Howard W. Hunterin elämä ja palvelutyö
Kesäkuun 6. päivänä 1994, päivä sen jälkeen kun Howard W. Hunter oli hyväksytty Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi, hän esitti kaksi kutsua. Hän puhui lempeän rohkaisevaan sävyyn sanoen:
”Ensiksi pyytäisin kaikkia kirkon jäseniä kiinnittämään yhä enemmän huomiota Herran Jeesuksen Kristuksen elämään ja esimerkkiin ja eritoten siihen rakkauteen, toivoon ja laupeuteen, jota Hän osoitti. Rukoilen, että me kohtelisimme toisiamme ystävällisemmin, kohteliaammin, nöyremmin, kärsivällisemmin ja anteeksiantavaisemmin.”1
Ihmisten kannustaminen noudattamaan Vapahtajan esimerkkiä oli ollut presidentti Hunterin opetusten keskipisteenä vuosikymmenten ajan. ”Muistattehan tämän yhden asian”, hän oli sanonut muutamaa vuotta aiemmin. ”Jos meidän elämämme ja uskomme on keskittynyt Jeesukseen Kristukseen ja Hänen palautettuun evankeliumiinsa, mikään ei voi koskaan mennä peruuttamattomasti vikaan. Toisaalta, jos elämämme ei keskity Vapahtajaan ja Hänen opetuksiinsa, mikään muu menestys ei voi koskaan olla lopullisesti oikein.”2
Presidentti Hunterin toinen kutsu oli, että kirkon jäsenet nauttisivat täydemmin temppelin siunauksista:
”Pyytäisin kirkon jäseniä myös asettamaan Herran temppelin jäsenyytensä vertauskuvaksi ja mitä ylevimmäksi heidän kaikkein pyhimpien liittojensa solmimispaikaksi. Sydämeni syvin toivomus olisi se, että jokainen kirkon jäsen olisi kelvollinen menemään temppeliin. Toivoisin, että jokainen aikuinen jäsen olisi kelvollinen saamaan temppelisuosituksen – ja että hänellä olisi sellainen koko ajan voimassa, vaikka etäisyys temppelistä estäisikin suosituksen välittömän tai usein tapahtuvan käytön.
Olkaamme temppelissä käyvää ja temppeliä rakastavaa kansaa. Rientäkäämme temppeliin niin usein kuin aika ja varat ja henkilökohtaiset olosuhteet sallivat. Älkäämme käykö temppelissä vain kuolleiden sukulaistemme puolesta, vaan käykäämme myös temppelipalvelun tuomien henkilökohtaisten siunausten vuoksi, sen pyhyyden ja turvan vuoksi, joka suodaan noiden pyhien ja pyhitettyjen seinien suojissa. Temppeli on kauneuden tyyssija, se on ilmoituksen tyyssija, se on rauhan tyyssija. Se on Herran huone. Se on Herralle pyhä. Sen pitäisi olla meillekin pyhä.”3
Presidentti Hunter tähdensi edelleen näitä kahta kutsua koko sen ajan, jonka hän palveli kirkon presidenttinä. Vaikka hän oli kirkon presidenttinä vain yhdeksän kuukautta, nuo kutsut innoittivat kirkon jäseniä kautta maailman olemaan enemmän Kristuksen kaltaisia ja tavoittelemaan omistautuneemmin temppelin siunauksia.
Alkuja
Howard W. Hunterin esivanhemmat neljässä eri maassa liittyivät 1800-luvun puolivälissä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Hänen äitinsä puolelta nämä esivanhemmat olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta. Muutettuaan kotimaistaan he olivat varhaisimpien uudisasukkaiden joukossa Mount Pleasantissa Utahissa. Näiden uskollisten pioneerien jälkeläisestä, Nellie Rasmussenista, oli tuleva profeetan äiti.
Isän puolelta Howardin esivanhemmilla oli juuret syvällä Skotlannissa ja Uudessa-Englannissa. Ne, jotka liittyivät kirkkoon, tekivät suuria uhrauksia, mutta useimmat heistä jättivät kirkon muutaman vuoden jälkeen. John William (Will) Hunterin syntymä vuonna 1879 merkitsi alkua kolmannelle sukupolvelle Huntereita, jolla ei ollut enää yhteyksiä kirkkoon. Ja silti Will Hunterista tuli profeetan isä.
Kun Will Hunter oli kahdeksanvuotias, hänen perheensä muutti Boiseen Idahoon. Noin 16 vuotta myöhemmin Will tapasi Nellie Rasmussenin, kun tämä tuli asumaan Boiseen tätinsä ja setänsä luo. Will alkoi pian seurustella Nellien kanssa, ja kaksi vuotta myöhemmin hän kosi. Nellie epäröi jonkin aikaa, mutta Will oli sinnikäs, ja viimein Nellie vastasi kosintaan myöntävästi. Pari vihittiin Mount Pleasantissa Utahissa, ja he palasivat Boiseen asettuakseen sinne asumaan. Heidän ensimmäinen lapsensa, Howard William Hunter, syntyi Boisessa 14. marraskuuta 1907. Heidän toinen lapsensa, Dorothy-niminen tytär, syntyi vuonna 1909, ja nämä jäivät perheen ainoiksi lapsiksi.
Howard W. Hunter lapsena
Elämän perustuksen rakentamista
Howardin syntymän aikoihin kirkolla oli vain yksi pieni lähetysseurakunta Boisessa. Howardin äiti oli aktiivinen seurakunnan jäsen ja kasvatti lapsensa evankeliumin piirissä. Howard on sanonut hänestä: ”Äiti oli aina uskollinen. – – Hän palveli Alkeisyhdistyksen ja [Nuorten Naisten] johtajana. Muistan, kuinka menin äidin kanssa kirkkoon, joskus ennen kuin kokousten oli määrä alkaa, ja sitten jääneeni niiden jälkeen, jotta hän voisi hoitaa työnsä.”4 Vaikka Howardin isä ei ollut kirkon jäsen, hän ei vastustanut perheensä kirkossa käymistä ja osallistui toisinaan sakramenttikokoukseen vaimonsa ja lastensa kanssa.
Sen lisäksi että Nellie Hunter johti lapsensa toimimaan aktiivisesti kirkossa, hän auttoi heitä rakentamaan kotona vahvan uskonnollisen perustuksen. ”Juuri äiti otti johtoaseman evankeliumin opettamisessa meille”, Howard muisteli. ”Juuri äidin ansiosta me opimme rukoilemaan. – – Kun olin poikanen, sain todistuksen äitini ansiosta.”5
Boisen lähetysseurakunnasta tuli vaarnaseurakunta vuonna 1913, muutama päivä ennen kuin Howard täytti kuusi vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin, kun Howard oli kahdeksanvuotias, hän odotti kovasti pääsevänsä kasteelle. ”Aloin olla hyvin innoissani siitä mahdollisuudesta”, hän sanoi. Hänen isänsä ei kuitenkaan antanut lupaa siihen. Howard muisteli: ”Isä – – oli sitä mieltä, että minun pitäisi odottaa, kunnes tietäisin, mitä haluaisin elämältä. Halusin mennä kasteelle, vaikka se aika tuli ja meni ilman tuota siunausta.”6
Koska Howardia ei ollut kastettu, häntä ei voitu asettaa diakoniksi, kun hän täytti 12 vuotta. ”Kaikki ystäväni olivat silloin jo diakoneja”, hän sanoi. ”Koska en ollut virallisesti kirkon jäsen, en pystynyt tekemään monia sellaisia asioita, joita he tekivät.”7 Howard oli erityisen pettynyt siitä, ettei hän voinut jakaa sakramenttia: ”Istuin sakramenttikokouksessa toisten poikien kanssa. Kun heidän tuli aika jakaa sakramentti, minä lyyhistyin penkissä. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi.”8
Howard kääntyi jälleen isänsä puoleen, tällä kertaa yhdessä 10-vuotiaan siskonsa Dorothyn kanssa: ”[Me] aloimme taivutella isäämme siihen, että hän antaisi meidän mennä kasteelle. Rukoilimme myös, että hän myöntyisi. Olimme tavattoman iloisia, kun hän lopulta antoi suostumuksensa.”9 Lähes viisi kuukautta sen jälkeen kun Howard oli täyttänyt 12 vuotta, hänet ja Dorothy kastettiin julkisella uima-altaalla. Pian sen jälkeen Howard asetettiin diakoniksi, ja hän jakoi sakramenttia ensimmäisen kerran. ”Minua pelotti, mutta olin innoissani tuosta etuoikeudesta”, hän muisteli.10 Hänen velvollisuuksiinsa kuului muun muassa pumpata urkujen palkeita ja sytyttää tuli uuniin, jotta kirkkorakennus lämpiäisi kylminä sunnuntaiaamuina. ”Kokonainen uusi maailma avautui minulle, kun opin kirkon jäsenen ja pappeudenhaltijan tehtävät ja velvollisuudet”, hän sanoi.11
Ollessaan nuori mies Howard liittyi seurakuntansa partiolippukuntaan ja teki lujasti töitä päästäkseen korkeimpaan saavutukseen – Kotka-partiolaiseksi. Kun hänen tavoitteensa alkoi lähestyä, hän meni mukaan ystävällishenkiseen kilpailuun. ”Meitä oli kaksi, jotka kamppailimme siitä, kumpi olisi ensimmäinen Kotka-partiolainen Boisessa”, hän muisteli.12 Se toinen nuori mies sai ensimmäisenä valmiiksi vaaditut suoritukset, mutta Howard näytti olevan tyytyväinen siihen, että oli toinen, joka pääsi tuohon saavutukseen.13
Howard oppi varhain elämässään olemaan ahkera. Hän auttoi leskiä ja muita naapureita, myi sanomalehtiä ja oli työssä setänsä karjatilalla. Kun hän tuli vanhemmaksi, hän toimi mailapoikana golfkentällä, vei perille sähkösanomia ja oli työssä sekatavarakaupassa, sanomalehdessä, hotellissa, tavaratalossa ja taidemyymälässä.
Dorothy Hunter sanoi, että hänen veljellään oli ”vahva kunnianhimo” ja ”terävä mieli”.14 Näitä piirteitä täydensivät myötätunnon ja anteliaisuuden ominaisuudet. Muistellessaan veljensä huolehtivaisuutta Dorothy sanoi: ”Howard halusi aina tehdä hyvää ja olla hyvä. Hän oli erinomainen veli, joka piti minusta huolta. Hän oli ystävällinen äidillemme ja isällemme.”15
Howardin myötätunto ulottui myös eläimiin. ”Jokainen kulkukissa löysi turvapaikan talostamme, jopa perheen vastusteluista huolimatta”, Howard sanoi.16 Kerran jotkut naapuruston pojat kiusasivat kissanpoikaa heittämällä sitä lähellä Hunterien taloa olevaan kasteluojaan. Joka kerta kun se ryömi ojasta, pojat heittivät sen takaisin. Pian paikalle saapui Howard, joka pelasti kissanpojan. ”Se makasi penkalla puolikuolleena”, Dorothy muisteli, ”[ja] hän toi sen kotiin.”17
”Se ei jää henkiin”, äiti sanoi.
