Vielä yksi päivä
Meillä kaikilla on ”tämä päivä” elettävänä, ja keino, jolla teemme päivästämme onnistuneen, on halukkuus uhrata.
Muutama vuosi sitten ystäväni saivat suloisen vauvan, jolle he antoivat nimen Brigham. Syntymänsä jälkeen Brighamilla todettiin harvinainen sairaus nimeltä Hunterin oireyhtymä, mikä valitettavasti tarkoitti sitä, että hänen elämänsä jäisi lyhyeksi. Eräänä päivänä kun Brigham ja hänen perheensä olivat käymässä temppelialueella, Brigham lausui tietyn ilmauksen. Kaksi kertaa hän sanoi: ”Vielä yksi päivä.” Heti seuraavana päivänä Brigham lähti tästä elämästä.
Olen käynyt muutaman kerran Brighamin haudalla, ja joka kerta niin tehdessäni pohdin tuota ilmausta ”vielä yksi päivä”. Mietin, mitä se tarkoittaisi ja millainen vaikutus elämääni olisi tiedolla, että minulla olisi enää vain yksi päivä elinaikaa. Kuinka kohtelisin vaimoani, lapsiani ja muita? Kuinka kärsivällinen ja kohtelias olisin? Kuinka huolehtisin kehostani? Kuinka palavasti rukoilisin ja tutkisin pyhiä kirjoituksia? Luulen, että tavalla tai toisella me kaikki koemme jossakin vaiheessa ”vielä yksi päivä” -oivalluksen – oivalluksen, että meidän täytyy käyttää viisaasti se aika, joka meillä on.
Vanhassa testamentissa kerrotaan Hiskiasta, Juudan kuninkaasta. Profeetta Jesaja ilmoitti Hiskialle, että tämän elämä oli päättymässä. Kuullessaan profeetan sanat Hiskia alkoi rukoilla, anella ja itkeä katkerasti. Siinä tilanteessa Jumala lisäsi Hiskian elinpäiviin 15 vuotta. (Ks. Jes. 38:1–5.)
Jos meille kerrottaisiin, että meillä olisi vain vähän elinaikaa, mekin saattaisimme anella lisää elinpäiviä niiden asioiden vuoksi, jotka meidän olisi pitänyt tehdä tai jotka olisi pitänyt tehdä toisin.
Riippumatta siitä ajasta, jonka Herra viisaudessaan päättää suoda meille kullekin, voimme olla varmoja yhdestä asiasta: meillä kaikilla on ”tämä päivä” elettävänä, ja keino, jolla teemme päivästämme onnistuneen, on halukkuus uhrata.
Herra on sanonut: ”Katso, nyt sanotaan tänä päivänä Ihmisen Pojan tulemiseen asti, ja totisesti se on uhripäivä” (OL 64:23, kursivointi lisätty).
Englanninkielinen uhraamista tarkoittava sana sacrifice tulee latinankielisistä sanoista sacer, mikä tarkoittaa ’pyhää’, ja facere, mikä tarkoittaa ’tehdä’ – toisin sanoen tehdä jotakin pyhäksi, tuoda sille kunniaa.
”Uhria seuraa aina siunaus Herran” (”Kunnia miehelle”, MAP-lauluja, 15).
Millä tavoin uhraaminen tekee päivistämme merkityksellisiä ja siunattuja?
Ensiksi, henkilökohtainen uhraaminen vahvistaa meitä ja antaa arvoa sille, minkä hyväksi uhraamme.
Joitakin vuosia sitten paastosunnuntaina eräs iäkäs sisar nousi puhujakorokkeelle lausumaan todistuksensa. Hän asui kaupungissa nimeltä Iquitos, joka on Perussa Amazonin alueella. Hän kertoi meille, että kasteestaan lähtien hänellä oli aina ollut tavoitteena saada temppelitoimitukset Limassa Perussa. Hän oli vuosien ajan maksanut uskollisesti täydet kymmenykset ja säästänyt vähäisistä tuloistaan.
