Herra, anna minulle näkö silmiini
Meidän täytyy katsoa muita Vapahtajamme silmin.
Leijonakuningas on animaatioelokuvien klassikko, joka kertoo Afrikan savannista. Kun vanha leijonakuningas kuolee pelastaessaan poikaansa, nuori leijonaprinssi ajetaan maanpakoon samalla kun hirmuvaltias hävittää savannin tasapainon. Leijonaprinssi hankkii valtakunnan hallintaansa erään opastajan avulla. Nuoren leijonan silmät avataan ymmärtämään tasapainon välttämättömyys elämän suuressa kiertokulussa savannilla. Ennen kuin hän ottaa hänelle kuuluvan paikan kuninkaana, hän noudattaa neuvoa ”katso näkemääsi pidemmälle”.
Oppiessamme tulemaan kaiken sen perillisiksi, mitä Isällämme on, evankeliumi opastaa meitä katsomaan näkemäämme pidemmälle. Jotta voimme katsoa näkemäämme pidemmälle, meidän täytyy katsoa muita Vapahtajamme silmin. Evankeliumin verkko on täynnä kaikenlaisia ihmisiä. Emme pysty täysin ymmärtämään maailmassamme, kirkon seurakunnissa tai edes perheessämme olevien ihmisten valintoja ja psykologisia taustoja, koska meillä harvoin on kokonaiskuvaa siitä, keitä he ovat. Meidän täytyy katsoa yli helppojen oletusten ja stereotypioiden sekä laajentaa oman kokemuksemme pikkuruista linssiä.
Minun silmäni avattiin ”katsomaan näkemääni pidemmälle” palvellessani lähetysjohtajana. Erään nuoren vanhimman saapuessa hänen silmistään kuvastui pelko. Kun tapasimme puhuttelussa, hän sanoi masentuneena: ”Haluan mennä kotiin.” Ajattelin itsekseni: ”No, tämän tilanteen voi korjata.” Neuvoin häntä työskentelemään uutterasti ja rukoilemaan asiasta viikon ajan ja sitten soittamaan minulle. Miltei minuutilleen viikkoa myöhemmin hän soitti. Hän halusi yhä mennä kotiin. Jälleen neuvoin häntä rukoilemaan, työskentelemään uutterasti ja soittamaan minulle viikon kuluttua. Seuraavassa puhuttelussamme tilanne ei ollut muuttunut. Hän halusi ehdottomasti lähteä kotiin.
En vain aikonut antaa sen tapahtua. Aloin opettaa hänelle hänen kutsumuksensa pyhää luonnetta. Kannustin häntä unohtamaan itsensä ja ryhtymään työhön. Mutta tarjosinpa hänelle mitä ohjetta tahansa, hänen mielensä ei muuttunut. Viimein mieleeni juolahti, ettei minulla kenties ollut asiasta kokonaiskuvaa. Silloin tunsin innoitusta esittää hänelle tämän kysymyksen: ”Vanhin, mikä sinulle on vaikeaa?” Se, mitä hän sanoi, lävisti sydämeni: ”Lähetysjohtaja, minä en osaa lukea.”
Se viisas neuvo, jota olin pitänyt niin tärkeänä hänen kuulla, ei ollut hänen tarpeidensa kannalta ollenkaan merkityksellinen. Hän tarvitsi eniten sitä, että katsoisin hätäistä arviotani pidemmälle ja sallisin Hengen auttaa minua ymmärtämään, mitä tämän vanhimman mielessä todella oli. Hän tarvitsi sitä, että näkisin hänet oikein ja tarjoaisin hänelle syytä toivoon. Sen sijaan olin toiminut kuin jättimäinen rakennusten purkupallo. Tämä uskollinen vanhin oppi lukemaan, ja hänestä tuli erittäin puhdas Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi. Hän avasi silmäni ymmärtämään Herran sanat: ”Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen” (1. Sam. 16:7).
Millainen siunaus onkaan, kun Herran Henki avartaa näkemystämme. Muistattehan profeetta Elisan, joka herätessään huomasi syyrialaisten sotajoukkojen ympäröineen hänen kaupunkinsa hevosillaan ja vaunuillaan? Elisan palvelija pelästyi ja kysyi häneltä, mitä he aikoivat tehdä niin suurten vaikeuksien uhatessa. Elisa kehotti häntä näillä ikimuistoisilla sanoilla olemaan huolestumatta: ”Älä pelkää – – [sillä] meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä” (2. Kun. 6:16). Palvelijalla ei ollut aavistustakaan, mistä profeetta puhui. Hän ei pystynyt katsomaan näkemäänsä pidemmälle. Elisa näki kuitenkin joukoittain enkeleitä valmiina taistelemaan profeetan kansan puolesta. Niinpä Elisa rukoili Herraa avaamaan nuorukaisen silmät, ”ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään” (2. Kun. 6:17).