”Äiti, meidän on yritettävä”, Howard intti.18
Dorothy sanoi, että ”he käärivät sen peittoon, panivat sen lähelle lämmintä liettä ja hoivasivat sitä”, ja tällä hoidolla kissanpoika toipui ja eli perheessä monen vuoden ajan.
Howard asetettiin opettajaksi vuonna 1923, juuri ennen Boisen toisen vaarnaseurakunnan järjestämistä. Koska tarvittiin uusi kokouspaikka ja kasvun odotettiin jatkuvan, paikalliset kirkon johtajat ehdottivat vaarnan tabernaakkelin rakentamista. Pyhiä Boisessa pyydettiin lahjoittamaan yhteensä 20 000 dollaria tabernaakkelin rakentamiseksi.19 Kokouksessa, jossa johtajat esittivät vetoomuksen lahjoituksista, nuori Howard W. Hunter oli ensimmäinen henkilö, joka kohotti kätensä ja teki sitoumuksen. Hän lupautui lahjoittamaan 25 dollaria, joka oli suuri summa vuonna 1923 etenkin 15-vuotiaalta. ”Tein töitä ja säästin, kunnes pystyin maksamaan sitoumukseni täysimääräisenä”, hän sanoi myöhemmin.20 Tabernaakkeli valmistui vuonna 1925, ja presidentti Heber J. Grant tuli vihkimään sen saman vuoden joulukuussa.21
Jo nuorella iällä Howard osoitti musikaalisia taipumuksia, ja teini-iässä hän opetteli soittamaan useita soittimia. Kun hän oli 16-vuotias, hän perusti oman yhtyeen, jolle hän antoi nimeksi Hunter’s Croonaders. Tämä ryhmä esiintyi usein tansseissa, juhlissa ja muissa tapahtumissa Boisen alueella.
Kun Howard oli 19-vuotias, hän sai sopimuksen huolehtia musiikista risteilyaluksella, joka oli menossa Aasiaan. Vuoden 1927 kahden ensimmäisen kuukauden ajan Howardin viisihenkinen yhtye soitti päivällisillä ja tanssiaisissa, kun alus ylitti Tyynenmeren ja pysähtyi eri kaupungeissa Japanissa, Kiinassa ja Filippiineillä. Risteily oli Howardille valaiseva kokemus, jonka ansiosta hän sai tietoa muista kansoista ja niiden kulttuureista. Vaikka hän käytti suurimman osan ansioistaan nähtävyyksien katseluun ja matkamuistojen hankkimiseen, hän järkeili: ”Valistumisemme on ollut käyttämämme rahan arvoista.”22
Howard W. Hunter, keskellä, Hunter’s Croonadersin kanssa vuonna 1927
Suurten päätösten aika
Kun Howard palasi kotiin risteilyltä, hän kuuli iloisen uutisen, että hänen isänsä oli kastettu hänen poissaollessaan. Seuraavana sunnuntaina Howard ja hänen isänsä osallistuivat ensimmäistä kertaa yhdessä pappeuskokoukseen. Huolehtivainen piispa oli kannustanut Will Hunteria menemään kasteelle, ja Howard sanoi, että hänen isänsä ”kiinnostui aiempaa enemmän kirkosta erään [koti]opettajan ansiosta”23.
Risteilyn jälkeen Howard oli epävarma tulevaisuudestaan. Hänellä riitti puuhaa musiikin ja muiden töiden parissa ja hän perusti oman yrityksenkin, mutta mikään näistä ei enteillyt kunnon uraa. Kun hänen täytyi lopettaa liikeyrityksensä maaliskuussa 1928, hän päätti käydä erään ystävän luona Etelä-Kaliforniassa. Hän oli suunnitellut viipyvänsä vain viikon tai pari, mutta päätti pian jäädä ja etsiä – kuten hän asiaa kuvaili – ”työpaikan, joka tarjoaa mahdollisuuksia”24. Kaliforniasta hän löysi sekä uran että vaimon, runsaasti tilaisuuksia palvella kirkossa ja kodin yli kolmeksi vuosikymmeneksi.
Howardin ensimmäiset ansiotyöt Kaliforniassa olivat kenkien myynti ja työskentely sitrushedelmiä pakkaavalla tehtaalla, missä hän lastasi joinakin päivinä 40–45 tonnia appelsiineja junanvaunuihin. ”En tiennyt, että maailmassa on niin paljon appelsiineja”, hän mietiskeli. Eräs päivä oli ”kauhea”, koska hänen piti lajitella sitruunoita värin mukaan eikä hän värisokeudestaan johtuen kyennyt erottamaan keltaisen ja vihreän sävyjä. ”Ennen kuin päivä oli ohi, luulin saavani hermoromahduksen”, hän muisteli.25
Oltuaan kaksi viikkoa sitrushedelmätehtaalla Howard haki töitä Los Angelesissa olevasta pankista, jonne hänet heti palkattiin ja jossa hän alkoi yletä nopeasti. Hän jatkoi myös musiikin parissa soittaen iltaisin eri yhtyeissä. Syyskuussa 1928, noin puoli vuotta Howardin muutosta Kaliforniaan, hänen perheensä yhdistyi jälleen, kun hänen vanhempansa ja sisarensakin muuttivat sinne.
Nuoruudessaan Howard oli käynyt kirkossa mutta ei ollut tutkinut todella syvällisesti evankeliumia. Kaliforniassa hän alkoi tutkia evankeliumia paljon tarkemmin. ”Ensimmäinen todellinen heräämiseni evankeliumiin tapahtui Adamsin seurakunnan pyhäkoululuokassa, jota opetti veli Peter A. Clayton”, hän muisteli. ”[Veli Claytonilla] oli valtavasti tietoa ja kyky innoittaa nuoria ihmisiä. Tutkin oppiaiheita, luin hänen antamansa lisätehtävät ja osallistuin keskusteluun annetuista aiheista. – – Ajattelen sitä aikaa elämässäni aikana, jolloin evankeliumin totuudet alkoivat avautua minulle. Minulla oli ollut aina todistus evankeliumista, mutta äkkiä aloin ymmärtää.”26 Howardin kohdalla hänen pyhäkoululuokassa saamansa kokemukset herättivät elinikäisen rakkauden evankeliumin tutkimiseen.
Howard nautti toimimisesta muiden Los Angelesin alueen nuorten aikuisten kanssa. He kävivät yhdessä kirkossa osallistuen toisinaan samana sunnuntaina kahden tai kolmenkin seurakunnan kokouksiin ja monenlaisiin toimintoihin. Yksi noista toiminnoista vaikutti pysyvästi Howardiin. Muutama kuukausi sen jälkeen kun hän oli saapunut Kaliforniaan, hän osallistui yhdessä joidenkin ystäviensä kanssa kirkon tanssiaisiin ja lähti sitten rannalle kahlaamaan tyrskyihin. Sinä iltana Howard tapasi Clara May (Claire) Jeffsin, joka oli tullut tanssiaisiin yhden Howardin ystävän kanssa. Howard ja Claire ihastuivat pian toisiinsa, ja tunne syveni rakkaudeksi.
He kävivät treffeillä muutaman kerran vuonna 1928 ja aloittivat vakavamman seurustelun seuraavana vuonna. ”Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset ja hän oli erittäin kaunis tyttö”, Howard sanoi myöhemmin. ”Suurimman vaikutuksen minuun teki luultavasti hänen todistuksensa syvyys.”27 Eräänä kevätiltana vuonna 1931, lähes kolme vuotta heidän tapaamisestaan, Howard vei Clairen näköalapaikalle Tyynenmeren äärelle. Siellä hän kosi Clairea, ja Claire vastasi myöntävästi. Howard muisteli:
”Ajoimme Palos Verdesiin ja pysäköimme kallioille, mistä saatoimme katsella, kuinka aallot vyöryivät rantaan Tyyneltämereltä ja murtuivat kiviin täysikuun valossa. Puhuimme suunnitelmistamme, ja panin timanttisormuksen hänen sormeensa. Me teimme sinä iltana monia päätöksiä ja joitakin kestäviä elämäämme koskevia suunnitelmia.”28
Nuo suunnitelmat vaikuttivat siihen, että Howard teki elämää muuttavan päätöksen neljä päivää ennen häitä. Kun hänen yhtyeensä oli sinä iltana esiintynyt, hän pakkasi soittimensa eikä enää koskaan soittanut ammatikseen. Soittaminen tansseissa ja juhlissa ”oli jossain suhteessa hohdokasta”, hän sanoi, ”ja ansaitsin hyvin”, mutta hänestä tuntui, ettei sellainen elämäntyyli ollut kaikin tavoin sopusoinnussa sellaisen elämän kanssa, jota hän kuvitteli perheelleen. ”Se jätti jälkeensä tyhjiön, sillä olin nauttinut soittamisesta, [mutta] en ole koskaan katunut tuota päätöstä”, hän sanoi vuosia myöhemmin.29 Hänen poikansa Richard on huomauttanut: ”Olen usein miettinyt, miten merkittävää itsekuria (nimitän sitä sisuksi) on varmasti vaatinut luopua sellaisesta, mitä hän rakasti syvästi, koska hän arvosti jotakin muuta enemmän.”30
Haasteita ja siunauksia avioliiton alkuvuosina
Howard ja Claire vihittiin Suolajärven temppelissä 10. kesäkuuta 1931, ja he palasivat Etelä-Kaliforniaan aloittamaan yhteisen taipaleensa. Liike-elämä Yhdysvalloissa kärsi suuren lamakauden vuoksi, ja tammikuussa 1932 pankki, jossa Howard oli työssä, joutui sulkemaan ovensa. Seuraavien kahden vuoden aikana hän oli monessa eri työpaikassa yrittäen saada rahat riittämään. Hän ja Claire olivat päättäneet olla riippumattomia mahdollisimman pitkälle, mutta vuoden kuluttua he ottivat vastaan kutsun asua Clairen vanhempien luona jonkin aikaa.
