myös lääkärihelikopteri.

Kun isäni ja hänen ystävänsä Hector näkivät minut, he tiesivät, että tarvitsin pappeuden siunauksen. Isä kysyi minulta: ”Onko sinulla uskoa pappeuden voimaan? Onko sinulla uskoa siihen, että Herra voi auttaa sinua ja parantaa sinut?”

”Minulla on uskoa, papá”, sanoin hänelle. Mutta samaan aikaan mietin: ”Entä jos minulla ei ole riittävästi uskoa?”

Isä voiteli minut, ja Hector siunasi minut. Heti kun siunaus alkoi, hengitykseni hidastui, minä rauhoituin ja tunsin lämpöä, vaikka ulkona oli kylmä. Tiesin silloin, että minulla oli riittävästi uskoa ja että selviytyisin tavalla tai toisella.

Ambulanssin saavuttua ensihoitajat leikkasivat lempijalkapallopaitani halki ja tarkistivat elintoimintoni. Ne olivat vakiintuneet. Helikopteri saapui muutamaa minuuttia myöhemmin.

Kun helikopteri laskeutui sairaalaan, minut kiidätettiin sisään. Hoitajat ja lääkärit alkoivat tutkia minua ja tehdä monia kokeita, kuten magneettikuvauksen. Isä ja minä odotimme pahinta, ja niin odottivat hekin.

Mutta he eivät löytäneet mitään! Ei murtuneita luita, ei sisäistä verenvuotoa, ei merkkiä aivotärähdyksestä. Jalkaani sattui silti paljon.

”Tämä on ihme!” eräs sairaanhoitaja sanoi minulle. Myöhemmin yksi lääkäri sanoi: ”No niin, Alan, näyttää siltä, että voit lähteä tänä iltana kotiin.”

Ajattelin: ”Oikeastiko?”

Koska minun oli yhä vaikea kävellä, jäin sairaalaan yöksi. Lähdin seuraavana aamuna vain tuki vasemmassa ranteessani. Muutaman viikon kuluttua olin jälleen jalkapalloharjoituksissa.

Pappeus, usko ja perhe

Mietin, mitä olisi tapahtunut, ellei isälläni ja Hectorilla olisi ollut pappeutta. Tilanteeni olisi voinut olla paljon huonompi. Sinä päivänä ymmärsin, kuinka tärkeä pappeus on. Opin, että usko Jeesukseen Kristukseen ja pappeuden voima voivat tehdä ihmeellisiä asioita.

Opin myös, että pappeudenhaltijoiden täytyy olla hyviä esimerkkejä. Jos meillä on pappeus mutta päätämme tehdä sellaista, mikä on väärin, me osoitamme, ettemme kunnioita tai pidä arvossa Jumalan voimaa. Mutta kun näytämme hyvää esimerkkiä, me osoitamme muille, että me kunnioitamme pappeutta ja tiedämme, että Herra voi tehdä ihmeitä meidän kauttamme.

Olen kiitollinen perheestäni ja kirkosta. Ajattelen aina uhrauksia, joita vanhempani ovat tehneet minun ja veljeni ja siskojeni hyväksi. He ajattelevat meitä ensin. Isäni loukkasi hiljattain polvensa pelatessaan jalkapalloa eikä pysty tekemään töitä. Monet ihmiset, etenkin kirkosta, ovat siunanneet meitä ruoalla ja muilla asioilla, joita tarvitsemme. Jotta uskoni pysyisi vahvana, rukoilen joka aamu, käyn seminaarissa ja luen joka ilta pyhiä kirjoituksia perheeni kanssa. Se auttaa minua kovasti.

Alan kävelyllä perheensä kanssa muutama kuukausi onnettomuutensa jälkeen.

Onnettomuuteni jälkeen ajattelen usein sitä, kuinka paljon Jumala on siunannut minua. Joka kerta kun minulla on nyt ongelma, niin ensimmäiseksi käännyn suoraan Hänen puoleensa. Minusta tuntuu, että jos Hän rakasti minua kylliksi siunatakseen ja auttaakseen minua selviytymään onnettomuudestani, Hän voi auttaa minua selviytymään mistä tahansa.

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.