Luku 19

Sitoutumisemme Jumalaan

”Onnistunut elämä – – vaatii sitoutumista – kokosydämistä, syvää, iankaikkisesti pysyvää sitoutumista niihin periaatteisiin, joiden tiedämme olevan tosia Jumalan antamissa käskyissä.”

Howard W. Hunterin elämänvaiheita

Kun Howard W. Hunter kutsuttiin jäseneksi kahdentoista koorumiin, hän julisti: ”Otan minulle esitetyn kutsun varauksitta vastaan ja olen valmis omistamaan elämäni ja kaiken, mitä minulla on, tälle palvelutyölle.”¹

Presidentti Hunter eli uskollisena sitoumukselleen. Sen jälkeen kun hänet oli asetettu apostoliksi, hän palasi Kaliforniaan saattaakseen päätökseen kirkon ja työn velvoitteet ja aloittaakseen valmistelut muuttoon Salt Lake Cityyn. Vanhin ja sisar Hunterin oli vaikea jättää perheensä ja ystävänsä Kaliforniaan – ja vanhin Hunterin jättää lakimiehen työnsä. Kun hän päätti uransa asianajajana, hän kirjoitti:

”Tänään sain päätökseen suuren osan työstäni toimistossa. Lähes kaikki kesken olleet asiat on hoidettu loppuun. Olin tänään yksin toimistossa ja oivalsin, että lakimiehenä toimimiseni oli nyt päättynyt. Tein muistiinpanoja joukkoon asiakirjoja ja jätin ne pöydälle. – – Minusta tuntui pahalta, kun lähdin toimistolta. Olin nauttinut lakimiehenä toimimisesta ja se oli ollut elämääni monet viime vuodet, mutta siitä huolimatta olen mielissäni ja iloinen vastatessani suureen kutsuun, joka minulle kirkossa on tullut.”²

Vanhin Hunter tiesi omasta kokemuksestaan, ettei Isän tahtoon ole aina helppoa alistua.³ Siitä huolimatta hän tiesi, kuinka tärkeää on olla täysin sitoutunut Jumalaan. Tuosta sitoumuksesta hän kirjoitti: ”Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, miksi kirkkoomme kuuluvat ihmiset ottavat vastaan kutsuja palvella tai miksi sitoudumme antamaan kaikkemme. Olen todella nauttinut lakimiehenä toimimisesta, mutta tämä kutsu, joka minulle on tullut, jättää kauas taakseen ammatillisen tai rahan ansaitsemiseen tähtäävän toiminnan.”⁴

Yksi tapa, jolla voimme osoittaa täydellisen sitoutumisemme ja kokonaisvaltaisen omistautumisemme, on palvella avuntarvitsijoita.

Howard W. Hunterin opetuksia

Taivaallinen Isämme edellyttää täydellistä sitoutumistamme, ei pelkkää antamista.

Kun ajattelen Jumalan meille suomia siunauksia ja monia Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ihanuuksia, olen tietoinen siitä, että matkan varrella meitä pyydetään vuorostamme antamaan jotakin vastineeksi, antamaan aikaa tai rahaa tai jotakin muuta. Kaikki tämä on arvokasta ja tarpeellista, mutta siinä ei ole vielä täysi uhrimme Jumalalle. Viime kädessä taivaallinen Isämme edellyttää meiltä enemmän kuin antamista. Hän edellyttää täydellistä sitoutumista, kokonaisvaltaista omistautumista – kaiken, mitä olemme, ja kaiken, mitä meistä voi tulla.

Ymmärrättehän, etten puhu vain sitoutumisesta kirkkoon ja sen toimintaan, vaikka sitä aina onkin vahvistettava. Ei, puhun enemmänkin sitoutumisesta, joka näkyy omassa käyttäytymisessämme, henkilökohtaisessa nuhteettomuudessamme, uskollisuudessamme kodille, perheelle ja yhteiskunnalle siinä missä kirkollekin. – –

Saanen lyhyesti muistuttaa mieleenne vain yhden pyhien kirjoitusten suurenmoisista esimerkeistä, jossa kolme melko nuorta ihmistä piti kiinni periaatteistaan ja nuhteettomuudestaan, vaikka näyttikin ilmeiseltä, että se maksaisi heille heidän henkensä.

Noin 586 vuotta ennen Kristuksen syntymää Babylonian kuningas Nebukadnessar marssi Jerusalemin kaupungin kimppuun ja valloitti sen. Hän oli niin vaikuttunut Israelin lasten ominaisuuksista ja tiedoista, että hän tuotatti muutamia heistä hoviinsa [Babyloniin].

