Luku 20

Kulkemista Vapahtajan rakkauden polulla

”Laupeuden koetinkivi on opetuslapseutemme mitta. Sillä mitataan rakkauttamme Jumalaa ja toisiamme kohtaan.”

Howard W. Hunterin elämänvaiheita

Presidentti Howard W. Hunter opetti, että Vapahtaja ”antoi meille rakkautensa, palvelemisensa ja elämänsä. – – Meidän tulee pyrkiä antamaan kuten Hän antoi.”¹ Presidentti Hunter kannusti kirkon jäseniä noudattamaan jokapäiväisessä elämässään ennen kaikkea Vapahtajan esimerkkiä rakkaudesta.

Rakkauden teot luonnehtivat Howard W. Hunterin uraa lakimiehenä. Eräs asianajajakollega selitti:

”Hän käytti paljon aikaansa antamalla [maksutta] lainopillisia palveluja, – – koska hänellä ei yksinkertaisesti ollut sydäntä lähettää laskua. – – Häntä pidettiin ystävänä, oppaana, neuvojana ja ammatti-ihmisenä, joka oli paljon kiinnostuneempi siitä, että näki ihmisten saavan tarvitsemaansa apua, kuin siitä, että hän sai korvauksen siitä.”²

Rakkaus oli leimallista myös presidentti Hunterin palvelutyölle kirkossa. Eräs nainen, joka sanoi presidentti Hunterin olleen hänen vaikuttavin opettajansa, selitti joitakin syitä siihen:

”Olen aina pannut merkille sen, että tämä mies rakasti muita asettamalla heidät tärkeälle sijalle, kuuntelemalla, jotta ymmärtäisi, ja kertomalla muille kokemuksistaan, mistä hän nautti kovasti. Hän on opettanut minua ymmärtämään näiden hyveiden tärkeyden ja tuntemaan iloa niiden harjoittamisesta.”³

Eräs toinen nainen presidentti Hunterin vaarnasta Kaliforniassa ylisti häntä näin:

”Presidentti Howard W. Hunter oli vaarnanjohtajamme vuosia sitten, kun perheemme asui Pasadenan vaarnan alueella. Isäni oli kuollut, joten äitini kasvatti yksin isosiskoani ja minua. Vaikka me emme olleet mikään huomattava perhe vaarnassa, joka käsitti valtavan maantieteellisen alueen, presidentti Hunter tunsi meidät silti henkilökohtaisesti.

Merkittävin muistoni hänestä on sellainen, joka vahvisti omanarvontuntoani. Jokaisen vaarnakonferenssin jälkeen meillä oli tapana odottaa jonossa, että saisimme kätellä häntä. Hän tarttui aina äitini käteen ja kysyi: ’Mitä sinulle kuuluu, sisar Sessions, entäs Bettylle ja Carolynille?’ Minua sykähdytti kuulla hänen muistavan nimemme. Tiesin, että hän tuntee meidät ja välittää hyvinvoinnistamme. Tuo muisto lämmittää yhä sydäntäni.”⁴

Presidentti Hunter sanoi kerran: ”Minusta meidän tehtävämme on palvella ja pelastaa, rakentaa ja korottaa.”⁵ Niiden johtavien veljien sanat, jotka palvelivat hänen kanssaan kahdentoista koorumissa, osoittavat, kuinka hyvin hän täytti tuon tehtävän. ”Hänellä on taito saada ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi”, sanoi yksi heistä, ”eikä hän dominoi heitä. Hän on hyvä kuuntelija.” Eräs toinen sanoi: ”Kun matkustaa hänen kanssaan, hän tarkkailee aina kaikkea varmistaakseen, että jokaisesta huolehditaan ja ettei ketään vaivata tai syrjäytetä.” Vielä eräs heistä sanoi: ”Hän välittää muista ja on ymmärtäväinen heitä kohtaan. Hänellä on rakkautta ja anteeksiantava sydän. Hän opiskelee evankeliumia, ihmiskuntaa, ihmisluontoa.”⁶

Jeesus Kristus ”opetti rakkautta ja oli toistuvasti esimerkkinä epäitsekkäästä muiden palvelemisesta. Kaikki saivat vastaanottaa Hänen rakkauttaan.”

