Olkaa siis täydellisiä – lopulta
Jos olemme sinnikkäitä, niin jossakin vaiheessa iankaikkisuutta jalostumisemme tulee viimeistellyksi ja valmiiksi.
Pyhät kirjoitukset on kirjoitettu siunaamaan ja rohkaisemaan meitä, ja varmasti ne sen tekevätkin. Kiitämme taivasta jokaisesta luvusta ja jakeesta, jotka meille on koskaan annettu. Mutta oletteko huomanneet, että toisinaan siellä on jokin kohta, joka muistuttaa meille, että me olemme hieman epätäydellisiä? Esimerkiksi vuorisaarna alkaa rauhoittavalla, lempeällä autuaaksijulistuksella, mutta sitä seuraavissa jakeissa meille sanotaan – muun muassa – ettemme saa tappaa mutta myös ettemme saa edes olla vihaisia. Meille sanotaan, ettemme saa tehdä aviorikosta mutta myös ettei meillä saa edes olla epäpuhtaita ajatuksia. Niille, jotka pyytävät, meidän tulee antaa paitamme ja sitten antaa myös viittamme. Meidän tulee rakastaa vihollisiamme, siunata niitä, jotka vainoavat meitä, ja tehdä hyvää niille, jotka vihaavat meitä.
Jos tämä on aamun pyhien kirjoitusten tutkimisaiheenne ja luettuanne vain näinkin pitkälle olette melko varmoja siitä, ettette saa hyviä arvosanoja evankeliumin koulutodistukseenne, niin viimeinen käsky tuossa ketjussa varmistaa sen: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Tuon viimeisen käskyn luettuamme haluamme mennä takaisin sänkyyn ja vetää peiton päämme yli. Moiset selestiset tavoitteet näyttävät meistä saavuttamattomilta. Mutta eihän Herra varmaankaan antaisi meille ikinä sellaista käskyä, jonka hän tietäisi meille mahdottomaksi noudattaa. Katsotaan siis, mihin tämä pulmatilanne meidät vie.
Kaikkialla kirkossa kuulen monien kamppailevan tämän asian kanssa: ”Minä en vain ole tarpeeksi hyvä.” ”Tunnen riittämättömyyttä.” ”En koskaan täytä vaatimuksia.” Kuulen tätä teini-ikäisiltä. Kuulen sitä lähetyssaarnaajilta. Kuulen sitä uusilta käännynnäisiltä. Kuulen sitä koko ikänsä kirkkoon kuuluneilta jäseniltä. Eräs oivaltava myöhempien aikojen pyhä, sisar Darla Isackson, on huomauttanut, että jotenkin Saatana on onnistunut saamaan käskyt ja liitot näyttämään kirouksilta ja tuomioilta. Joidenkuiden kohdalla hän on kääntänyt evankeliumin ihanteet ja innoituksen itseinhoksi ja surkeudeksi.
Se, mitä nyt sanon, ei millään tavoin kiistä tai vähättele mitään käskyä, jonka Jumala on milloinkaan meille antanut. Uskon Hänen täydellisyyteensä, ja tiedän, että me olemme Hänen hengellisiä poikiaan ja tyttäriään, joilla on jumalalliset mahdollisuudet tulla sellaisiksi kuin Hän on. Tiedän myös, ettei meidän Jumalan lapsina pitäisi halventaa tai mustamaalata itseämme, aivan kuin itsemme ruoskiminen tekisi meistä jotenkin sen henkilön, jollaiseksi Jumala haluaa meidän tulevan. Ei! Kun sydämessämme on aina aulius tehdä parannusta ja halu olla yhä vanhurskaampi, toivoisin, että pyrkisimme kukin kehittymään tavalla, johon ei kuulu vatsahaavaa tai anoreksiaa, masentumista tai itsetuntomme murskaamista. Se ei ole sitä, mitä Herra haluaa Alkeisyhdistyksen lapsille tai kenellekään muulle, joka laulaa vilpittömästi: ”Kuin Jeesus mä olla tahdon”.
Sijoittaakseni tämän ongelman oikeaan asiayhteyteen saanen muistuttaa meitä kaikkia siitä, että me elämme langenneessa maailmassa ja toistaiseksi me olemme langennut kansa. Me olemme telestisessä valtakunnassa, ja sen alkukirjaimena on t eikä s. Kuten presidentti Russell M. Nelson on opettanut, täällä kuolevaisuudessa olemme yhä matkalla ”kohti täydellisyyttä”.