Vaikeudet alkoivat israelilaisten kohdalla sinä päivänä, kun Nebukadnessar teki kultaisen kuvapatsaan ja käski kaikkia Babylonin maakunnassa asuvia kumartamaan sitä. Tästä käskystä kolme nuorta israelilaista – Sadrak, Mesak ja Abed-Nego – tyynesti kieltäytyivät. Kuningas käski ”raivoisan vihan vallassa” tuoda nuoret eteensä (Dan. 3:13). Hän ilmoitti heille, että elleivät he heittäytyisi maahan kultaisen kuvapatsaan eteen tiettynä hetkenä, heidät ”heti heitetään tuliseen uuniin”. Sitten hän jokseenkin itsetyytyväisenä kysyi: ”Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?” [Dan. 3:15.]

Nämä kolme nuorukaista vastasivat kohteliaasti mutta epäröimättä:

”[Jos niin on, että sinä uhkaat meitä kuolemalla]”, he sanoivat, niin ”Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas.

Ja vaikka niin ei kävisikään [jos Hän jostakin syystä päättää olla pelastamatta meitä tulesta], kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra.” [Dan. 3:17–18.]

Tietenkin Nebukadnessar raivostui entisestään ja määräsi, että yksi uuneista kuumennettaisiin seitsemän kertaa kuumemmaksi kuin tavallisesti. Sitten hän käski heittää nämä kolme uskollista nuorukaista täysissä vaatteissaan tulen keskelle. Kuningas oli tosiaan niin vaativa ja liekit niin kuumat, että sotilaat, jotka veivät Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon uuniin, heittäessään vankinsa uuniin kaatuivat kuumuudesta kuolleina maahan.

Sitten tapahtui yksi suurista ihmeistä, joihin uskollisilla on oikeus Jumalan tahdon mukaan. Nämä kolme nuorukaista seisoivat ja kävelivät rauhallisesti uunin keskellä eivätkä palaneet. Todellakin kun ällistynyt kuningas itse myöhemmin käski heidän tulla pois tulesta, heidän vaatteensa olivat vahingoittumattomat, heidän ihonsa vailla palohaavoja eikä yksikään heidän hiuskarvansa ollut kärventynyt. Näissä rohkeissa, sitoutuneissa nuorukaisissa ei ollut edes savun hajua.

”’Kiitetty olkoon Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon jumala’[, kuningas sanoi.] ’Hän – – pelasti palvelijansa, jotka luottivat häneen – –, [jotka] mieluummin panivat henkensä alttiiksi kuin suostuivat palvelemaan muuta jumalaa kuin omaansa!’

– – Ja kuningas antoi Sadrakille, Mesakille ja Abed-Negolle Babylonin maakunnassa entistä suuremman vallan.” (Dan. 3:28, 30.)

Kyky seistä omien periaatteidensa takana, elää nuhteettomana ja uskollisena oman uskonsa mukaan, on ainoa asia, jolla on merkitystä – se erottaa antamisen ja sitoutumisen. Sellaista omistautumista tosi periaatteelle – omassa elämässämme, kodissamme, perheessämme ja kaikissa paikoissa, joissa me tapaamme muita ihmisiä ja vaikutamme heihin – sellaista omistautumista Jumala viime kädessä pyytää meiltä. – –

Onnistunut elämä, hyvä elämä, vanhurskas kristillinen elämä vaatii enemmänkin kuin osallistumistamme, vaikka jokainen osallistumiskerta onkin arvokas. Viime kädessä se vaatii sitoutumista – kokosydämistä, syvää, iankaikkisesti pysyvää sitoutumista niihin periaatteisiin, joiden tiedämme olevan tosia Jumalan antamissa käskyissä. – –

Jos olemme tosia ja uskollisia periaatteillemme, sitoutuneet elämään rehellisesti ja nuhteettomasti, niin yksikään kuningas tai kilpailu tai tulinen uuni ei pysty meitä horjuttamaan. Jotta Jumalan valtakunta menestyisi maan päällä, olkaamme Hänen todistajinaan ”kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla, missä [lienemmekin], aina kuolemaan asti” (Moosia 18:9).⁵

Olkaa sitoutuneita olemaan kuuliaisia Herralle riippumatta siitä, mitä muut päättävät tehdä.