Howard W. Hunterin opetuksia

Kaksi suurinta käskyä ovat Herran koetinkivi opetuslapseudellemme.

Entisaikoina kullan puhtautta testattiin muun muassa sileällä, mustalla silikaattikivellä, jota sanottiin koetinkiveksi. Kun kultaa hangattiin koetinkiveä vasten, se jätti kiven pintaan jäljen. Kultaseppä vertasi tätä jälkeä väriasteikkoonsa. Jälki oli sitä punaisempi, mitä enemmän seoksessa oli kuparia tai metalliseoksia, ja sitä keltaisempi, mitä suurempi osuus oli kultaa. Tämä menetelmä osoitti melko tarkasti kullan puhtauden.

Koetinkivellä testaaminen oli useimpiin käytännön tarkoituksiin nopea ja riittävä menetelmä tutkia kullan puhtautta. Mutta kultaseppä, joka vielä epäili kullan puhtautta, teki tarkemman testin käyttäen apuna tulta.

Esitän teille, että Herra on valmistanut teille ja minulle koetinkiven, ulkoisen keinon mitata sisäistä opetuslapseutta, joka on merkki uskollisuudestamme ja kestää tulikokeet, joita on vielä tuleva.

Kerran kun Jeesus opetti kansaa, eräs lainopettaja tuli Hänen luokseen ja esitti tämän kysymyksen: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?”

Jeesus, mestariopettaja, vastasi lain ilmeisen hyvin tuntevalle miehelle vastakysymyksellä: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?”

Mies tiivisti asian määrätietoisesti mainitsemalla kaksi suurinta käskyä: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Kristus vastasi hyväksyvästi: ”Tee näin, niin saat elää.” (Luuk. 10:25–28.)

Iankaikkinen elämä, Jumalan elämä, se elämä, jota me tavoittelemme, perustuu kahteen käskyyn. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että ”näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22:40). Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi. Nämä kaksi kuuluvat yhteen. Ne ovat erottamattomat. Korkeimmassa mielessä niitä voidaan pitää samaa tarkoittavina. Ja ne ovat käskyjä, joita jokainen meistä voi noudattaa.

Jeesuksen vastausta lainopettajalle voitaisiin pitää Herran koetinkivenä. Eräässä toisessa tilanteessa Hän sanoi: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Hän mittaa omistautumistamme Hänelle sillä, kuinka me rakastamme ja palvelemme lähimmäisiämme. Millaisen jäljen me jätämme Herran koetinkiveen? Olemmeko me todella hyviä lähimmäisiä? Osoittaako testi meidän olevan 24 karaatin kultaa, vai voiko kokeesta havaita katinkullan jäljen?⁷

Vapahtaja opetti meitä rakastamaan jokaista, myös niitä, joita saattaa olla vaikea rakastaa.

Ikään kuin puolustellakseen sitä, että oli kysynyt Mestarilta niin yksinkertaista asiaa, lainopettaja kysyi edelleen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” (Luuk. 10:29.)

Meidän kaikkien tulee olla ikuisesti kiitollisia tuosta kysymyksestä, sillä Vapahtaja esitti vastaukseksi yhden rikkaimmista ja arvostetuimmista vertauksistaan, minkä me jokainen olemme lukeneet ja kuulleet kerran toisensa jälkeen:

”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.

Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi.

Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli.

Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta.

Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’” (Luuk. 10:30–35.)

Sitten Jeesus kysyi lainopettajalta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” (Luuk. 10:36.) Tässä Mestari tarjoaa kristillisyyden koetinkiven. Hän pyytää, että meidän jättämäämme jälkeä tutkittaisiin sen avulla.