Hänen ilonsa temppeliin pääsemisestä ja pyhien toimitusten saamisesta siellä ilmeni näissä sanoissa: ”Tänään voin sanoa, että tunnen viimeinkin olevani valmis kulkemaan verhon läpi. Olen maailman onnellisin nainen. Olen säästänyt rahaa – eikä teillä ole aavistustakaan, kuinka kauan – päästäkseni temppeliin, ja seitsemän joella kuljetun päivän ja 18 tunnin bussimatkan jälkeen olin viimeinkin Herran huoneessa. Kun lähdin tuosta pyhästä paikasta, sanoin itselleni, että kaikkien niiden uhrausten jälkeen, joita minulta on vaadittu tullakseni temppeliin, en anna minkään saada minua suhtautumaan kevyesti yhteenkään solmimaani liittoon. Se olisi tuhlausta. Tämä on hyvin vakava sitoumus!”
Opin tältä suloiselta sisarelta, että henkilökohtainen uhraaminen on korvaamaton voima, joka saa meidät tekemään päätöksiä ja ratkaisuja. Henkilökohtainen uhraaminen saa meidät toimimaan, sitoutumaan ja solmimaan liittoja sekä antaa tarkoituksen sille, mikä on pyhää.
Toiseksi, uhrautumisemme muiden vuoksi ja muiden uhrautuminen meidän vuoksemme tuovat siunauksia kaikille.
Kun opiskelin hammaslääketieteellisessä, paikallisen talouselämämme tulevaisuudennäkymät eivät olleet kovinkaan rohkaisevia. Inflaatio vähensi merkittävästi rahan arvoa päivästä toiseen.
Muistan yhden vuoden, jolloin minun oli ilmoittauduttava hammaskirurgian harjoitteluun ja tarvitsin kaikki välttämättömät kirurgiset laitteet ennen kuin voisin ilmoittautua sille lukukaudelle. Vanhempani säästivät tarvittavat varat. Yhtenä iltana tapahtui kuitenkin jotakin yllättävää. Lähdimme ostamaan tarvikkeita, mutta huomasimmekin, että se rahamäärä, joka meillä oli kaikkien tarvikkeiden ostamiseen, riitti nyt ainoastaan kirurgisten pinsettien ostamiseen – eikä mihinkään muuhun. Palasimme kotiin tyhjin käsin ja raskain sydämin ajatellen, että menettäisin yhden lukukauden yliopistossa. Äkkiä äitini kuitenkin sanoi: ”Taylor, tule mukaani. Mennään ulos.”
Lähdimme keskikaupungille, missä monissa paikoissa ostettiin ja myytiin koruja. Kun saavuimme yhteen myymälään, äiti otti käsilaukustaan pienen sinisen samettipussin, jossa oli kaunis kultainen rannerengas. Siihen oli kaiverrettu sanat: ”Rakkaalle tyttärelleni isältäsi.” Se oli rannerengas, jonka isoisäni oli antanut äidilleni yhtenä hänen syntymäpäivänään. Sitten siinä silmieni edessä äiti myi sen.
Kun hän otti rahat vastaan, hän sanoi minulle: ”Jos on jokin asia, josta olen varma, niin se, että sinusta tulee hammaslääkäri. Mene ja osta kaikki tarvitsemasi tarvikkeet.” Voitteko nyt kuvitella, millainen opiskelija minusta tuli tuosta hetkestä lähtien? Halusin olla paras ja valmistua pian, koska tiesin, miten suuren uhrauksen äitini teki.
Opin, että rakkaidemme tekemät uhraukset meidän vuoksemme virkistävät meitä kuin viileä vesi keskellä autiomaata. Sellainen uhraus tuo toivoa ja motivaatiota.
Kolmanneksi, mikä tahansa tekemämme uhraus on pieni verrattuna Jumalan Pojan uhraukseen.