Maaliskuun 20. päivänä 1934 syntyi Howardin ja Clairen ensimmäinen lapsi, poika, jolle he antoivat nimen Howard William Hunter jr. ja jota he kutsuivat Billyksi. Sinä kesänä he panivat merkille, että Billy vaikutti veltolta. Lääkärit diagnosoivat hänen kärsivän anemiasta, ja Howard luovutti kaksi kertaa verta verensiirtoihin, mutta Billyn tila ei kohentunut. Lisätutkimukset toivat ilmi vakavan suolisto-ongelman, johon lääkärit suosittelivat leikkausta. Howard muisteli: ”Leikkauksen aikaan minut vietiin leikkaussalin pöydälle hänen viereensä, ja luovutin verta leikkauksen kuluessa. Sen päättyessä lääkärit eivät olleet rohkaisevia.”31 Kolme päivää myöhemmin seitsemän kuukauden ikäinen Billy menehtyi hänen vanhempiensa istuessa hänen vuoteensa äärellä. ”Olimme surun murtamia ja lamaannuksissa lähtiessämme sairaalasta yöhön”, Howard kirjoitti.32 ”Se oli meille vakava isku.”33
Kaksi kuukautta ennen Billyn syntymää Howard oli saanut työpaikan Los Angelesin piirikunnan tulvien ehkäisypiirissä. Hänen työnsä siellä tutustutti hänet lakiasiakirjoihin ja oikeudenkäynteihin, ja hän päätti ryhtyä opiskelemaan asianajajaksi. Tuon tavoitteen saavuttaminen vaati vuosien päättäväisyyttä ja uurastusta. Koska Howardilla ei ollut kandidaatintutkintoa, hänen oli käytävä monta kurssia, ennen kuin hänet voitiin hyväksyä oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän opiskeli iltaisin, koska hänen piti jatkaa työssäkäyntiä. Ensimmäisinä vuosinaan oikeustieteellisessäkin hän oli kokopäivätyössä. ”Ei ollut helppo tehtävä olla työssä koko päivän ja mennä kouluun iltaisin ja sen lisäksi löytää aikaa opiskeluun”, hän kirjoitti.34 ”Oli aivan tavallista, että opiskelin myöhään yöhön.”35 Howard noudatti tuota tiukkaa aikataulua viisi vuotta ja valmistui viimein vuonna 1939 vuosikurssinsa kolmanneksi parhaana.
Howardin opiskellessa oikeustieteellisessä hänelle ja Clairelle syntyi kaksi poikaa – John vuonna 1936 ja Richard vuonna 1938. Koska Howardilla oli työpaikka tulvien ehkäisypiirissä, perhe pystyi ostamaan pienen talon.
El Serenon seurakunnan piispa
Vuonna 1940, noin vuosi sen jälkeen kun Howard oli valmistunut oikeustieteellisestä, hänet kutsuttiin palvelemaan piispana vastikään perustetussa El Serenon seurakunnassa Kaliforniassa. Yllättyneenä tästä kutsusta hän sanoi: ”Olin aina ajatellut, että piispa on vanhempi mies, ja kysyin, kuinka voisin olla seurakunnan isä vähäisessä 32 vuoden iässä.” Vaarnan johtokunta vastasi vakuuttamalla hänelle, että hän voisi olla ”tuon tehtävän veroinen”. Vaikka tehtävä tuntui ylivoimaiselta, Howard lupasi: ”Minä teen parhaani.”36 Hän täytti tuon lupauksen suurta sitoutumista, innoitusta ja myötätuntoa osoittaen niiden yli kuuden vuoden ajan, jotka hän palveli piispana.
Jälleen kerran Howardin ajankäyttöön ja tarmoon kohdistui suuria vaatimuksia, mutta hänestä tuntui, että hänen palvelemisensa toi monia siunauksia. ”Huomasin, että vaativia tehtäviä tuli tulvimalla”, hän sanoi. ”Se oli loistavaa työtä ja suuri siunaus.”37
Uuden seurakunnan oli löydettävä välittömästi kokouspaikka. Piispakunta vuokrasi eräästä paikallisesta rakennuksesta huoneita, ja seurakunnan jäsenet alkoivat koota varoja omaa seurakuntakeskusta varten. Kirkon rakennusten rakentaminen keskeytettiin pian toisen maailmansodan vuoksi, mutta seurakunnan jäsenet katsoivat tulevaisuuteen ja keräsivät edelleenkin rahaa. Yhdessä rahankeruutempauksessa, joka tunnettiin ”sipuliprojektina”, he lähtivät pikkelsitehtaalle leikkaamaan sipuleita. Sipulien haju oli tarttuvaa, mikä sai piispa Hunterin sutkauttamaan: ”Oli helppoa päätellä sakramenttikokouksessa, oliko joku ollut leikkaamassa sipuleita.”38
Muita rahankeruuhankkeita olivat kaalien suikaloiminen hapankaalitehtaalla ja ylijäämäaamiaismurojen pakkaaminen ja myyminen. ”Ne olivat onnellisia aikoja, kun teimme työtä yhdessä ihmisten tukiessa piispakuntaa rahojen keräämisessä seurakuntakeskuksen rakentamiseksi yhteiskuntaluokasta tai kyvyistä riippumatta”, piispa Hunter muisteli. ”Seurakuntamme oli kuin iso, onnellinen perhe.”39 Osoitettuaan paljon kärsivällisyyttä ja tehtyään suuria uhrauksia seurakunta sai viimein vuonna 1950 toteutettua tavoitteensa omasta seurakuntakeskuksesta, lähes neljä vuotta sen jälkeen kun Howard oli vapautettu piispan tehtävästä.
Piispan tehtävä toisen maailmansodan aikana toi ainutlaatuisia haasteita. Monet seurakunnan miehistä olivat asepalveluksessa jättäen perheet kotiin ilman aviomiestä ja isää. Miesten puute toi myös haasteita kirkon tehtävien täyttämiseen. Siitä johtuen Howard piispana ollessaan palveli osan aikaa myös partiojohtajana. ”Meillä oli joukko hienoja nuoria miehiä, joita ei voinut laiminlyödä”, hän sanoi. ”Työskentelin poikien kanssa lähes kaksi vuotta, ja he edistyivät erinomaisesti.”40
Howard vapautettiin piispan tehtävästä 10. marraskuuta 1946. ”Tulen aina olemaan kiitollinen tästä etuoikeudesta ja noina vuosina saamastani koulutuksesta”, hän sanoi. Vaikka kokemus oli ”monin tavoin vaikea”, hän ja Claire olivat ”kiitollisia arvoista, joita se toi perheeseemme”41. Eräs seurakunnan jäsen ilmaisi kiitollisuutensa piispa Hunterin palvelutyöstä kirjoittamalla: ”Hän toi pienen seurakuntamme jäsenet yhteen yhteisessä ponnistuksessa ja opetti meitä saavuttamaan tavoitteita, jotka tuntuivat olevan tavoittamattomissa. Me työskentelimme yhdessä seurakuntana, me rukoilimme yhdessä, toimimme yhdessä ja palvelimme Jumalaa yhdessä.”42
Vaikka Howard vapautettiin vuonna 1946, hänen erityinen siteensä El Serenon seurakunnan jäseniin ei katkennut. Hänen poikansa Richard sanoi, että ”elämänsä loppuun asti hän piti yhteyttä heihin ja tiesi, missä he olivat ja mikä oli heidän tilanteensa. Aina kun hän matkusti paikkaan, missä [asui] joku vanhan seurakunnan jäsenistä, hän otti heihin yhteyttä. Rakkaus, jota hän tunsi tuon seurakunnan jäseniä kohtaan, kesti hänen elämänsä loppuun asti.”43
Perheen kasvattamista ja uran luomista
Howard ja Claire Hunter olivat rakastavat vanhemmat, jotka opettivat pojilleen arvoja, vastuuta ja evankeliumin tärkeyttä. Jo kauan ennen kuin kirkko nimesi maanantai-illan perheillaksi, Hunterin perhe varasi tuon illan evankeliumin opettamiseen, tarinoiden kertomiseen, pelien pelaamiseen ja vierailuihin eri paikoissa. Kun perhe matkusti, he kävivät toisinaan temppeleissä, jotta John ja Richard voivat osallistua sijaiskasteisiin kuolleiden puolesta. Howard ja hänen poikansa nauttivat myös pienoismallijunien rakentamisesta, telttailusta ja muusta ulkona liikkumisesta yhdessä.
Howard oli sekä kokopäivätyössä että opiskeli oikeustieteellisessä, kun John ja Richard syntyivät, ja hänet kutsuttiin piispaksi, kun he olivat aivan pieniä – 4- ja 2-vuotiaita – joten vahvan perheen rakentaminen vaati Clairelta tavallista enemmän omistautumista. Hän omistautui siihen iloiten. ”Haluni ja korkein tavoitteeni – – on ollut olla hyvä vaimo, olla hyvä kodinhoitaja ja olla todella hyvä äiti”, hän sanoi. ”Me olemme tehneet lujasti töitä pitääksemme poikamme lähellä kirkkoa. Pojilla ja minulla on ollut ihania hetkiä yhdessä.”44 Howard kiitti usein Clairea tämän vaikutuksesta ja uhrauksista heidän poikiensa kasvatuksessa.
Perheen kasvattamisen ja kirkon johtotehtävissä palvelemisen vuosina Howard loi myös menestyvän asianajotoimiston. Hän työskenteli enimmäkseen liike- ja yritysasiakkaiden kanssa, ja hänestä tuli erittäin arvostettu asianajaja Etelä-Kaliforniassa. Hänet valittiin palvelemaan lähes kolmenkymmenen yrityksen hallituksessa.
Ammatissaan Howard tunnettiin nuhteettomuudestaan, tarkasta ajattelustaan, selkeästä viestinnästään ja oikeudenmukaisuudestaan. Hänet tunnettiin myös ”ihmisläheisenä juristina” – henkilönä, jolla ”näytti aina olevan aikaa ja kiinnostusta auttaa ihmisiä heidän ongelmissaan”45. Yksi asianajaja sanoi, että Howard ”oli paljon kiinnostuneempi siitä, että näki ihmisten saavan tarvitsemaansa apua, kuin siitä, että hän sai korvauksen siitä”46.