Kristuksen vertauksessa sekä papin että leeviläisen olisi pitänyt muistaa lain vaatimukset: ”Jos näet aasin tai härän tielle kaatuneena, älä kulje ohi, vaan auta omistajaa nostamaan eläin jaloilleen” (5. Moos. 22:4). Ja jos härkää tulee auttaa, niin kuinka paljon innokkaampia meidän tulisi olla auttamaan veljeä, joka on avun tarpeessa? Mutta kuten vanhin James E. Talmage kirjoitti: ”Tekosyitähän [olla tekemättä niin] on helppo löytää; ne ilmaantuvat yhtä joutuisasti ja runsaasti kuin tienvarren rikkaruohot” (Jeesus Kristus, 1982, s. 302).

Samarialainen oli meille esimerkkinä puhtaasta kristillisestä rakkaudesta. Hänellä oli myötätuntoa. Hän meni rosvojen haavoittaman miehen luo ja sitoi tämän haavat. Hän vei miehen majataloon, hoiti tätä, maksoi tämän kulut ja tarjoutui maksamaan lisää, jos miehen hoitaminen sitä edellytti. Tämä on kertomus lähimmäisen rakkaudesta toista lähimmäistä kohtaan.

Sanotaan, että ”itseensä käpertyneestä ihmisestä tulee pieni paketti”. Rakkaudella on tietynlainen tapa tehdä pienestä paketista suuri. Avain on rakastaa lähimmäistämme, myös sitä lähimmäistä, jota on vaikea rakastaa. Meidän pitää muistaa, että vaikka me itse luomme ystävyyssuhteemme, Jumala on luonut meidän lähimmäisemme – kaikkialla. Rakkaudella ei pitäisi olla rajoja. Ihmisten välisten siteidemme ei tule olla ahdasrajaisia. Kristus sanoi: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?” (Matt. 5:46.)⁸

Herra ”mittaa omistautumistamme Hänelle sillä, kuinka me rakastamme ja palvelemme lähimmäisiämme”.

Meidän tulee rakastaa ja palvella muita heidän ahdingossaan.

Joseph Smith kirjoitti pyhille kirjeen, joka julkaistiin Messenger and Advocate -lehdessä. Aiheena oli toinen toisemme rakastaminen, jotta meidät osoitettaisiin syyttömiksi Jumalan edessä. Hän kirjoitti:

”Hyvät veljet – velvollisuus, joka jokaisen pyhän tulee auliisti tehdä veljilleen, on rakastaa heitä aina ja antaa heille alati apuaan. Jotta osoittautuisimme syyttömiksi Jumalan edessä, meidän täytyy rakastaa toinen toistamme: meidän täytyy voittaa paha; meidän täytyy käydä orpojen ja leskien luona, kun he ovat ahdingossa, ja meidän täytyy varjella itsemme niin, ettei maailma saastuta, sillä sellaiset hyveet kumpuavat puhtaan uskonnon lähteestä. Vahvistaaksemme uskoamme lisäksi kaikilla niillä hyvillä ominaisuuksilla, jotka kaunistavat siunatun Jeesuksen lapsia, me voimme rukoilla, kun on aika rukoilla, me voimme rakastaa lähimmäisiämme niin kuin itseämme ja olla uskollisia ahdistuksessa, sillä me tiedämme, että sellaisten palkka on suurempi taivaan valtakunnassa. Mikä lohtu! Mikä ilo! Olkoon elämäni vanhurskaan elämää ja palkkioni tämänkaltainen!” (History of the Church, osa 2, s. 229.)