Mikä on edes rakkaan kultaisen rannerenkaan arvo verrattuna itse Jumalan Pojan uhriin? Kuinka voimme kunnioittaa tuota ääretöntä uhria? Voimme muistaa joka päivä, että meillä on vielä yksi päivä elää ja olla uskollisia. Amulek opetti: ”Niin, minä tahdon, että te tulette ettekä enää paaduta sydäntänne, sillä katso, nyt on teidän pelastuksenne aika ja päivä; ja sen tähden, jos te teette parannuksen ettekä paaduta sydäntänne, suuri lunastussuunnitelma toteutuu heti teidän kohdallanne” (Alma 34:31). Toisin sanoen, jos uhraamme Herralle särkyneen sydämen ja murtuneen mielen uhrin, suuren onnensuunnitelman siunaukset ilmenevät heti elämässämme.
Lunastussuunnitelma on mahdollinen Jeesuksen Kristuksen uhrin ansiosta. Kuten Hän itse kuvaili, tuo uhraus ”sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta ja kärsimään sekä ruumiissa että hengessä – ja minä toivoin, ettei minun tarvitsisi juoda katkeraa maljaa ja kavahtaa” (OL 19:18).
Ja tämän uhrin ansiosta me voimme täyden ja vilpittömän parannuksen tehtyämme tuntea, että erheidemme ja syntiemme taakka on nostettu. Todellakin, syyllisyys, häpeä, tuska, suru ja itsemme vähätteleminen korvautuvat puhtaalla omallatunnolla, onnella, ilolla ja toivolla.
Samaan aikaan kunnioittaessamme Hänen uhriaan ja ollessamme kiitollisia siitä me voimme saada todella mittavan ja voimakkaan halun olla parempia Jumalan lapsia, pysyä poissa synnistä ja pitää liitot paremmin kuin koskaan ennen.
Sitten, kuten Enos saatuaan anteeksi syntinsä, mekin tunnemme halua uhrautua ja tavoitella veljiemme ja sisartemme hyvinvointia (ks. En. 9). Ja olemme halukkaampia jokainen ”vielä yhden päivän” noudattamaan kehotusta, jonka presidentti Howard W. Hunter esitti meille sanoessaan: ”Sopikaa riita. Etsikää käsiinne unohtunut ystävä. Hylätkää epäluulo ja korvatkaa se luottamuksella. – – Antakaa ystävällinen vastaus. Kannustakaa nuoria. Osoittakaa uskollisuutenne sanoin ja teoin. Pitäkää lupaus. Luopukaa kaunasta. Antakaa anteeksi viholliselle. Pyytäkää anteeksi. Yrittäkää ymmärtää. Tutkistelkaa vaatimuksianne muita kohtaan. Ajatelkaa ensin jotakuta muuta. Olkaa ystävällisiä. Olkaa hyväntahtoisia. Naurakaa vähän enemmän. Ilmaiskaa kiitollisuutenne. Toivottakaa muukalainen tervetulleeksi. Ilahduttakaa lapsen sydäntä. – – Ilmaiskaa rakkautenne ja ilmaiskaa se sitten uudelleen.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Howard W. Hunter, 2015, s. 33–34; mukailtu artikkelista ”What We Think Christmas Is”, McCall’s, joulukuu 1959, s. 82–83.)
Täyttäkäämme päivämme noilla teoilla ja voimalla, jota saamme henkilökohtaisesta uhraamisesta sekä uhrauksista, joita teemme muiden hyväksi ja joita muut tekevät meidän hyväksemme. Ja nauttikaamme erityisellä tavalla rauhasta ja riemusta, jonka Ainosyntyisen uhri tarjoaa meille, niin, siitä rauhasta, joka mainitaan lukiessamme, että Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla, ja ihmiset ovat – te olette – jotta teillä voisi olla ilo (ks. 2. Nefi 2:25). Se ilo on todellista iloa, jonka vain uhraaminen ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen sovitus voivat suoda.
Rukoukseni on, että me seuraamme Häntä, että me uskomme Häntä, että me rakastamme Häntä ja että me tunnemme Hänen uhrinsa osoittaman rakkauden joka kerta, kun meillä on tilaisuus elää vielä yksi päivä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.