Kun Joosuaa käskettiin tuhoamaan [Israelin heimojen] edessä oleva Jerikon kaupunki, sen muurit olivat niin mahtavat, että ne olivat ihmisvoimille mahdoton este israelilaisten menestykselle – tai siltä ainakin näytti. Tietämättä, millä tavoin kaikki tapahtuisi, mutta vakuuttuneena lopputuloksesta Joosua noudatti Herran sanansaattajalta saamiaan ohjeita. Hän oli sitoutunut olemaan täydellisen kuuliainen. Hänelle tärkeintä oli noudattaa ohjeita täsmällisesti, jotta Herran lupaus täyttyisi. Ohjeet tuntuivat epäilemättä oudoilta, mutta usko voittoon kannusti häntä. Tietenkin tuloksena oli jälleen yksi ihme siinä pitkässä sarjassa ihmeitä, joita israelilaiset olivat kokeneet seuratessaan monet vuodet Moosesta, Joosuaa ja monia muita profeettoja, jotka olivat sitoutuneet noudattamaan Herran käskyjä ja ohjeita.

Kun Joosua ja hänen kansansa lähestyivät Jerikoa, he seurasivat täsmällisesti Herran ohjeita, ja pyhien kirjoitusten kertomuksen mukaan ”muurit sortuivat, ja joukot hyökkäsivät kaupunkiin, joka mies siitä paikasta missä seisoi. Näin israelilaiset valtasivat kaupungin.” (Joos. 6:20.)

Aikakirjassa kerrotaan, että kun Israel oli päässyt rauhaan vihollisistaan, Joosua, joka oli tällöin jo hyvin iäkäs, kutsui koko Israelin kokoon. Jäähyväispuheessaan hän muistutti, että he olivat voittaneet sen ansiosta, että Jumala oli sotinut heidän puolestaan, mutta jos he eivät enää palvelisi Herraa ja pitäisi Hänen käskyjään, heidät hävitettäisiin. – –

Sitten tämä suuri sotapäällikkö ja hengellinen johtaja kehotti kansaansa sitoutumaan ja teki itse sitoumuksen perheensä kanssa sanoen: ”Valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette – – [mutta minä] ja minun perheeni palvelemme Herraa” (Joos. 24:15).

Tämä oli suurenmoinen esimerkki ihmisen täydellisestä sitoutumisesta Jumalaan, profeetan sitoutumisesta Herran tahtoon, Joosuan henkilökohtaisesta sitoutumisesta Jumalaansa, joka oli monia kertoja siunannut häntä hänen kuuliaisuudestaan. Hän kertoi israelilaisille, että riippumatta heidän päätöksestään hän tekisi niin kuin tiesi olevan oikein. Hän sanoi, että hänen päätöksensä palvella Herraa ei ollut riippuvainen israelilaisten päätöksestä, että heidän toimensa eivät vaikuttaneet hänen toimiinsa, että hänen sitoumukseensa tehdä Herran tahto ei vaikuttaisi mikään, mitä he tai joku muu tekisi. Joosua hallitsi itse omia tekojaan, ja hänen katseensa oli kiinnitettynä Herran käskyihin. Hän oli sitoutunut olemaan kuuliainen.⁶

”Kuinka mieltynyt Herra onkaan varmasti ollut Abrahamiin, joka – – noudatti saamiaan ohjeita kyselemättä ja epäröimättä.”

Päättäkää nyt valita tinkimättömän kuuliaisuuden tie.

Kun olemme oppineet ymmärtämään evankeliumin lain ja Herran tahdon lukemalla ja tutkimalla pyhiä kirjoituksia ja profeettojen sanoja, saamme lisää ymmärrystä siitä, miksi kuuliaisuutta sanotaan usein taivaan ensimmäiseksi laiksi ja miksi kuuliaisuus on pelastukselle välttämätöntä. Se asettaa meidät suurimpaan kokeeseen. Olemmeko halukkaita tulemaan täysin kuuliaisiksi Jumalan laille? Elämässämme tulee hetki, jolloin meidän täytyy tehdä ehdoton päätös.⁷

Enemmän kuin mitään muuta Herra varmasti rakastaa horjumatonta päättäväisyyttä totella Hänen neuvojaan. Vanhan testamentin suurten profeettojen kokemukset on varmaankin merkitty muistiin siksi, että ne auttaisivat meitä ymmärtämään, kuinka tärkeää on valita tinkimättömän kuuliaisuuden tie. Kuinka mieltynyt Herra onkaan varmasti ollut Abrahamiin, joka saatuaan käskyn uhrata ainoa poikansa Iisak noudatti saamiaan ohjeita kyselemättä ja epäröimättä. Aikakirjassa kerrotaan, että Jumala sanoi Abrahamille:

”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 22:2).