Howard ja Claire Hunter poikiensa Johnin ja Richardin kanssa
Pasadenan vaarnan johtaja Kaliforniassa
Helmikuussa 1950 vanhin Stephen L Richards ja vanhin Harold B. Lee kahdentoista koorumista matkustivat Kaliforniaan jakamaan nopeasti kasvavan Pasadenan vaarnan. He puhuttelivat vaarnassa monia veljiä, myös Howardia. Harkittuaan rukoillen, kenen Herra haluaisi palvelevan vaarnanjohtajana, he lähettivät keskiyön lähestyessä hakemaan Howardia ja esittivät hänelle tämän kutsun. Vanhin Richards ja vanhin Lee kehottivat häntä nukkumaan hyvät yöunet ja soittamaan heille varhain seuraavana aamuna, keitä hän suosittelisi neuvonantajikseen. ”Menin sinä iltana kotiin, mutta en nukkunut”, Howard sanoi. ”Kutsumus tuntui ylivoimaiselta. Claire ja minä puhuimme pitkän aikaa.”47
Kun vaarnanjohtaja Hunter ja hänen neuvonantajansa oli hyväksytty tehtäviinsä, he alkoivat arvioida tarpeita vaarnassa. Uudelle vaarnan johtokunnalle oli etusijalla auttaa jäseniä saamaan hengellistä voimaa. Yksi huolenaihe oli, että perheissä alkoi ilmetä hajaannusta osittain siksi, että perheenjäsenet olivat mukana liian monissa toiminnoissa. Kun johtajat olivat rukoilleet ja neuvotelleet yhdessä, he tunsivat innoitusta tähdentää perheiltaa ja varata maanantai-illat perheelle. Kaikki kirkon rakennukset vaarnassa suljettiin maanantai-iltaisin, eikä ”järjestetty mitään muita tapahtumia, jotka häiritsisivät tuota pyhää iltaa”, vaarnanjohtaja Hunter selitti.48
Palvelukautensa alkuvaiheissa vaarnanjohtaja Hunter ja muut vaarnanjohtajat Etelä-Kaliforniassa kokoontuivat vanhin Stephen L Richardsin kanssa keskustelemaan seminaariohjelmasta lukioikäisille. Vaarnanjohtaja Hunter muisteli: ”[Vanhin Richards] selitti, että he haluaisivat kokeilla aamuseminaariluokkia alueella, missä laki ei sallinut [koulun] vapaatunneilla uskonnonopetusta.”49 Vaarnanjohtaja Hunter nimitettiin sen komitean puheenjohtajaksi, joka tutki ehdotuksen toteutusmahdollisuuksia. Tutkittuaan asiaa komitea suositteli aamuseminaarin kokeilemista kolmen lukion oppilaille. Presidentti Hunterin poika Richard osallistui nuorena aamuseminaarikokeiluun. Hän muisteli: ”Mietimme, oliko joku menettänyt järkensä päättämällä, että oppitunti pidetään klo 6 aamulla, mutta siitä tuli suosikkihetkemme päivästä, kun saatoimme olla yhdessä kirkon ystävien kanssa ja oppia.”50 Tämä ohjelma laajeni pian koskemaan muitakin oppilaita, ja se oli kirkon nuorten aamuseminaariohjelman edelläkävijä.
Lokakuun 1951 yleiskonferenssissa ensimmäinen presidenttikunta kokoontui Etelä-Kalifornian vaarnanjohtajien kanssa ilmoittaakseen halustaan rakentaa temppeli Los Angelesiin. Mahdollisuus saada temppeli lähelle toi suurta iloa – ja vaatisi suuria uhrauksia, kun kirkon jäseniä pyydettiin lahjoittamaan miljoona dollaria sen rakentamiseen. Kun vaarnanjohtaja Hunter palasi Kaliforniaan, hän kokoontui vaarnan ja seurakuntien johtohenkilöiden kanssa ja sanoi: ”Antakaa ihmisille tilaisuus saada suuria siunauksia tekemällä runsaita lahjoituksia temppeliä varten.”51 Puolen vuoden kuluessa jäsenet Etelä-Kaliforniassa olivat luvanneet antaa 1,6 miljoonaa dollaria temppelin rakentamiseen, ja se vihittiin vuonna 1956.
Johtajia Pasadenan vaarnassa vuonna 1950. Vasemmalta oikealle: Daken K. Broadhead, ensimmäinen neuvonantaja vaarnan johtokunnassa, vaarnanjohtaja Howard W. Hunter, A. Kay Berry, toinen neuvonantaja, sekä kirjuri Emron ”Jack” Jones.
Sen lisäksi että jäsenet lahjoittivat rahaa temppeliä ja muita kirkon rakennuksia varten, he olivat vapaaehtoisena työväkenä. Kun seurakuntakeskuksia rakennettiin, vaarnanjohtaja Hunter oli monet tunnit auttamassa lapio, vasara tai maalipensseli kädessään. Lisäksi jäsenet toimivat vapaaehtoisena työväkenä kirkon huoltotyöhankkeissa, joita olivat siipikarjatilat, sitrushedelmätarhat ja säilyketehtaat. Kahdeksan vuoden ajan vaarnanjohtaja Hunterin tehtävänä oli koordinoida 12 vaarnan työ näissä hankkeissa, ja usein hän oli itse mukana työssä. ”Hän ei koskaan pyytänyt ketään tekemään mitään tai ottamaan vastaan mitään tehtävää, mitä hän ei tekisi itse”, eräs ystävä huomautti.52 Vuosia myöhemmin, ollessaan kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Hunter sanoi:
”En ole koskaan ollut mukana ikävässä huoltotyöhankkeessa. Olen kiivennyt puissa ja poiminut sitruunoita, kuorinut hedelmiä, hoitanut höyrykattilaa, kantanut laatikoita, purkanut kuormia, siivonnut säilyketehdasta ja tehnyt tuhansia muita asioita, mutta se, minkä muistan parhaiten, on kun Herran palveluksessa olevat ihmiset ovat nauraneet ja laulaneet ja nauttineet hyvästä toveruudesta.”53
Marraskuussa 1953 vaarnanjohtaja ja sisar Hunter sekä jotkut muut Pasadenan vaarnan jäsenet matkustivat Mesan temppeliin Arizonaan toimitustöitä varten. Marraskuun 14. päivänä vaarnanjohtaja Hunter täytti 46 vuotta, ja ennen erään senpäiväisen istunnon alkua temppelinjohtaja pyysi vaarnanjohtaja Hunteria puhumaan niille, jotka olivat kokoontuneet kappeliin. Myöhemmin Howard kirjoitti tästä kokemuksesta:
”Kun olin puhumassa kuulijoille, – – isäni ja äitini tulivat kappeliin valkoisiin pukeutuneina. Minulla ei ollut aavistustakaan, että isäni oli valmis saamaan temppelisiunauksensa, vaikka äiti olikin odottanut sitä kovasti melkoisen aikaa. Liikutuin niin täysin, etten kyennyt jatkamaan puhumista. Temppelinjohtaja Pierce tuli vierelleni ja selitti syyn keskeytykseen. Kun isäni ja äitini olivat tulleet sinä aamuna temppeliin, he olivat pyytäneet, ettei temppelinjohtaja mainitsisi minulle, että he olivat siellä, koska he halusivat sen olevan syntymäpäiväyllätys. Sitä syntymäpäivää en ole koskaan unohtanut, sillä sinä päivänä he saivat temppeliendaumenttinsa ja minulla oli etuoikeus todistaa heidän sinetöimisensä, minkä jälkeen minut sinetöitiin heihin.”54
Noin kolme vuotta myöhemmin presidentti Hunterin perheen iankaikkiset siteet täydentyivät, kun Dorothy sinetöitiin vanhempiinsa juuri vihityssä Los Angelesin temppelissä Kaliforniassa.
Vaarnanjohtajana toimiessaan Howard johti rakkautta osoittaen. Eräs nainen, joka palveli vaarnan tehtävässä, sanoi: ”Sitä tunsi itsensä arvostetuksi ja halutuksi ja tarpeelliseksi. – – Hän sai ihmiset tuntemaan vastuunsa, kun he ottivat vastaan tehtävän, mutta jos he tarvitsivat hänen mielipidettään tai neuvojaan, hän oli aina valmis antamaan niitä. Me tiesimme, että meillä oli hänen täysi tukensa ja kiinnostuksensa.”55 Yksi hänen neuvonantajistaan huomautti: ”Hän kehui ihmisiä heidän saavutuksistaan ja antoi heidän kohota korkeiden odotusten tasolle.”56 Eräs vaarnan jäsen, joka sanoi, että presidentti Hunter oli hänen vaikuttavin opettajansa, selitti: ”Tämä mies rakasti muita asettamalla heidät tärkeälle sijalle, kuuntelemalla, jotta ymmärtäisi, ja kertomalla muille kokemuksistaan.”57
Syksyyn 1959 mennessä Howard W. Hunter oli johtanut Pasadenan vaarnaa yli yhdeksän vuoden ajan palvellen tavalla, joka oli siunannut tuhansien myöhempien aikojen pyhien elämää Etelä-Kaliforniassa. Hänen palvelutyönsä oli laajenemassa siunaamaan kirkon jäsenten elämää kaikkialla maailmassa.
Kahdentoista koorumi
”Sinun tulee todistaa minun nimestäni, – – ja sinun tulee lähettää minun sanani maan ääriin” (OL 112:4).
Lokakuun 9. päivänä 1959 yleiskonferenssikokousten välissä Salt Lake Cityssä Howard sai kuulla, että presidentti David O. McKay halusi tavata hänet. Hän lähti heti kirkon toimistorakennukseen, missä presidentti McKay tervehti häntä lämpimästi ja sanoi: ”Vaarnanjohtaja Hunter, – – Herra on puhunut. Sinut on kutsuttu yhdeksi Hänen erityisistä todistajistaan, ja huomenna sinut esitetään hyväksyttäväksi kahdentoista neuvoston jäseneksi.”58 Tästä kokemuksesta Howard kirjoitti:
”En pysty alkuunkaan selittämään tunnetta, joka minut valtasi. Kyyneleet kihosivat silmiini enkä pystynyt puhumaan. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täysin nöyräksi kuin istuessani tämän suuren, herttaisen, ystävällisen miehen, Herran profeetan, seurassa. Hän kertoi minulle, miten suurta iloa se toisi elämääni, suurenmoisesta yhteistyöstä johtavien veljien kanssa ja että tästä lähtien omistaisin elämäni ja aikani Herran palvelukseen ja että tästä lähtien kuuluisin kirkolle ja koko maailmalle. – – Hän halasi minua ja vakuutti minulle, että Herra rakastaa minua ja että minulla on tukenani ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista neuvoston luottamus. – – [Sanoin hänelle], että antaisin ilomielin aikani, elämäni ja kaiken, mitä omistin, tähän palvelutyöhön.”59
Heti kun Howard lähti presidentti McKayn toimistosta, hän meni hotellihuoneeseensa ja soitti Clairelle, joka oli Provossa käymässä heidän poikansa Johnin, tämän vaimon ja lapsen luona. Alkuun Howard pystyi tuskin puhumaan. Kun hän viimein kertoi Clairelle kutsumuksesta, he kumpikin liikuttuivat.