Näitä kahta hyvettä, rakkautta ja palvelemista, meiltä vaaditaan, jotta olisimme hyviä lähimmäisiä ja saisimme rauhaa elämäämme. Varmasti niitä oli vanhin Willard Richardsin sydämessä. Carthagen vankilassa sinä iltapäivänä, jona Joseph ja Hyrum kokivat marttyyrikuoleman, vanginvartija sanoi, että he olisivat paremmassa turvassa selleissä. Joseph kääntyi vanhin Richardsin puoleen ja kysyi: ”Jos me menemme selliin, tuletko sinä kanssamme?”

Vanhin Richards vastasi rakastavasti: ”Veli Joseph, sinä et pyytänyt minua ylittämään jokea kanssasi – et pyytänyt minua tulemaan Carthageen – et pyytänyt minua tulemaan vankilaan kanssasi – ja luuletko, että hylkäisin sinut nyt? Mutta sanonpa, mitä minä teen; jos sinut tuomitaan hirtettäväksi maanpetoksesta, minä menen hirteen sinun sijastasi ja sinä olet vapaa mies.”

Joseph oli varmaan hyvin liikuttunut vastatessaan: ”Mutta sinä et voi.”

Siihen vanhin Richards vastasi päättäväisesti: ”Minä teen sen.” (Ks. B. H. Roberts, A Comprehensive History of the Church, osa 2, s. 283.)

Vanhin Richardsin testi oli ehkä suurempi kuin mitä useimmat meistä joutuvat kohtaamaan. Se oli testi tulella eikä koetinkivellä. Mutta pystyisimmekö me vaadittaessa antamaan henkemme perheemme puolesta? Entä ystäviemme puolesta? Entä lähimmäistemme puolesta?

Laupeuden koetinkivi on opetuslapseutemme mitta. Sillä mitataan rakkauttamme Jumalaa ja toisiamme kohtaan. Jätämmekö me puhtaan kullan jäljen vai kuljemmeko papin ja leeviläisen tavoin väistäen ohitse?⁹

Meidän pitää kulkea päättäväisemmin sillä rakkauden polulla, jonka Jeesus on osoittanut.

Tärkeässä puheessa myöhempien aikojen pyhille Nauvoossa vuotta ennen traagista ja ennenaikaista marttyyrikuolemaansa profeetta Joseph Smith sanoi:

”Jotta varmistaisimme muiden rakkauden ja vaalisimme sitä, meidän on rakastettava muita, niin vihollisiamme kuin ystäviämmekin. – – Kristittyjen pitäisi lakata riitelemästä ja kiistelemästä keskenään ja viljellä keskuudessaan ykseyden ja ystävyyden periaatteita.” (History of the Church, osa 5, s. 498–499.)

Nämä ovat erinomaisia neuvoja meidän aikanamme aivan kuten [silloin]. Maailma, jossa elämme, niin kotimme lähellä kuin kaukanakin, tarvitsee Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Se tarjoaa ainoan keinon, jolla maailma koskaan voi tuntea rauhaa. Meidän pitää olla ystävällisempiä toisillemme, lempeämpiä ja anteeksiantavaisempia. Meidän pitää olla hitaampia suuttumaan ja halukkaampia auttamaan. Meidän pitää ojentaa ystävyyden käsi ja vastustaa koston kättä. Lyhyesti sanottuna meidän pitää rakastaa toinen toistamme puhtaalla Kristuksen rakkaudella, aidolla rakkaudella ja laupeudella ja tarpeen vaatiessa yhdessä kärsien, sillä juuri sillä tavoin Jumala rakastaa meitä.

Kokouksissamme me laulamme usein kaunista kirkon laulua, jonka sanat on kirjoittanut Susan Evans McCloud. Saanen lainata muutamia sen säkeitä.

Herra, neuvo, kuinka voisin
Rakastaa Sun laillasi,
Aikaa, voimaa muille suoda
Unohtaen itseni. – –

Miksi muita tuomitsisin?
Itsekin oon heikko vaan.
Oman murheen yksinäisen
Kantaa kukin rinnassaan. – –

Vartijana veljelleni
Lohdun antaa tahtoisin,
Haavat hoitaa, voimaa suoda
Ymmärtävin sydämin.
Vartijana veljelleni
Sua tahdon seurata.