Seuraavassa jakeessa todetaan koruttomasti:

”Aamulla heti noustuaan Abraham – – otti mukaansa – – poikansa Iisakin – – [ja] lähti matkaan kohti paikkaa, jonne Jumala oli käskenyt hänen mennä” (1. Moos. 22:3).

Vuosia myöhemmin, kun Rebekalta kysyttiin, tahtoiko hän lähteä Abrahamin palvelijan mukaan tullakseen Iisakin vaimoksi, ja epäilemättä tietäen, että palvelijan tehtävälle oli Herran siunaus, hän vastasi vain: ”Tahdon” (1. Moos. 24:58).

Taas sukupolvea myöhemmin Jaakobia käskettiin palaamaan Kanaaninmaahan ja jättämään jälkeensä kaikki se, minkä vuoksi hän oli uurastanut monet vuodet. Hän kutsui Raakelin ja Lean luokseen laidunmaalle ja kertoi, mitä Herra oli sanonut. Raakelin [ja Lean] vastaus oli yksinkertainen ja suoraviivainen ja osoitti [heidän] sitoumustaan: ”Tee siis nyt niin kuin Jumala on käskenyt sinun tehdä!” (1. Moos. 31:16.)

Pyhissä kirjoituksissa on siis esimerkkejä siitä, kuinka meidän pitäisi miettiä ja arvioida Herran käskyjä. Jos valitsemme Joosuan, Abrahamin, Rebekan ja Raakelin [ja Lean] suhtautumistavan, me yksinkertaisesti menemme ja teemme sen, mitä Herra on käskenyt.

On olemassa hyvä syy tehdä päätöksemme palvella Herraa nyt. Kun tänä [yleiskonferenssin] sunnuntaiaamuna elämän ongelmat ja kiusaukset ovat jossakin määrin väistyneet taka-alalle ja meillä on aikaa ja enemmän haluakin tarkastella asioita iankaikkisuuden näkökulmasta, me voimme arvioida selkeämmin, mikä tuo meille suurinta onnea elämässä. Päättäkäämme nyt aamun sarastuksessa, kuinka toimimme silloin, kun yön pimeys ja kiusausten myrskyt saapuvat.

Rukoilen, että meillä olisi voimaa päättää nyt toimia niin kuin meidän pitäisi. Rukoilen, että me tekisimme nyt päätöksen palvella Herraa.⁸

Usko yksin ei riitä vaan meidän pitää myös tehdä taivaallisen Isän tahto.

Puhuessaan suurelle joukolle ihmisiä Mestari sanoi: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21.)

Kun kuuntelen näitä sanoja, minusta tuntuu siltä, että Herra sanoo: ”Vain se, että joku tunnustaa valtuuteni tai uskoo, että olen jumalallinen, tai pelkästään ilmaisee uskovansa opetuksiini tai antamaani sovitusuhriin, ei tarkoita, että hän pääsee taivaan valtakuntaan tai saa korkeamman korotuksen asteen.” Epäsuorasti Hän sanoo: ”Usko yksin ei riitä.” Sitten Hän nimenomaisesti lisää: ”Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon”, eli se, joka tekee työtä viinitarhassa ja hoitaa sitä, jotta se tuottaisi hyvää hedelmää. – –

Koko luonto, joka on Jumalan vaikutuspiiriä, näyttää tuovan esiin tätä samaa periaatetta. Mehiläinen, joka ei ”tee”, ajetaan pian pois mehiläispesästä. Kun katselen kiireisiä muurahaisia muurahaiskekoon vievällä polulla ja keon ympärillä, minuun tekee vaikutuksen se seikka, että ne tekevät eivätkä vain usko. Kaakatus ei tuo kanalle siemeniä vaan sen täytyy kuopia maata. Seisova vesi, joka on vihreänä liikkumattomuuden aiheuttamasta levästä ja kuonasta, on kasvualustana sairauksille, mutta kivien yli syöksyvä kirkas vuoristovirta polveillessaan alas kanjoniin kutsuu juomaan.