Niinpä uskon, ettei Jeesus tarkoittanut tätä aihetta koskevaa saarnaansa sanalliseksi vasaraksi, jolla paukutamme itseämme puutteidemme vuoksi. Ei, uskon Hänen tarkoittaneen sen kunnianosoitukseksi sille, kuka ja mikä Jumala, iankaikkinen Isä, on ja mitä me voimme saavuttaa Hänen kanssaan iankaikkisuudessa. Joka tapauksessa olen kiitollinen tiedosta, että vaikka minä olen epätäydellinen, niin ainakin Jumala on täydellinen – että ainakin Hän esimerkiksi pystyy rakastamaan vihollisiaan, koska liian usein sen ”luonnollisen ihmisen” vuoksi, joka meissä on, te ja minä olemme toisinaan tuo vihollinen. Kuinka kiitollinen olenkaan, että ainakin Jumala voi siunata niitä, jotka vahingoittavat Häntä, koska haluamatta tai aikomatta tehdä niin toisinaan me kaikki vahingoitamme Häntä. Olen kiitollinen siitä, että Jumala on armollinen ja on rauhantekijä, koska minä tarvitsen armollisuutta ja maailma tarvitsee rauhaa. Tietenkin kaiken sen, mitä sanomme Isän hyveistä, sanomme myös Hänen ainosyntyisestä Pojastaan, joka eli ja kuoli saavuttaakseen saman täydellisyyden.
Kiirehdin sanomaan, että keskittyminen Isän ja Pojan saavutuksiin omien epäonnistumistemme sijaan ei anna meille vähäisintäkään oikeutusta elää kurittomasti tai alentaa tasovaatimuksiamme. Ei, evankeliumia on opetettu alusta asti pyhien täydelliseksi tekemiseksi, kunnes meistä tulee täydellisiä ihmisiä ja me ”saavutamme – – Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden”. Ehdotan yksinkertaisesti, että jonkin pyhien kirjoitusten kohdan tai käskyn ainakin yksi tarkoitus voi olla muistutus meille siitä, kuinka kerrassaan loistava Kristuksen täyteyttä vastaava tila todella on, ja että se herättäisi meissä enemmän rakkautta ja ihailua Häntä kohtaan ja enemmän halua olla Hänen kaltaisensa.
”Niin, tulkaa Kristuksen luokse ja tulkaa täydellisiksi hänessä”, Moroni pyytää. ”[Rakastakaa] Jumalaa koko väkevyydestänne, mielestänne ja voimastanne, silloin – – te hänen armostaan voitte olla täydellisiä Kristuksessa.” Ainoa toivomme todellisesta täydellisyydestä on saada se lahjana taivaasta – me emme pysty ”ansaitsemaan” sitä. Näin Kristuksen armo tarjoaa meille paitsi pelastuksen surusta, synnistä ja kuolemasta, myös pelastuksen alituisesta itsemme arvostelemisesta.
Saanen käyttää yhtä Vapahtajan vertausta ilmaistakseni tämän hieman eri tavalla. Eräs palvelija oli kuninkaalleen velkaa 10 000 talenttia. Kun kuningas kuuli palvelijan pyytävän kärsivällisyyttä ja armeliaisuutta, hänen ”tuli sääli palvelijaansa, ja hän – – antoi velan anteeksi”. Mutta sitten tuo sama palvelija ei suostunut antamaan anteeksi toiselle palvelijalle, joka oli hänelle velkaa 100 denaaria. Kuultuaan tämän kuningas harmitteli sille, jolle hän oli antanut anteeksi: ”Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?”
Tutkijoiden keskuudessa on jonkin verran erimielisyyttä tässä mainittujen summien rahallisesta arvosta – ja pahoittelen vertausta Yhdysvaltain rahaan – mutta ajatellaan laskutoimituksen helpottamiseksi, että se pienempi, 100 denaarin velka, jota ei annettu anteeksi, oli nykyajassa esimerkiksi 100 dollaria. Silloin 10 000 talentin velka, joka annettiin niin auliisti anteeksi, olisi ollut lähes miljardi dollaria – tai enemmän!
Henkilökohtaisena velkana se on tähtitieteellinen luku – meille kerrassaan käsittämätön. (Kukaan ei pysty shoppailemaan niin paljon!) No, tämän vertauksen tarkoituksiin sen pitääkin olla käsittämätön. Sen pitääkin olla käsityskykymme ulottumattomissa puhumattakaan siitä, että se on takaisinmaksukykymme ulottumattomissa. Se johtuu siitä, ettei tämä ole kertomus kahdesta palvelijasta, jotka riitelevät Uuden testamentin aikaan. Se on kertomus meistä, langenneesta ihmiskunnasta, jotka kaikki olemme kuolevaisia velallisia, rikkojia ja vankeja. Jokainen meistä on velallinen, ja tuomiona oli vankeus meille jokaiselle. Ja vankeuteen me kaikki olisimme jääneet, ellei olisi Kuninkaan armoa, Hänen, joka vapauttaa meidät, koska Hän rakastaa meitä ja on liikuttunut ”säälistä meitä kohtaan”.