(”Sua tahdon seurata”, MAP-lauluja, 142.)

Meidän pitää kulkea päättäväisemmin ja suurempaa rakkautta osoittaen polulla, jonka Jeesus on näyttänyt. Meidän pitää pysähtyä ja ”aikaa, voimaa muille suoda”, niin silloin varmasti unohtaisimme itsemme. Jos oppisimme paremmin antamaan lohtua, meille tarjoutuisi mittaamattomia tilaisuuksia ”haavat hoitaa, voimaa suoda” ja osoittaa kaikille, että meillä on ymmärtävä sydän. Kyllä, Herra, Sinua meidän tulee seurata.¹⁰

Rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta, joka ei katoa.

”’Minä annan teille uuden käskyn’[, Jeesus sanoi.] ’Rakastakaa toisianne! – – Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.’” (Joh. 13:34–35.) Tätä rakkautta, jota meillä tulisi olla ihmissuvun veljiämme ja sisariamme kohtaan ja jota Kristuksella on jokaista meitä kohtaan, kutsutaan ’Kristuksen puhtaaksi rakkaudeksi’ (ks. Moroni 7:47). Se on rakkautta, joka sai aikaan Kristuksen sovituksen kärsimyksen ja uhrin. Se on korkeinta, mitä ihmissielu voi saavuttaa, ja se on ihmissydämen syvin ilmaus.

– – Siihen rakkauteen sisältyvät kaikki muut jumaliset hyveet. Se on leimaa antava sekä pelastussuunnitelman alulle että sen lopulle. Kun kaikki muu katoaa, Kristuksen rakkaus ei katoa. Se on suurin kaikista jumalallisista ominaisuuksista.

Sydämensä kyllyydestä Jeesus puhui köyhille, sorretuille, leskille, pienille lapsille, maanviljelijöille ja kalastajille, niille, jotka hoitivat vuohia ja lampaita, vieraille ja muukalaisille, rikkaille, poliittisesti vaikutusvaltaisille sekä epäystävällisille fariseuksille ja lainopettajille. Hän palveli köyhiä, nälkäisiä, osattomia, sairaita. Hän siunasi rampoja, sokeita, kuuroja ja muita fyysisesti vajavaisia. Hän ajoi ulos riivaajia ja pahoja henkiä, jotka aiheuttivat henkisiä ja emotionaalisia sairauksia. Hän puhdisti ne, joita synti painoi. Hän opetti rakkautta ja oli toistuvasti esimerkkinä epäitsekkäästä muiden palvelemisesta. Kaikki saivat vastaanottaa Hänen rakkauttaan. ”Kaikilla ihmisillä [oli] yhtäläinen oikeus, eikä ketään [kielletty]” (2.Nefi 26:28). Nämä ovat kaikki osoituksia ja esimerkkejä Hänen rajattomasta rakkaudestaan.

Maailma, jossa me elämme, hyötyisi tavattomasti siitä, jos miehet ja naiset kaikkialla harjoittaisivat Kristuksen puhdasta rakkautta, joka on ystävällistä, sävyisää ja nöyrää. Se on vailla kateutta ja ylpeyttä. Se on epäitsekästä, koska se ei tavoittele mitään vastalahjaksi. Se ei suvaitse pahuutta tai pahansuopuutta, eikä se riemuitse vääryydestä. Siinä ei ole sijaa kiihkolle, vihalle eikä väkivallalle. Se kieltäytyy hyväksymästä pilkkaa, mauttomuutta, väärinkäytöksiä ja hyljeksintää. Se kannustaa erilaisia ihmisiä elämään yhdessä kristillisessä rakkaudessa uskonnosta, etnisestä taustasta, kansallisuudesta, taloudellisesta asemasta, koulutuksesta tai kulttuurista riippumatta.