Seuraavana päivänä, yleiskonferenssin lauantaiaamun kokouksessa, Howard William Hunter hyväksyttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. ”Tunsin – – maailman painon harteillani”, hän sanoi tuosta hetkestä. ”Konferenssin edetessä tunsin oloni erittäin epämukavaksi ja pohdin, voisinko koskaan tuntea, että tämä oli minun oikea paikkani.”60
Presidentti McKay kutsui vanhin Hunterin puhumaan yleiskonferenssin sunnuntain iltapäiväkokouksessa. Kerrottuaan lyhyesti elämästään ja lausuttuaan todistuksensa hän sanoi:
”En pyydä anteeksi kyyneliä, jotka kohoavat silmiini tässä tilanteessa, koska uskon, että kohtaan ystäväni, kirkon veljeni ja sisareni, joiden sydän lyö samassa tahdissa omani kanssa tänään, evankeliumin innossa ja muiden palveluksessa.
Presidentti McKay, – – otan kutsun, jonka olet minulle esittänyt, varauksitta vastaan, ja olen valmis omistamaan elämäni ja kaiken, mitä minulla on, tälle palvelutyölle. Sisar Hunter antaa tämän lupauksen yhdessä minun kanssani.”61
Vanhin Hunter asetettiin apostoliksi 15. lokakuuta 1959. Hän oli 51-vuotias ja nuorin jäsen kahdentoista koorumissa, jossa keski-ikä oli silloin lähes 66 vuotta.
Seuraavien puolentoista vuoden ajan vanhin Hunter matkusti Kalifornian ja Utahin väliä saattaessaan päätökseen välttämättömiä töitä asianajotoimistossaan ja valmistautuessaan muuttoon. Yksi hänen asiakkaistaan sanoi, että ”kirkon on täytynyt esittää hyvin kiinnostava tarjous”, kun se houkutteli hänet jättämään niin menestyvän asianajotoimiston. Vanhin Hunter kirjoitti asiasta päiväkirjaansa:
”Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, miksi kirkkoomme kuuluvat ihmiset ottavat vastaan kutsuja palvella tai miksi sitoudumme antamaan kaikkemme. – – Olen todella nauttinut lakimiehenä toimimisesta, mutta tämä kutsu, joka minulle on tullut, jättää kauas taakseen ammatillisen tai rahan ansaitsemiseen tähtäävän toiminnan.”62
Vanhin Hunterin palvelutyö apostolina kesti yli 35 vuotta, ja sinä aikana hän matkusti lähes jokaiseen maahan maailmassa täyttääkseen velvoitteensa Jeesuksen Kristuksen erityisenä todistajana (ks. OL 107:23).
Kahdentoista apostolin koorumi vuonna 1965. Istumassa vasemmalta oikealle: Ezra Taft Benson, Mark E. Petersen (käsinojalla), Joseph Fielding Smith (kooruminjohtaja) ja LeGrand Richards. Seisomassa vasemmalta oikealle: Gordon B. Hinckley, Delbert L. Stapley, Thomas S. Monson, Spencer W. Kimball, Harold B. Lee, Marion G. Romney, Richard L. Evans ja Howard W. Hunter.
Utahin sukututkimusseura
”Esittäkäämme [Herralle] – – kirja, joka sisältää muistiinmerkinnät kuolleistamme ja joka on kaiken hyväksymisen arvoinen” (OL 128:24).
Vuonna 1964 ensimmäinen presidenttikunta nimitti vanhin Hunterin johtamaan kirkon sukututkimusseuraa, joka tunnettiin silloin Utahin sukututkimusseurana. Tuo seura oli kirkon sukututkimusosaston edeltäjä. Sen tarkoituksena oli koota, säilyttää ja jakaa sukututkimustietoja kautta maailman. Vanhin Hunter johti tuota seuraa kahdeksan vuoden ajan, ja tuona aikana hän valvoi kauaskantoisia muutoksia sukututkimustyön kiirehtimisessä, kehittämisessä ja laajentamisessa.
Vuoteen 1969 mennessä seura oli koonnut ”yli 670 000 rullaa mikrofilmejä, jotka vastasivat kolmea miljoonaa 300-sivuista teosta”. Seura oli myös koonnut ”kuusi miljoonaa täytettyä perheryhmälomaketta, korttiarkistohakemiston 36 miljoonasta henkilöstä ja yli 90 000 teoksen kirjakokoelman.”63 Joka viikko kokoelmaan lisättiin noin tuhat mikrofilmirullaa eri puolilta maailmaa. Tämän aineiston käsittely ja tuominen saataville sekä tutkimista että temppelityötä varten oli valtaisa tehtävä. Vanhin Hunterin johdolla sukututkimusseura alkoi käyttää viimeisintä tietokoneteknologiaa avuksi työssä. Eräs kirjailija huomautti, että seurasta tuli ”maailmankuulu ammatillisten järjestöjen keskuudessa edistyksellisten aikakirjanpitomenetelmiensä ansiosta”64.
Vanhin Hunter vapautettiin sukututkimusseuran johdosta vuonna 1972. Tehdessään yhteenvetoa hänen työnsä vaikutuksesta vanhin Richard G. Scott sanoi: ”Hän omisti merkittävän osan elämäänsä tuohon työhön ja loi perustuksen ja suunnan, josta kirkko hyötyy yhä edelleen.”65
Polynesialainen kulttuurikeskus
”Kuulkaa, te kaukaiset kansat, ja te, jotka olette meren saarilla, kuunnelkaa yhdessä!” (OL 1:1.)
Vuonna 1965 ensimmäinen presidenttikunta nimitti vanhin Hunterin johtamaan Laiessa Havaijissa sijaitsevan Polynesialaisen kulttuurikeskuksen neuvottelukuntaa ja toimimaan sen puheenjohtajana. Tuossa vaiheessa keskus oli toiminut vasta vuoden ja kolme kuukautta ja sillä oli monia haasteita. Turisteja kävi vähän, ja ihmisillä oli eri näkemyksiä keskuksen tavoitteista ja ohjelmista. Viikko nimittämisensä jälkeen vanhin Hunter lähti Laieen ja ryhtyi tutkimaan tarkoin keskuksen vahvuuksia ja tarpeita.
Vanhin Hunterin johdolla Polynesialaisesta kulttuurikeskuksesta tuli yksi suosituimmista turistinähtävyyksistä Havaijissa, ja vuonna 1971 siellä kävi lähes miljoona vierasta. Vanhin Hunter huolehti myös siitä, että keskus ja sen ohjelmat laajenivat merkittävästi. Vanhin Hunterin mukaan oli myös tärkeää, että keskus tarjosi työpaikkoja, niin että ”Eteläiseltä Tyyneltämereltä kotoisin olevia tuhansia opiskelijoita autettaisiin saamaan koulutuksensa, sillä [muutoin] useimmat heistä eivät olisi kyenneet lähtemään saariltaan opiskelemaan”66.
Johdettuaan Polynesialaista kulttuurikeskusta 12 vuotta vanhin Hunter sai vapautuksen vuonna 1976. Hänen johtamiskautensa oli osaltaan toteuttamassa presidentti David O. McKayn vuonna 1955 lausumia sanoja, että Laien pienellä kylällä olisi mahdollisuus tehdä ”lähetystyötä vaikuttamalla, ei vain tuhansiin tai kymmeniintuhansiin, vaan miljooniin ihmisiin, jotka tulevat etsimään tietoa siitä, mikä on tämä pikkukaupunki ja mikä on sen merkitys”67.
Kirkon historioitsija
”Herran kirjurin, jonka hän on nimittänyt, velvollisuutena on pitää historiaa ja yleistä kirkon kirjaa kaikesta, mitä Siionissa tapahtuu” (OL 85:1).
Tammikuussa 1970 presidentti David O. McKay kuoli, ja Joseph Fielding Smith erotettiin tehtävään uutena kirkon presidenttinä. Joseph Fielding Smith oli palvellut kirkon historioitsijana edelliset 49 vuotta, ja kun hänestä tuli kirkon presidentti, vanhin Hunter kutsuttiin hänen seuraajakseen tuohon tehtävään. ”Presidentti Smith oli ollut kirkon historioitsija niin monta vuotta, että saatoin tuskin kuvitella itseäni siinä asemassa”, vanhin Hunter sanoi.68
Vanhin Hunter ryhtyi hoitamaan tätä uutta tehtävää tavanomaisella innokkuudellaan. ”Tuo tehtävä sellaisena kuin Herra on sen ilmoituksissa antanut on äärimmäisen haasteellinen – sekä kokoamisen ja kirjoittamisen hoitaminen että aineiston saattaminen kirkon jäsenten käyttöön”, hän sanoi.69 Sanomalehdessä Church News kerrottiin, että kirkon historioitsija ”on vastuussa kirkon kaikkien aikakirjojen pitämisestä mukaan lukien pöytäkirjat, temppeliaikakirjat, kaikki asettamiset, patriarkalliset siunaukset sekä – – parhaillaan koottava kirkon historia”70.
Vuonna 1972 kahdentoista jäsenet vapautettiin osasta raskaita hallinnollisia tehtäviään, jotta he voisivat omistaa enemmän aikaa apostoliseen palvelutyöhönsä. Osana tätä muutosta vanhin Hunter vapautettiin kirkon historioitsijan tehtävästä, mutta hän oli edelleen kirkon historiaosaston neuvojan tehtävässä. ”Näin saan olla ohjaavassa asemassa mutta vapaudun toteuttavasta toiminnasta”, hän kirjoitti.71 Hän toimi neuvojan tehtävässä vuoteen 1978.
Brigham Youngin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen Jerusalem-keskus
Palveleminen Pyhässä maassa
Howard W. Hunter oppi rakastamaan erityisellä tavalla Pyhää maata, kun hän matkusti siellä perheensä kanssa vuosina 1958 ja 1960. Palvellessaan apostolina hän palasi sinne lähes kolmekymmentä kertaa. ”Hänen halunsa olla siellä, missä Vapahtaja kulki ja opetti, vaikutti pohjattomalta”, sanoi vanhin James E. Faust kahdentoista koorumista.72
Erittäin tietoisena alueella vallitsevista ristiriidoista vanhin Hunter vei rakkauden ja rauhan sanomaa. ”Sekä juutalaiset että arabit ovat Isämme lapsia”, hän sanoi. ”He ovat kummatkin lupauksen lapsia, emmekä me kirkkona asetu kummankaan puolelle. Me rakastamme molempia ja olemme kiinnostuneita molemmista. Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tarkoitus on saada aikaan rakkautta, ykseyttä ja korkeimman laatuista veljeyttä”, hän sanoi.73
Vuosina 1972–1989 vanhin Hunter oli avainasemassa kahdessa merkittävässä erityishankkeessa Jerusalemissa: hän valvoi Orson Hyde -muistopuutarhan sekä Brigham Youngin yliopiston (BYU) Lähi-idän tutkimuksen Jerusalem-keskuksen rakentamista. Kirkon historian alkuaikoina – vuonna 1841 – vanhin Orson Hyde kahdentoista koorumista oli pitänyt pyhittämisrukouksen Öljymäellä Jerusalemin itäpuolella. Vuonna 1972 ensimmäinen presidenttikunta pyysi vanhin Hunteria ryhtymään etsimään mahdollisia tontteja Orson Hyden muistomerkin rakentamiseksi Jerusalemiin. Vuonna 1975 Jerusalemin kaupunki avasi mahdollisuuden rakentaa Öljymäelle Orson Hyden muistopuutarha.