Mestarin sanat talosta, jolla ei ole perustusta, osoittavat minulle, ettei ihmisellä voi olla sellaista pinnallista ja piittaamatonta käsitystä, että hänessä itsessään on riittävästi ja että hän voi rakentaa oman elämänsä mille tahansa perustukselle, joka sattuu olemaan helppo ja mukava [ks. Matt. 7:26–27]. Niin kauan kuin sää on hyvä, hänen typeryytensä ei ehkä tule ilmi, mutta sitten tulevat tulvat, jonkin äkillisen kiihkon sameat vedet, odottamattoman kiusauksen vyöryvä virta. Jos hänen luonteensa ei ole varmemmalla perustuksella kuin pelkät korulauseet, hänen koko moraalinen rakennelmansa saattaa romahtaa.⁹

Jaakob on sanonut: ”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27).

Toisin sanoen uskonto on enemmän kuin sitä, että tietää Jumalasta tai tunnustaa uskoa, ja se on enemmän kuin teologiaa. Uskonto on Jumalan sanan tekemistä. Se on muun muassa sitä, että olemme veljemme vartijoita. – –

Voimme olla uskonnollisia palvellessamme Jumalaa lepopäivänä, ja voimme olla uskonnollisia velvollisuuksissamme viikon kuutena muuna päivänä. – – [Kuinka] tärkeää varmasti onkaan, että kaikki ajatuksemme, puhumamme sanat, tekomme, käytöksemme, kanssakäymisemme lähimmäistemme kanssa, liiketoimemme ja kaikki arkipäivän asiamme ovat sopusoinnussa uskonkäsitystemme kanssa. Paavalin sanoin: ”Teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi” (1. Kor. 10:31). Voimmeko siis poistaa uskonnon arkipäivän asioistamme ja liittää sen ainoastaan lepopäivään? Emme varmastikaan, jos noudatamme Paavalin kehotusta.¹⁰

”Elävät jäsenet” pyrkivät täydelliseen sitoutumiseen.

Herra ilmoitti Opin ja liittojen esipuheessa, että tämä on ainoa tosi ja elävä kirkko koko maan päällä. Sitten Hän lisäsi: ”johon minä, Herra, olen mieltynyt, puhuen kirkosta yleensä enkä yksilöistä” (OL 1:30). Tämän pitäisi herättää mielessämme kysymys, jolla on iankaikkista merkitystä: Me tiedämme, että tämä on kirkkona tosi ja elävä kirkko, mutta olenko minä yksilönä tosi ja elävä jäsen?

– – Kysyessäni, olenko minä tosi ja elävä jäsen, tarkoitan kysyä: Olenko syvästi ja täysin omistautunut pitämään ne liitot, jotka olen tehnyt Herran kanssa? Olenko täydellisesti sitoutunut elämään evankeliumin mukaan ja olemaan sanan tekijä enkä vain sen kuulija? Elänkö uskontoni mukaan? Pysynkö uskollisena? Vastustanko horjumatta Saatanan kiusauksia? – –

Myönteinen vastaus kysymykseen: ”Olenko minä elävä jäsen?” vahvistaa sitoumuksemme. Se merkitsee sitä, että me nyt ja aina rakastamme Jumalaa ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Se merkitsee sitä, että meidän tekomme kertovat, keitä me olemme ja mihin me uskomme. Se merkitsee sitä, että me olemme arkipäivän kristittyjä ja vaellamme niin kuin Kristus haluaa meidän vaeltavan.

Elävät jäsenet ovat niitä, jotka pyrkivät sitoutumaan täydellisesti. – –

Elävät jäsenet ymmärtävät velvollisuutensa ponnistella eteenpäin. Heidät kastetaan ensimmäisenä askeleena heidän elävällä matkallaan. Se on merkkinä Jumalalle, enkeleille ja taivaalle, että he ovat valmiit noudattamaan Jumalan tahtoa. – –

Elävät jäsenet ottavat varteen Hengen, joka elävöittää sisäisen elämän. He etsivät jatkuvasti Hänen johdatustaan. He rukoilevat voimaa ja voittavat vaikeuksia. He eivät ole kiinnittäneet sydäntään siihen, mikä on tästä maailmasta, vaan siihen, mikä on ikuista. He eivät uhraa hengellistä uudistumista fyysisen tyydytyksen saamiseksi.