Vapahtaja on käskenyt meidän rakastaa toinen toistamme, kuten Hän on rakastanut meitä, pukea päällemme ’rakkauden side’ (OL 88:125), kuten Hän on pukenut. Meitä kehotetaan puhdistamaan sisäiset tunteemme, muuttamaan sydämemme, saattamaan ulkoiset tekomme ja ulkoinen olemuksemme sopusointuun sen kanssa, mitä me sanomme uskovamme ja tuntevamme sisimmässämme. Meidän on määrä olla Kristuksen todellisia opetuslapsia.¹¹

Se, että rakastamme muita, on ”verrattomasti parempi tie”.

Veli Vern Crowley sanoi oppineensa nuorena miehenä jotakin tärkeää siitä, mitä profeetta Joseph Smith oli opettanut kirkon alkuaikojen pyhille Nauvoossa käskiessään heidän ”rakastaa muita, niin vihollisiamme kuin ystäviämmekin”. Tämä on hyvä opetus meille jokaiselle.

Kun Vern Crowleyn isä sairastui, Vern otti huolehtiakseen perheen autohajottamosta, vaikka hän oli vasta viidentoista ikäinen. Jotkut asiakkaat käyttivät nuorukaista toisinaan epärehellisesti hyväkseen, ja öisin hajottamon pihalta hävisi osia. Vern oli vihainen ja vannoi ottavansa jonkun kiinni ja näyttävänsä, mitä sellaisille tehdään. Kosto olisi hänen.

Juuri kun Vernin isä alkoi toipua sairaudestaan, Vern oli kiertämässä pihaa eräänä iltana sulkemisaikaan. Oli miltei pimeä. Jossakin kaukaisessa pihan nurkassa hän näki jonkun kantavan suurta koneen osaa kohti pihan taka-aitaa. Hän juoksi kuin ammattiurheilija ja sai nuoren rosvon kiinni. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli purkaa nyrkeillään turhautumistaan ja sitten raahata poika toimistoon ja kutsua poliisi. Hänen sydämensä oli täynnä suuttumusta ja kostoa. Hän oli saanut varkaan kiinni, ja hän halusi saada oikeutetun kostonsa.

Aivan kuin tyhjästä ilmaantui Vernin isä, pani heikon ja vapisevan kätensä poikansa olkapäälle ja sanoi: ”Taidat olla vähän tolaltasi, Vern. Voinko minä hoitaa tämän?” Sitten Vernin isä käveli nuoren varkaan luokse, pani kätensä tämän olkapäälle, katsoi tätä hetken silmiin ja sanoi: ”Poika, kerropa minulle, miksi teet tämän? Miksi yritit varastaa tämän vaihdelaatikon?” Sitten isä Crowley käveli toimistoa kohti käsivarsi pojan olkapäällä ja kyseli pojan autohuolista heidän kävellessään. Kun he saapuivat toimistoon, isä sanoi: ”Luulenpa, että kytkimesi on kulunut loppuun, ja se aiheuttaa koko pulmasi.”

Sillä välin Vern pihisi kiukusta. ”Kuka kaverin kytkimestä välittää?” hän ajatteli. ”Soitetaan poliisille, ja juttu on sillä selvä.” Hänen isänsä jatkoi vain kuitenkin puhumista. ”Vern, hae hänelle kytkin. Ota samalla siihen sopiva poisheitetty laakeri. Ja painelevy myös. Sillä ongelman pitäisi hoitua.” Isä antoi kaikki nuo osat nuorukaiselle, joka oli yrittänyt varastaa, ja sanoi: ”Ota nämä. Ja tässä on vaihdelaatikkokin. Sinun ei tarvitse varastaa, nuori mies. Senkun vain pyydät. Kaikista ongelmista selvitään. Ihmiset haluavat auttaa.”