Muutaman seuraavan vuoden aikana vanhin Hunter matkusti Jerusalemiin monta kertaa neuvottelemaan muistopuutarhaa koskevista sopimuksista ja valvomaan sen suunnittelua ja rakentamista. Hanke valmistui vuonna 1979, ja presidentti Spencer W. Kimball vihki sen samana vuonna. Johdettuaan vihkimistilaisuuden vanhin Hunter ilmaisi uskonsa siihen, että muistopuutarhalla ”on suuri vaikutus hyvään sen levittäessä kirkosta suotuisaa kuvaa”74.
Jo ennen kuin Orson Hyde -muistopuutarha oli saatu valmiiksi, vanhin Hunter oli etsinyt tonttia, jonne kirkko voisi rakentaa keskuksen BYU:n ulkomailla suoritettavaa opiskeluohjelmaa varten. Keskus tarjoaisi myös kokouspaikan Jerusalemin lähetysseurakunnan jäsenille. Tämän hankkeen valvonnasta muodostui yksi monimutkaisimmista, arkaluonteisimmista tehtävistä vanhin Hunterin palvelutyössä.
Kirkon johtohenkilöt valitsivat tontin, mutta luvan saaminen maanvuokrasopimukselle ja rakennussuunnitelmille vei lähes viisi vuotta, mitä vanhin Hunter kuvaili ”loputtomaksi työksi”75. Pitkällisten keskustelujen ja neuvottelujen jälkeen Israelin hallitus salli keskuksen rakentamisen edetä.
Toukokuuhun 1988 mennessä rakentaminen oli saatu suurimmaksi osaksi tehtyä ja sopimus oli valmis allekirjoitettavaksi. Tuossa vaiheessa Howard W. Hunter palveli kahdentoista koorumin virkaa toimittavana presidenttinä. Hänelle oli tehty edellisenä vuonna suuri selkäleikkaus, eikä hän kyennyt kävelemään, mutta siitä huolimatta hän lensi Jerusalemiin allekirjoittamaan vuokrasopimuksen. Kun hän oli siellä, BYU:n opiskelijat ja Jerusalemin lähetysseurakunnan jäsenet järjestivät pienen vastaanoton kiitollisuutensa ilmaisemiseksi. Lähetysseurakunnan historiassa kerrotaan tunteikkaasta tapahtumasta vastaanoton alkaessa: ”[Brigham Youngin yliopiston] rehtori [Jeffrey R.] Holland työnsi selkäleikkauksesta yhä toipuvan presidentti Hunterin pääovista sisään pyörätuolilla kuoron tervehtiessä heitä laululla ’The Holy City’.”76 Kyyneleet vierivät pitkin presidentti Hunterin poskia.
Toukokuussa 1989 presidentti Hunter palasi Jerusalemiin vihkimään keskuksen. Tässä vihkimistilaisuudessa huipentui hänen ja muiden poikkeuksellisen vaativa vuosikymmenen kestänyt työ muuttaa Jerusalem-keskus toiveesta todellisuudeksi. ”Presidentti Howard W. Hunter – – oli muuttumattomana tekijänä ja rakastavana vartijana tornissa tälle hankkeelle siitä ajasta alkaen, kun se oli vasta unelma”, vanhin Jeffrey R. Holland on sanonut.77 Vihkimisrukouksessa presidentti Hunter sanoi:
”Tämä rakennus – – on pystytetty tarjoamaan paikka niille, jotka rakastavat Sinua ja pyrkivät oppimaan Sinusta sekä kulkemaan Poikasi, Vapahtajamme ja Lunastajamme, jalanjäljissä. Se on joka suhteessa kaunis ja esimerkkinä kauneudesta, jota se edustaa. Oi Isä, me kiitämme Sinua siitä etuoikeudesta, että olemme saaneet rakentaa tämän huoneen Sinulle poikiesi ja tyttäriesi hyödyksi ja opiksi.”78
Presidentti Hunter Brigham Youngin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen Jerusalem-keskuksessa ennen keskuksen vihkimistä
Kasvava kirkko
”Siionin täytyy kasvaa kauneudessa ja pyhyydessä; sen rajojen täytyy laajentua; sen vaarnat täytyy vahvistaa” (OL 82:14).
Kun Howard W. Hunter kutsuttiin apostoliksi vuonna 1959, kirkossa oli noin 1,6 miljoonaa jäsentä. Seuraavien vuosikymmenten aikana hänellä oli avainasema kirkon ennätyksellisessä maailmanlaajuisessa kasvussa. Satoina viikonloppuina hän matkusti vaarnoihin vahvistamaan jäseniä ja kutsumaan uusia johtohenkilöitä. Hän myös tapasi hallitusten edustajia monissa kansakunnissa avaten osaltaan ovia lähetystyölle.
Vuoteen 1975 mennessä kirkon jäsenmäärä oli lisääntynyt noin 3,4 miljoonaan, ja kirkko kasvoi erityisen nopeasti Latinalaisessa Amerikassa. Myöhemmin samana vuonna vanhin Hunter ja vanhin J. Thomas Fyans, kahdentoista koorumin apulainen, saivat tehtävän jakaa viisi vaarnaa Meksikon pääkaupungissa Méxicossa. Kokoonnuttuaan alueen johtohenkilöiden kanssa ja käytyään läpi vaarnanjohtajilta saamansa tiedot vanhin Hunter johti 15 vaarnan järjestämisen noista 5 vaarnasta – kaikki samana viikonloppuna.79 Tyypillisen vähäeleiseen tapaansa hän kirjoitti: ”En usko, että kirkossa on koskaan järjestetty sellaista määrää kerralla, ja me olimme väsyneitä siinä vaiheessa, kun pääsimme kotiin.”80
Howard ja Claire Hunter
Claire, omistautunut kumppani
”Vaimoni on ollut suloinen ja rakastava kumppani”, vanhin Hunter sanoi, kun hänet kutsuttiin kahdentoista koorumiin vuonna 1959.81 Monien vuosien ajan Claire oli tavallisesti vanhin Hunterin mukana tämän matkustaessa apostolin tehtävissä. Presidentti Thomas S. Monson muisteli aikaa, jolloin hän näki, kuinka Claire osoitti rakkautensa lapsia kohtaan Tongassa: ”Hänellä oli tapana ottaa nuo suloiset tongalaiset lapset syliinsä ja istuttaa lapsi kummallekin polvelleen jutellessaan heille – –, ja sitten hän selitti Alkeisyhdistyksen opettajille, kuinka siunattuja ja etuoikeutettuja nämä olivat saadessaan tilaisuuden opettaa niin kallisarvoisia pieniä lapsia. Hän tunsi ihmissielun arvon.”82
Eräässä haastattelussa vuonna 1974 vanhin Hunter sanoi Clairesta: ”Koko avioliittomme ajan – – hän on aina seissyt rinnallani rakastaen, huomioiden ja rohkaisten. – – Hän on ollut suurenmoisena tukena.”83
Tuon haastattelun aikaan Clairella oli alkanut olla vakavia terveydellisiä haasteita. Aluksi hänellä oli ankaraa päänsärkyä ja toisinaan muistivaikeuksia ja sekavuutta. Myöhemmin hän sai useita pieniä aivohalvauksia, joiden vuoksi hänen oli vaikea puhua tai käyttää käsiään. Kun hänen tilansa heikkeni niin, että hän tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa, vanhin Hunter halusi hoitaa häntä mahdollisimman paljon itse samalla kun hän huolehti edelleen tehtävistään kahdentoista koorumin jäsenenä. Vanhin Hunter järjesti asiat niin, että joku oli Clairen kanssa päivällä, mutta hän itse hoiti tätä iltaisin ja öisin. Vanhin Hunterilla oli itselläänkin noina vuosina terveysongelmia, kuten sydänkohtaus vuonna 1980.
Claire sai aivoverenvuodon vuonna 1981 ja toisen vuonna 1982. Toisen jälkeen hän oli niin heikossa kunnossa, että lääkärit halusivat ehdottomasti hänet hoitokotiin, jotta hän voisi saada asianmukaista lääketieteellistä apua. Hän oli hoitokodissa elämänsä viimeiset puolitoista vuotta. Tuona aikana presidentti Hunter kävi hänen luonaan ainakin kerran päivässä paitsi silloin kun oli matkoilla kirkon tehtäviensä vuoksi. Vaikka Claire ei suurimman osan aikaa tunnistanut häntä, hän kertoi edelleen vaimolleen rakkaudestaan ja huolehti siitä, että tämän oli mukava olla. Yksi lapsenlapsista sanoi: ”Isoisällä oli aina kiire näkemään hänet, olemaan hänen vierellään ja pitämään huolta hänestä.”84 Muistellessaan sitä, miten isä hoiti äitiä, Richard Hunter kirjoitti:
”Äidilläni oli paras mahdollinen hoito elämänsä illassa, koska isä huolehti hänestä. Koko perhe seurasi hyvin hämmästyneenä ja arvostaen, kun isä ryhtyi vuorostaan hoivaajaksi. – – Muistan kuorman, jota hän tunsi, kun lääkäri varoitti häntä [siitä], että pahinta, mitä äidille voisi tapahtua, saattaisi olla se, että hän jäisi kotiin eikä menisi osaavaan hoitokotiin. Jos äiti jäisi kotiin, isä todennäköisesti kuolisi omien fyysisten rajoitustensa vuoksi yrittäessään hoitaa äitiä. Silloin äiti jäisi yksin ilman hoitoa. Isän omistautuminen äidille on yksi niistä asioista, joita tulemme aina hellyydellä muistamaan perheessämme.”85
Claire kuoli 9. lokakuuta 1983. Seurattuaan, kuinka vanhin Hunter hoiti yli 10 vuoden ajan Clairea tämän sairastuttua, vanhin James E. Faust sanoi: ”Heidän vuorovaikutuksestaan ilmenevä hellyys oli sydäntäsärkevää ja liikuttavaa. En ole koskaan nähnyt sellaista esimerkkiä miehen omistautumisesta vaimolleen.”86
Kahdentoista apostolin koorumin presidentti
Presidentti Spencer W. Kimball kuoli marraskuussa 1985, ja Ezra Taft Bensonista tuli hänen jälkeensä kirkon presidentti. Koska Marion G. Romney oli virkaiältään koorumin vanhin jäsen, hänestä tuli kahdentoista apostolin koorumin presidentti. Presidentti Romneyn heikon terveyden vuoksi vanhin Hunter, joka oli virkaiältään seuraavaksi vanhin, erotettiin kahdentoista koorumin virkaa toimittavan presidentin tehtävään. Hänestä tuli kahdentoista presidentti kesäkuussa 1988, noin kaksi viikkoa presidentti Romneyn kuoleman jälkeen.