Usein me erottaudumme muista heissä näkemiemme eroavuuksien perusteella. Tunnemme olomme mukavaksi niiden parissa, jotka ajattelevat, puhuvat, pukeutuvat ja toimivat meidän laillamme, ja epämukavaksi niiden parissa, jotka tulevat erilaisista olosuhteista tai taustoista. Emmekö me itse asiassa kaikki tule eri maista ja puhu eri kieliä? Emmekö me kaikki näe tätä maailmaa oman elämänkokemuksemme suunnattomien rajoitusten läpi? Jotkut kuitenkin näkevät ja puhuvat hengellisin silmin, kuten profeetta Elisa, ja jotkut näkevät ja kommunikoivat silkan näköaistin pohjalta, kuten itse tein lukutaidottoman lähetyssaarnaajani kohdalla.
Me elämme maailmassa, joka elää vertailusta, lokeroimisesta ja arvostelusta. Sen sijaan että katsoisimme sosiaalisen median linssin läpi, meidän tulee katsoa sisimpään ja etsiä jumalisia ominaisuuksia, joita me kukin voimme vaatia osaksemme. Näitä jumalisia ominaisuuksia ja kaipauksia ei voi julkaista Pinterestissä eikä Instagramissa.
Muiden hyväksyminen ja rakastaminen ei tarkoita sitä, että meidän tulee omaksua heidän ajatuksensa. Ilmiselvästi totuus velvoittaa meitä korkeimpaan uskollisuuteemme, vaikkakaan se ei saisi koskaan olla esteenä ystävällisyydelle. Se, että todella rakastaa muita, edellyttää jatkuvaa harjoitusta siinä, että hyväksyy ihmisten parhaat ponnistelut tuntematta ehkä täysin heidän elämänsä kokemuksia ja rajoituksia. Se, että katsomme pidemmälle kuin voimme nähdä, edellyttää tietoista keskittymistä Vapahtajaan.
Vuonna 2016 toukokuun 28. päivänä 16-vuotias Beau Richey ja hänen ystävänsä Austin olivat perheen karjatilalla Coloradossa. Beau ja Austin kiipesivät mönkijöihinsä odottaen innokkaina päivän seikkailua. He eivät olleet menneet kauas, kun he joutuivat vaarallisiin olosuhteisiin, joissa tapahtui murhenäytelmä. Beaun ohjaama ajoneuvo pyörähti yhtäkkiä ylösalaisin, ja Beau jäi 180-kiloisen teräsmassan alle. Kun Beaun ystävä Austin pääsi hänen luokseen, hän näki tämän kamppailevan hengestään. Kaikin voimin Austin yritti kiskoa ajoneuvon pois ystävänsä päältä. Se ei hievahtanutkaan. Hän rukoili Beaun puolesta ja kiiruhti sitten hätääntyneenä hakemaan apua. Viimein paikalle saapui pelastushenkilöstöä, mutta muutamaa tuntia myöhemmin Beau kuoli. Hän vapautui tästä elämästä kuolevaisuudessa.
Beaun murheen murtamat vanhemmat saapuivat paikalle. Kun he seisoivat pienessä sairaalassa Beaun rakkaimman ystävän ja perheenjäsenten kanssa, huoneeseen tuli eräs poliisi ja ojensi Beaun äidille Beaun matkapuhelimen. Äidin ottaessa puhelimen siitä kuului hälytysääni. Hän avasi puhelimen ja näki Beaun päivittäisen hälytyksen. Hän luki ääneen viestin, jonka hänen hauskanpitoa rakastava, hyvin seikkailunhaluinen teini-ikäinen poikansa oli asettanut luettavakseen joka päivä. Viestissä luki: ”Muista tänään asettaa Jeesus Kristus elämäsi keskipisteeksi.”