Veli Vern Crowley sanoi, että hän oppi sinä päivänä jotakin ikimuistoista rakkaudesta. Nuorukainen palasi autohajottamolle usein. Vapaaehtoisesti, kuukausi kuukaudelta, hän maksoi kaikki ne osat, jotka Vic Crowley oli hänelle antanut – myös sen vaihdelaatikon. Noilla käynneillä hän kysyi Verniltä, miksi tämän isä oli sellainen kuin oli ja miksi tämä teki niin kuin teki. Vern kertoi hänelle jotakin heidän myöhempien aikojen pyhien uskostaan ja siitä, kuinka paljon hänen isänsä rakasti Herraa ja ihmisiä. Lopulta tuo varkautta yrittänyt nuori mies kastettiin. Vern sanoi myöhemmin: ”Nyt on vaikeata kuvailla niitä tunteita, joita minulla oli ja mitä koin silloin. Minäkin olin nuori. Olin saanut roistoni kiinni. Olin valmis vaatimaan suurimman mahdollisen rangaistuksen. Mutta isäni opetti minulle toisenlaisen tien.”

Toisenlaisen tien? Paremman tien? Ylemmän tien? Verrattomasti paremman tien? Kuinka maailma hyötyisikään sellaisesta loistavasta opetuksesta. Moroni julistikin:

”Sen tähden jokainen, joka uskoo Jumalaan, voi varmasti toivoa parempaa maailmaa. – –

Poikansa lahjan kautta Jumala on valmistanut verrattomasti paremman tien.” (Et. 12:4, 11.)¹²

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Mitä presidentti Hunter tarkoittaa puhumalla kahdesta suurimmasta käskystä ”Herran koetinkivenä”? (Ks. osa 1.) Mieti, miten vastaisit kysymyksiin, jotka presidentti Hunter esittää osan 1 lopussa.
Käy läpi presidentti Hunterin selonteko laupiaan samarialaisen vertauksesta (ks. osa 2). Mitä voimme oppia näiden opetusten perusteella lähimmäistemme rakastamisesta? Kuinka voimme oppia rakastamaan enemmän niitä, joita saattaa olla ”vaikea rakastaa”?
Osassa 3 presidentti Hunter opettaa, että meidän tulee rakastaa ja palvella muita heidän ahdinkojensa aikoina. Kuinka sinua on siunannut se, että joku on rakastanut ja palvellut sinua tarvitessasi apua?
Pohdi presidentti Hunterin opetuksia siitä, kuinka seurata Vapahtajan esimerkkiä rakkaudesta (osa 4). Kuinka voimme oppia rakastamaan enemmän muita? Millä tavoin voimme osoittaa rakkauttamme aktiivisemmin?
Osassa 5 presidentti Hunter käy läpi joitakin tapoja, joilla Kristus on osoittanut rakkauttaan. Milloin olette tunteneet Vapahtajan rakkautta elämässänne? Mitä siunauksia olette saaneet, kun olette osoittaneet Kristuksen puhdasta rakkautta?
Mitä voimme oppia siitä, kun presidentti Hunter kertoo meille Vern Crowleyn kokemuksen? (Ks. osa 6.) Kuinka voimme korvata suuttumuksen ja koston tunteet rakkauden tunteilla? Mitkä kokemukset ovat auttaneet sinua ymmärtämään, että rakkaus on verrattomasti parempi tie?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Matt. 25:31–46; 1. Kor. 13; Ef. 4:29–32; 1. Joh. 4:20; Moosia 4:13–27; Alma 34:28–29; Et. 12:33–34; Moroni 7:45–48; OL 121:45–46

Tutkimisen avuksi

”Toimiminen oppimasi mukaan tuo lisää kestävää ymmärrystä (ks. Joh. 7:17)” (Saarnatkaa minun evankeliumiani, 2005, s. 19). Voisit kysyä itseltäsi, kuinka voit toteuttaa näitä opetuksia kotona, työssä ja kirkon tehtävissäsi.