Presidentti Hunter palveli kahdentoista koorumin virkaa toimittavana presidenttinä kahdeksan ja puolen vuoden ajan. Tuona aikana kahdentoista maailmanlaajuinen tehtävä laajeni edelleen, kun kirkon jäsenmäärä kasvoi 5,9 miljoonasta 8,7 miljoonaan ja seurakuntia oli 149 maassa ja territoriossa. ”Tämä on jännittävää aikaa kirkon historiassa”, presidentti Hunter sanoi vuonna 1988. ”Käveleminen ei ole tänä aikana riittävän nopeaa. Meidän täytyy juosta pysyäksemme mukana ja viedäksemme työtä eteenpäin.”87 Täyttäessään tehtävää todistaa Jeesuksesta Kristuksesta ja rakentaa kirkkoa kautta maailman presidentti Hunter johti esimerkillään. Hän matkusti kaikkialla Yhdysvalloissa ja yli 25 muussa maassa palvellessaan kahdentoista presidenttinä.
Presidentti Hunter ponnisteli eteenpäin huolimatta monista takaiskuista terveydentilassaan. Vuonna 1986 hänelle tehtiin avosydänleikkaus ja vuonna 1987 selkäleikkaus. Vaikka hänen selkänsä parani, hän ei kyennyt kävelemään hermovaurioiden ja muiden komplikaatioiden vuoksi. Saman vuoden lokakuussa hän istui pyörätuolissa pitäessään yleiskonferenssipuheensa. ”Suonette anteeksi, että esitän nämä muutamat ajatukset istualtani”, hän aloitti. ”En puhu pyörätuolissa istuen omasta valinnastani. Huomaan, että te muutkin osallistutte konferenssiin istuen, joten noudatan teidän esimerkkiänne.”88
Koska presidentti Hunter oli päättänyt saada jalkansa taas toimimaan, hän kävi läpi raskaan fysioterapiajakson. Seuraavassa yleiskonferenssissa huhtikuussa 1988 hän käveli hitaasti puhujakorokkeelle kävelytuen avulla. Joulukuussa hän käytti kävelytukea ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista viikoittaisessa kokouksessa temppelissä ja tuli paikalle ensimmäisen kerran yli vuoteen ilman pyörätuolia. ”Kun tulin neuvoston huoneeseen, veljet nousivat seisomaan ja taputtivat käsiään”, hän sanoi. ”Se oli ensimmäinen kerta, kun olen kuullut taputuksia temppelissä. – – Suurin osa lääkäreistä oli sanonut minulle, etten pystyisi koskaan seisomaan tai kävelemään, mutta he eivät olleet ottaneet huomioon rukouksen voimaa.”89
Howard ja Inis Hunter
Huhtikuussa 1990, kun eräs kahdentoista koorumin kokous oli loppumassa, presidentti Hunter kysyi: ”Onko kenelläkään mitään sellaista asiaa, joka ei ole esityslistassa?” Kun kukaan ei sanonut mitään, hän ilmoitti: ”No sitten, – – jos kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, ajattelin vain kertoa, että menen naimisiin tänä iltapäivänä.” Yksi kahdentoista jäsenistä sanoi ilmoituksen olleen sellainen yllätys, että ”jokainen ihmetteli, olivatko he kuulleet oikein”. Presidentti Hunter selitti veljilleen: ”Inis Stanton on vanha tuttava Kaliforniasta. Olen seurustellut hänen kanssaan jo jonkin aikaa ja olen päättänyt mennä naimisiin.”90 Inis oli ollut El Serenon seurakunnan jäsen, kun presidentti Hunter oli piispana siellä. Heidän tiensä olivat kohdanneet myöhemmin, kun Inis muutti Utahiin ja oli vastaanottovirkailijana kirkon toimistorakennuksessa. Presidentti Gordon B. Hinckley vihki heidät Suolajärven temppelissä 12. huhtikuuta 1990.
Clairen kuolemasta oli kulunut lähes seitsemän vuotta. Inis oli suuren lohdun ja voiman lähteenä presidentti Hunterille tämän palvellessa kahdentoista koorumin presidenttinä ja kirkon presidenttinä. Inis oli hänen seuranaan useimmilla hänen matkoistaan tapaamaan pyhiä kaikkialla maailmassa.
Helmikuun 7. päivänä 1993 presidentti Hunter oli Brigham Youngin yliopistossa puhumassa takkavalkeaillassa, johon osallistui 17 000 kuulijaa. Hän oli juuri aloittamassa puhettaan, kun lavalle ryntäsi mies, jolla oli toisessa kädessä salkku ja toisessa musta esine. ”Lopeta heti!” mies huusi. Hän uhkasi räjäyttää pommiksi väittämänsä esineen, ellei presidentti Hunter lue valmisteltua lausuntoa. Presidentti Hunter kieltäytyi ja seisoi päättäväisenä puhujakorokkeella koko sen ajan, kun mies uhkaili häntä. Kun pelko ja levottomuus levisivät rakennukseen, yleisö alkoi laulaa ”Kiitos, Luojamme, profeetasta”. Muutaman minuutin jännityksen jälkeen kaksi turvamiestä otti miehen kiinni, ja presidentti Hunter laskettiin lattiatasoon turvallisuuden vuoksi. Järjestyksen jälleen palattua presidentti Hunter lepäsi hetken ja jatkoi sitten puhettaan. ”Elämässä on melkoinen joukko haasteita”, hän aloitti ja lisäsi sitten, ”kuten havaitsitte.”91
Edellisten 20 vuoden aikana presidentti Hunter oli kokenut lukuisia koettelemuksia, kuten Clairen heikkenevä terveys ja lopulta kuolema, hänen omista terveysongelmistaan johtuvat lukuisat sairaalakäynnit sekä kovat kivut ja fyysiset rajoitukset. Hänen opetuksensa noina vuosina keskittyivät usein vastoinkäymisiin ja todistivat Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta rauhan ja avun lähteenä koettelemusten aikoina. Eräässä puheessa hän opetti:
”Kirkon profeetat ja apostolit ovat kohdanneet – – henkilökohtaisia ongelmia. Myönnän, että minulla on ollut muutamia, ja te tulette epäilemättä kohtaamaan joitakin omianne nyt ja myöhemmin elämässänne. Kun nämä kokemukset tekevät meistä nöyriä ja jalostavat, opettavat ja siunaavat meitä, ne voivat olla voimallisia välineitä Jumalan käsissä tekemässä meistä parempia ihmisiä, tekemässä meistä kiitollisempia, rakastavampia ja huomaavaisempia muita kohtaan heidän vaikeina hetkinään.”92
Sellaiset opetukset olivat kuin rakastava syleily niille, joilla oli kärsimyksiä. Presidentti Howard W. Hunterin innoittavat sanat kannustivat monia kääntymään Vapahtajan puoleen, kuten hän oli itse tehnyt.
Kirkon presidentti
”Presidentti Hunter on yksi rakastavimmista ja eniten Kristusta muistuttavimmista miehistä, mitä olemme koskaan tunteneet. Hänen hengellinen syvyytensä on niin valtaisa, että sitä tuskin ymmärtää. Koska hän on ollut Herran Jeesuksen Kristuksen ohjaavassa vaikutuksessa Hänen erityistodistajanaan niin monen vuoden ajan, hänen hengellisyytensä on hioutunut merkittävällä tavalla. Se on hänen koko olemuksensa alkulähde.” (James E. Faust)93
Toukokuun 30. päivänä 1994 presidentti Ezra Taft Benson menehtyi sairastettuaan pitkään. Kuusi päivää myöhemmin kahdentoista apostolin koorumi kokoontui Suolajärven temppelissä järjestämään uudelleen ensimmäisen presidenttikunnan. Virkaiältään vanhimpana apostolina Howard W. Hunter erotettiin kirkon presidentin tehtävään. Hän kutsui neuvonantajikseen Gordon B. Hinckleyn ja Thomas S. Monsonin, jotka olivat palvelleet myös presidentti Bensonin neuvonantajina.
Presidentti Hunter ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa: presidentti Gordon B. Hinckley (vasemmalla) ja presidentti Thomas S. Monson (oikealla)
Seuraavan päivän lehdistötilaisuudessa presidentti Hunter antoi ensimmäisen julkisen lausuntonsa kirkon presidenttinä. ”Sydämemme on todella herkistynyt rakkaan ystävämme ja veljemme Ezra Taft Bensonin kuoleman johdosta”, hän aloitti. ”Minä olen tuntenut hänen menetyksensä erityisen henkilökohtaisella tavalla tämän uuden vastuun valossa, joka on tullut osakseni hänen poismenonsa johdosta. Olen vuodattanut monta kyyneltä ja kääntynyt taivaallisen Isäni puoleen hartaassa rukouksessa haluten olla tämän minulla nyt olevan korkean ja pyhän kutsumuksen veroinen.
Suurinta voimaa näinä kuluneina kuukausina olen saanut vakaasta todistuksestani, että tämä on Jumalan eikä ihmisten työtä, että Jeesus Kristus on tämän kirkon valtuutettu ja elävä johtaja ja että Hän johtaa sitä sanoin ja teoin. Minä lupaan elämäni, voimani ja koko sieluni täysin Hänen palvelukseensa.”94
Ilmaistuaan rakkautensa presidentti Hunter esitti kirkon jäsenille kaksi kutsua. Ensimmäinen oli noudattaa uutterammin Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä ja toinen oli nauttia täydemmin temppelin siunauksista (ks. s. 1–3). Hän kehotti myös niitä, jotka olivat loukkaantuneet tai kamppailivat tai pelkäsivät, tulemaan takaisin ja antamaan ”meidän seistä rinnallanne ja kuivata kyyneleenne”95.