Jeesus käyttää tässä vertauksessa käsittämätöntä rahamäärää, koska Hänen sovituksensa on käsittämätön lahja, joka on maksettu käsittämättömällä hinnalla. Sitä minun nähdäkseni Jeesus ainakin osittain tarkoittaa käskyllään olla täydellinen. Emme kenties pysty vielä osoittamaan 10 000 talentin täydellisyyttä, jonka Isä ja Poika ovat saavuttaneet, mutta Heiltä ei ole liikaa pyytää, että olisimme hieman enemmän Jumalan kaltaisia pienissä asioissa, että puhuisimme ja toimisimme, rakastaisimme ja antaisimme anteeksi, tekisimme parannusta ja edistyisimme ainakin 100 denaarin täydellisyydellä, minkä voimme selvästikin kykyjemme rajoissa tehdä.
Veljeni ja sisareni, Jeesusta lukuun ottamatta tällä maallisella matkallamme ei ole ollut virheettömiä suorituksia, joten ollessamme kuolevaisuudessa pyrkikäämme kehittymään vakaasti vailla pakkomiellettä siitä, mitä käyttäytymistieteilijät kutsuvat ”myrkylliseksi perfektionismiksi”. Meidän tulee välttää tuota jälkimmäistä kohtuutonta odotusta itsemme, muiden ja – saattaisin lisätä – niiden kohdalla, jotka on kutsuttu palvelemaan kirkossa. Myöhempien aikojen pyhille se tarkoittaa jokaista, sillä meidät kaikki on kutsuttu palvelemaan jossakin.
Tähän liittyen Leo Tolstoi kirjoitti kerran papista, jota yksi hänen seurakuntalaisistaan arvosteli siitä, ettei tämä elänyt niin päättäväisesti kuin papin pitäisi, ja teki sen johtopäätöksen, että niiden periaatteiden, joita erehtyväinen saarnaaja opetti, täytyi siis myös olla erheellisiä.
Vastauksena tuohon arvosteluun pappi sanoo: ”Katsokaa elämääni nyt ja verratkaa sitä aiempaan elämääni. Näette, että yritän elää julistamani totuuden mukaan.” Koska pappi ei pysty elämään opettamiensa korkeiden ihanteiden mukaan, hän myöntää epäonnistuneensa. Mutta hän huudahtaa:
”Arvostelkaa minua [jos haluatte], sillä teen sitä itsekin, mutta [älkää] arvostelko – – sitä polkua, jota seuraan. – – Jos tunnen tien kotiin [mutta] kuljen sitä juopuneena, onko se yhtään vähemmän oikea tie vain siksi, että minä hoipertelen puolelta toiselle?
– – Älkää vahingoniloisesti huutako: ’Katsokaa häntä! – – Tuolla hän [rämpii] suohon!’ Ei, älkää olko vahingoniloisia vaan antakaa – – apuanne [jokaiselle, joka yrittää kulkea takaisin Jumalan luo johtavaa tietä].”
Veljet ja sisaret, meistä jokainen tavoittelee enemmän Kristuksen kaltaista elämää kuin mitä usein onnistumme elämään. Jos myönnämme sen rehellisesti ja yritämme kehittyä, emme ole tekopyhiä vaan olemme inhimillisiä. Emmehän anna omien kuolevaisten mielettömyyksiemme ja jopa parhaimpien lähellämme olevien miesten ja naisten väistämättömien puutteiden tehdä meistä kyynisiä evankeliumin totuuksille, kirkon totuudellisuudelle, tulevaisuudentoivollemme tai todellisen jumalisuuden mahdollisuudelle. Jos olemme sinnikkäitä, niin jossakin vaiheessa iankaikkisuutta jalostumisemme tulee viimeistellyksi ja valmiiksi – ja sitä Uudessa testamentissa tarkoitetaan täydellisyydellä.
Todistan tuosta ylevästä määränpäästä, jonka on tehnyt meille mahdolliseksi Herran Jeesuksen Kristuksen sovitus. Hän itsekin edistyi ”armosta armoon”, kunnes sai kuolemattomuudessaan selestisen kirkkauden täyteyden. Todistan, että tänä hetkenä ja joka hetki Hän naulojen arpeuttamine käsineen tarjoaa meille sitä samaa armoa pitäen meistä kiinni ja kannustaen meitä, kieltäytyen päästämästä meistä irti, kunnes olemme turvallisesti kotona taivaallisten vanhempien syleilyssä. Sellaista täydellistä hetkeä kohti ponnistelen edelleen, vaikkakin kömpelösti. Sellaisesta täydellisestä lahjasta kiitän edelleen, vaikkakin riittämättömästi. Teen niin itse Täydellisyyden nimessä, Hänen, joka ei ole koskaan ollut kömpelö eikä riittämätön vaan joka rakastaa meitä kaikkia sellaisina kuin olemme, Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.