Beaun keskittyminen Lunastajaansa ei vähennä hänen rakkaidensa surua hänen poismenonsa johdosta. Mutta se antaa suurta toivoa ja merkitystä Beaun elämään ja elämän valintoihin. Se sallii hänen perheensä ja ystäviensä katsoa pelkkää hänen varhaisen kuolemansa aiheuttamaa surua pidemmälle tulevan elämän iloiseen todellisuuteen. Millainen lempeä armoteko Beaun vanhemmille olikaan saada nähdä poikansa silmin se, mitä tämä arvosti eniten.
Meille kirkon jäsenille on annettu lahjaksi henkilökohtaisia hengellisiä hälytyksiä, jotka varoittavat meitä, kun katsomme pelkästään kuolevaisin silmin poispäin pelastuksesta. Sakramentti on meidän viikoittainen muistuttajamme siitä, että meidän tulee jatkuvasti keskittyä Jeesukseen Kristukseen, jotta voisimme aina muistaa Hänet ja jotta Hänen Henkensä voisi aina olla meidän kanssamme (ks. OL 20:77). Toisinaan me kuitenkin sivuutamme nämä muistutus- ja hälytystuntemukset. Kun meillä on elämämme keskipisteenä Jeesus Kristus, Hän saa aikaan sen, että silmämme voidaan avata näkemään suurempia mahdollisuuksia kuin pystymme yksin käsittämään.
Sain tämän todella mielenkiintoisen kirjeen, jossa eräs uskollinen sisar kertoi kokemastaan suojelevasta hälytyksestä. Hän kertoi minulle, että yrittäessään auttaa aviomiestään ymmärtämään, miltä hänestä tuntui, hän alkoi pitää puhelimessaan sähköistä luetteloa asioista, joita hänen miehensä teki tai sanoi ja jotka ärsyttivät häntä. Hän järkeili, että kun olisi sopiva hetki, hänellä olisi koottuna kirjalliset todisteet näytettäväksi miehelleen, ja ne herättäisivät varmasti tässä halun muuttaa tapansa. Eräänä sunnuntaina nauttiessaan sakramenttia ja keskittyessään Vapahtajan sovitukseen tämä sisar kuitenkin käsitti, että aviomiestä koskevien kielteisten tunteiden kirjaaminen vei todellisuudessa Hengen pois hänen luotaan eikä koskaan muuttaisi miestä.
Hänen sydämessään alkoi soida hengellinen hälytys, joka sanoi: ”Päästä irti, päästä irti siitä kaikesta. Poista ne merkinnät. Niistä ei ole hyötyä.” Sitten tämä sisar kirjoitti, ja lainaan hänen sanojaan: ”Kesti jonkin aikaa, ennen kuin painoin ’valitse kaikki’, ja vielä pidempään, ennen kuin painoin ’poista’. Mutta kun tein niin, kaikki ne kielteiset tuntemukset hävisivät avaruuteen. Sydämeni täyttyi rakkaudella – rakkaudella aviomiestäni kohtaan ja rakkaudella Herraa kohtaan.” Hänen näkemyksensä muuttui, kuten Saulilla tiellä Damaskokseen. Vääristymän suomut putosivat hänen silmistään.
Meidän Vapahtajamme avasi usein fyysisesti ja hengellisesti sokeiden silmät. Se, että avaamme silmämme jumalalliselle totuudelle kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti, valmistaa meitä parantumaan kuolevaisuuden lyhytnäköisyydestä. Kun kiinnitämme huomiota hengellisiin ”hälytyksiin”, jotka viestittävät tarpeesta oikaista suunta tai saada laajempi iankaikkinen näkemys, me saamme sakramenttilupauksen mukaisesti Hänen Henkensä olemaan kanssamme. Tämä tapahtui Joseph Smithille ja Oliver Cowderylle Kirtlandin temppelissä, kun Jeesus Kristus opetti vakuuttavia totuuksia ja lupasi, että kuolevaisten rajoitusten ”verho” poistettaisiin heidän mielestään ja heidän ymmärryksensä silmät avattaisiin (ks. OL 110:1).
Todistan, että Jeesuksen Kristuksen voimasta meistä tulee kykeneviä katsomaan hengellisesti pidemmälle kuin mitä näemme kirjaimellisesti. Kun muistamme Hänet ja Hänen Henkensä on meidän kanssamme, meidän ymmärryksemme silmät avataan. Silloin meissä jokaisessa oleva jumalallisuuden suurenmoinen todellisuus painuu voimallisemmin meidän sydämeemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.