Elävät jäsenet pitävät Kristusta ensimmäisellä sijalla elämässään, koska he tietävät, mistä lähteestä heidän elämänsä ja edistymisensä tulee. Ihmisellä on taipumus asettaa itsensä maailmankaikkeuden keskipisteeksi ja odottaa, että muut mukautuvat hänen haluihinsa, tarpeisiinsa ja toiveisiinsa. Mutta luonto ei kunnioita tuota erheellistä olettamusta. Elämän keskeinen rooli kuuluu Jumalalle. Sen sijaan että pyydämme Häntä tekemään tahtomme mukaan, meidän tulee pyrkiä itse olemaan sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa ja näin jatkaa edistymistämme elävänä jäsenenä. – –

Elävät jäsenet täyttävät kääntymyksensä jälkeen käskyn vahvistaa veljiään ja sisariaan [ks. Luuk. 22:32]. He ovat innokkaita kertomaan ilostaan muille, eivätkä he koskaan kadota tätä halua. – –

Elävät jäsenet ymmärtävät, että heidän pitää toteuttaa uskoaan käytännössä. Tällaiset pyhät ovat innokkaita tekemään monia hyviä ja jaloja tekoja omasta vapaasta tahdostaan ja valinnastaan [ks. OL 58:27]. – –

Elävät jäsenet rakastavat toisiaan. He käyvät katsomassa orpoja ja leskiä näiden ahdistuksessa. He varjelevat itsensä niin, ettei maailma saastuta [ks. Jaak. 1:27]. – –

Meillä on luja usko siihen lausumaan, että tämä on toden ja elävän Jumalan tosi ja elävä kirkko. Kysymys, joka meille jää vastattavaksi, on tämä: Olenko minä omistautunut ja sitoutunut, tosi ja elävä jäsen?

Pysykäämme lujina ja olkaamme tosia ja eläviä kirkon jäseniä, jotta saisimme luvatun palkan olla niiden joukossa, joista Opissa ja liitoissa puhutaan: ”Nämä ovat niitä, jotka ovat tulleet Siioninvuorelle ja elävän Jumalan kaupunkiin, taivaalliseen paikkaan, pyhimpään kaikista” (OL 76:66).¹¹

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Käy läpi presidentti Hunterin opetukset siitä, mitä eroa on antamisella ja täydellisellä sitoutumisella (ks. osa 1). Miten elämäämme vaikuttaa se, että olemme täysin sitoutuneita Jumalaan? Miten kertomus Sadrakista, Mesakista ja Abed-Negosta saattaisi soveltua meihin?
Käy läpi osassa 2 oleva presidentti Hunterin selonteko Joosuasta. Mitä voit oppia tämän selonteon perusteella täydellisestä sitoutumisesta Jumalaan? Kuinka voimme oppia sitoutumaan siihen, että olemme kuuliaisia Jumalalle riippumatta siitä, mitä muut tekevät? Kuinka voimme auttaa lapsia ja nuoria oppimaan tällaisen sitoutumisen?
Mitä vaikutelmia saat, kun käyt läpi osassa 3 olevia pyhien kirjoitusten kertomuksia? Mitkä muut pyhien kirjoitusten esimerkit kuuliaisuudesta ovat vaikuttaneet sinuun? Mistähän syystä Herra ”rakastaa horjumatonta päättäväisyyttä totella Hänen neuvojaan”?
Pohdi osassa 4 olevia presidentti Hunterin opetuksia. Miksi usko yksin ei riitä? Kuinka taivaallisen Isän tahdon tekeminen auttaa meitä valmistautumaan vaikeisiin aikoihin? Kuinka voimme toteuttaa presidentti Hunterin opetuksia elämisestä uskontomme mukaan?
Käy läpi osasta 5 presidentti Hunterin jokainen kuvaus ”elävästä jäsenestä”. Kuinka kehitämme näitä ”elävän jäsenen” piirteitä? Mieti, kuinka voisit olla parempi tosi ja elävä kirkon jäsen.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

1. Sam. 15:22–23; Ps. 1:1–3; Jaak. 2:14–26; 2. Nefi 32:9; Omni 26; Moosia 2:41; Alma 37:35–37; 3. Nefi 18:15, 18–20; OL 58:26–29; 97:8; Abr. 3:24–26

Opetusvihje

Lukekaa yhdessä useita kohtia tästä oppikirjan luvusta. Kun olette lukeneet kunkin kohdan, pyydä luokan jäseniä kertomaan pyhistä kirjoituksista tai omista kokemuksistaan esimerkkejä, jotka liittyvät kyseisen kohdan opetuksiin.