Heikosta terveydestään huolimatta presidentti Hunter oli päättänyt tehdä kaiken voitavansa tavatakseen ja vahvistaakseen pyhiä. Kaksi viikkoa presidentiksi tulonsa jälkeen hän piti ensimmäiset merkittävät puheensa, ensin uusille lähetysjohtajille ja sitten yli 2 200 lähetyssaarnaajalle. Myöhemmin samassa kuussa hän kävi Carthagessa ja Nauvoossa Illinoisissa viettämässä Joseph ja Hyrum Smithin marttyyrikuoleman 150-vuotispäivää. ”Minne hän menikin, ihmiset ympäröivät hänet”, presidentti Gordon B. Hinckley sanoi. ”Hän kätteli tuhansia, ja hänen huulillaan oli erityinen hymy, kun lapset kerääntyivät katsomaan häntä silmiin ja tarttumaan hänen käteensä.”96
Lokakuun 1. päivänä 1994 yleiskonferenssin lauantain aamukokouksessa kirkon jäsenet hyväksyivät virallisesti Howard W. Hunterin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi sekä profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi. Avauspuheessaan presidentti Hunter toisti kutsunsa kirkon jäsenille noudattaa Vapahtajan esimerkkiä ja pitää Herran temppeliä suurena jäsenyytensä vertauskuvana.97 Hän tähdensi temppeleitä jälleen seuraavalla viikolla matkustaessaan Floridaan vihkimään Orlandon temppelin. ”Evankeliumisuunnitelma, jonka Herra on ilmoittanut, ei ole täydellinen ilman temppeliä”, hän opetti, ”koska täällä suoritetaan ne toimitukset, jotka ovat välttämättömiä Hänen elämän ja pelastuksen suunnitelmalleen.”98
Marraskuussa presidentti Hunter puhui satelliittilähetyksessä, jolla juhlistettiin sukututkimusseuran 100-vuotista taivalta – tapahtumaa, jolla oli hänelle erityinen merkitys, koska hän oli johtanut seuraa vuosina 1964–1972. ”Katson ihmeissäni taaksepäin Herran kutomaa kangasta temppeli- ja sukututkimustyön edistämiseksi”, hän sanoi. Sitten hän julisti: ”Minulla on yksi ensisijainen sanoma: Tätä työtä täytyy jouduttaa.”99
Presidentti Hunter jatkoi tarmokasta työntekoa koko loppuvuoden. Ensimmäisen presidenttikunnan jouluhartaudessa hän todisti Vapahtajasta ja tähdensi jälleen Vapahtajan esimerkin noudattamisen tärkeyttä:
”Vapahtaja omisti elämänsä muiden ihmisten siunaamiseen. – – [Hän] ei koskaan antanut odottaen saavansa jotakin takaisin. Hän antoi auliisti ja rakastaen, ja Hänen lahjansa olivat mittaamattoman arvokkaita. Hän antoi näön sokealle, kuulon kuurolle ja jalat rammalle, puhtautta saastaiselle, terveyttä sairaalle ja hengen hengettömälle. Hänen lahjansa olivat mahdollisuuksia maahan poljetuille, vapautta sorretuille, anteeksiantoa parannuksentekijöille, toivoa epätoivoisille ja valoa pimeyteen. Hän antoi meille rakkautensa, palvelutyönsä ja henkensä. Ja mikä tärkeintä, Hän antoi meille ja kaikille kuolevaisille ylösnousemuksen, pelastuksen ja iankaikkisen elämän.
Meidän tulee pyrkiä antamaan kuten Hän antoi. Omasta itsestään antaminen on pyhä lahja. Me annamme muistoksi siitä kaikesta, mitä Vapahtaja on antanut.”100
Osana puhettaan hän myös sovelsi sanomaa, joka oli julkaistu aikakauslehdessä samana vuonna, kun hänet kutsuttiin apostoliksi:
”Tänä jouluna sopikaa riita. Etsikää käsiinne unohtunut ystävä. Hylätkää epäluulo ja korvatkaa se luottamuksella. Kirjoittakaa kirje. Antakaa ystävällinen vastaus. Kannustakaa nuoria. Osoittakaa uskollisuutenne sanoin ja teoin. Pitäkää lupaus. Luopukaa kaunasta. Antakaa anteeksi viholliselle. Pyytäkää anteeksi. Yrittäkää ymmärtää. Tutkistelkaa vaatimuksianne muita kohtaan. Ajatelkaa ensin jotakuta muuta. Olkaa ystävällisiä. Olkaa hyväntahtoisia. Naurakaa vähän enemmän. Ilmaiskaa kiitollisuutenne. Toivottakaa muukalainen tervetulleeksi. Ilahduttakaa lapsen sydäntä. Nauttikaa maan kauneudesta ja ihmeistä. Ilmaiskaa rakkautenne ja ilmaiskaa se sitten uudelleen.”101
Seuraavalla viikolla presidentti Hunter matkusti Méxicoon järjestämään kirkon 2 000. vaarnan. Yhdeksäntoista vuotta aiemmin Méxicossa hän oli johtanut yhtenä ainoana viikonloppuna 15 vaarnan järjestämistä aiemmista 5 vaarnasta. Presidentti Gordon B. Hinckley kuvaili, että 2 000. vaarnan perustaminen oli ”merkittävä virstanpylväs kirkon historiassa”102.
Yhtenä iltana noiden kuukausien aikana presidentti Hunterin poika Richard oli Joseph Smithin muistorakennuksessa ja näki, että yksi rakennuksen esittelijöistä oli pyörätuolissa. ”Saatoin nähdä, että se oli hänelle uutta”, Richard sanoi. ”Menin juttelemaan hänen kanssaan ja sanoin, että isälläni oli aivan samanlainen pyörätuoli kuin hänellä. Hän sanoi minulle, että hänen kirkkonsa profeetallakin oli aivan samanlainen pyörätuoli. Hän sanoi, että jos kirkon profeetta pystyy siihen, niin ehkäpä hänkin pystyisi. Se antoi hänelle toivoa. Luulen, että monet rakastivat isää. Kenties yksi syy siihen on, että he saattoivat nähdä hänen kärsivän aivan kuten hekin ja että hän kesti tuon kärsimyksen taakan alla, ja se antoi heille toivoa.”103
Vuoden 1995 presidentti Hunter aloitti vihkimällä Bountifulin temppelin Utahissa. Hän oli johtavana virkailijana kuudessa vihkimiskokouksessa ennen kuin uupui niin, että hänet vietiin sairaalaan. Kun hän pääsi sieltä muutamia päiviä myöhemmin, kirkko julkaisi tiedonannon, jossa kerrottiin, että hänellä oli eturauhassyöpä, joka oli levinnyt hänen luihinsa. Presidentti Hunter ei enää esiintynyt julkisuudessa elämänsä viimeisten kuuden viikon aikana, vaikka hän tapasikin edelleen neuvonantajiaan ja johti kirkon asioita asunnoltaan käsin. ”Minä olen kiitollinen siitä, että hänellä oli tilaisuus vihkiä [se temppeli]”, presidentti Gordon B. Hinckley sanoi, ”etenkin sen hänen aiemman pyyntönsä valossa, että kirkon jäsenet pitäisivät Herran temppeliä suurena jäsenyytensä vertauskuvana.”104
Presidentti Howard W. Hunter kuoli 3. maaliskuuta 1995 ollessaan 87-vuotias. Hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui ”hyvin hiljaisella, suloisella äänellä” vuoteensa vierellä olleille, olivat yksinkertaisesti: ”Kiitos teille.”105 Vaikka hän oli ollut kirkon presidentti vain yhdeksän kuukautta, hänen vaikutuksensa oli ollut syvällinen. ”Kirkon jäsenet kaikkialla maailmassa ovat luoneet häneen erityisen siteen profeettanaan, näkijänään ja ilmoituksensaajanaan”, sanoi vanhin James E. Faust. ”He ovat nähneet hänessä henkilöityneenä Vapahtajan itsensä ominaisuudet. He ovat vastanneet merkittävällä tavalla hänen profeetallisiin sanomiinsa tehdä elämästämme enemmän Kristuksen kaltainen ja tehdä temppeleistämme hartaudenharjoituksemme keskipiste.”106
Presidentti Hunterin hautajaisissa presidentti Gordon B. Hinckley sanoi kunnianosoituksena:
”Majesteettinen puu metsässä on kaatunut jättäen tyhjän paikan. Suuri ja hiljainen voima on lähtenyt keskuudestamme.
Paljon on sanottu hänen kärsimisestään. Uskon, että se kesti kauemmin ja oli ankarampaa ja syvempää kuin kukaan meistä todella tiesi. Hän oli opetellut sietämään kovaa kipua eikä valittanut siitä. Se, että hän eli niinkin pitkään, on jo ihme sinänsä. Hänen kärsimisensä on lohduttanut ja lievittänyt monien muiden kärsivien tuskaa. He tietävät, että hän ymmärsi heidän taakkansa raskauden. Hän kääntyi heidän puoleensa osoittaen erityistä rakkautta.
Paljon on sanottu hänen ystävällisyydestään, huomaavaisuudestaan, kohteliaisuudestaan muita kohtaan. Se on kaikki totta. Hän antautui Herransa muokattavaksi, jota Hän rakasti. Hän oli hiljainen ja mietteliäs mies. Mutta hänet saatettiin myös yllyttää ilmaisemaan vahvoja ja viisaita mielipiteitä. – –
Veli Hunter oli ystävällinen ja lempeä. Mutta hän saattoi olla myös luja ja suostutteleva sanoissaan. – – Hän oli kouliutunut lakimies. Hän osasi esittää asiansa. Hän esitteli eri perustelut järjestelmällisesti. Niistä hän siirtyi loppupäätelmäänsä. Kun hän puhui, me kaikki kuuntelimme. Hänen ehdotuksensa useimmiten hyväksyttiin. Mutta kun niitä ei hyväksytty, hänellä oli joustavuutta perua kannatuksensa. – –
Hän on kantanut pyhän apostolinviran viittaa nyt 36 vuoden ajan ollen johtava ja voimallinen ääni Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opetusten julistamisessa ja kirkon työn eteenpäin viemisessä. Hän on matkustanut laajalti maan päällä uskollisena ja kyvykkäänä palvelijana Mestarin palveluksessa. – –
Howard W. Hunterilla, profeetalla, näkijällä ja ilmoituksensaajalla, oli varma ja vakaa todistus siitä, että Jumala, iankaikkinen Isämme, elää. Hän ilmaisi suurella vakaumuksella todistuksensa Herran Jeesuksen Kristuksen, ihmiskunnan Lunastajan, jumalallisuudesta. Hän puhui rakkaudella profeetta Joseph Smithistä ja kaikista niistä, jotka seurasivat tätä järjestyksessä aina presidentti Hunterin omaan aikaan asti. – –
Jumala siunatkoon hänen muistoaan suureksi hyödyksemme.”107