Kotiinpaluu
Kasteestani oli kulunut neljä vuotta, ja olin ollut suurimman osan ajasta vähemmän aktiivinen. Join, tupakoin ja olin hyvin masentunut. Mieheni Ian oli poissa merellä, ja minä olin jäänyt yksin kotiin kahden pienen lapsen kanssa. Nyt mieheni sukellusveneeseen oli tullut suuria vikoja, ja se oli kuivatelakalla toisella puolella maata. Joka ilta kuuden viikon ajan puhelin soi ja Ian sanoi: ”Huomenna meidän pitäisi päästä lähtemään.” Mutta huomista ei näyttänyt koskaan tulevan, ja luvattu lähtö viivästyi yhä uudelleen.
Kirkkaita toivon säteitä elämääni toivat ihanat kotiopettajani ja kotikäyntiopettajani, jotka tulivat säännöllisesti ovelleni ja osoittivat rakkauttaan ja ystävyyttään. Täytyy myöntää, etten ollut aina kohtelias vaan joskus suorastaan tyly. Siitä huolimatta tiesin, että voisin milloin tahansa tarttua puhelimeen ja he olisivat halukkaita auttamaan. Kotiopettajani uskoivat vakaasti siihen, että jos tulisin takaisin kirkkoon, Ian menisi kasteelle – mutta minun olisi ensin näytettävä esimerkkiä. En kuitenkaan koskaan tuntenut halua panna heidän uskoaan koetteelle. Olin hengellisesti liian heikko.
Eräänä iltana puhuttuani Ianin kanssa ja saatuani tietää, ettei sukellusvene vieläkään pääsisi lähtemään kotiin, istuin ja itkin tuntien äärimmäistä lohduttomuutta. Sitten aloin rukoilla, mitä en ollut tehnyt hyvin pitkään aikaan.
Kun sinä iltana valmistauduin menemään nukkumaan, havaitsin jotakin, mitä en ollut huomannut aikaisemmin – hyvin voimakkaan mutta miellyttävän tuoksun. Se toi mieleeni kauan sitten unohtuneen muistikuvan. Minun piti miettiä jonkin aikaa, ennen kuin käsitin, että se muistutti minua kappelista, jossa minut oli kastettu. Sen käsittäessäni tunsin lämmintä, lohdullista hehkua sisimmässäni ja minussa heräsi halu palata kirkkoon.
Soitin toiselle kotiopettajalleni Tonylle. Pian hän ja hänen vaimonsa Rosie saapuivat ovelleni, ja puhuimme aivan uudella tavalla. Kaikki aiemmat esteet olivat poistuneet. Olin menossa takaisin kirkkoon.
Saatoin tuskin odottaa Ianin seuraavaa puhelua. Tällä kertaa hän kuulikin äänestäni innokkuutta eikä masennusta. Hämmästyksekseni hänen reaktionsa kertomaani oli ehdotus, että kun hän pääsisi kotiin, meidän pitäisi mennä kirkkoon koko perhe.
Seuraavana sunnuntaina Tony ja Rosie hakivat lapset ja minut kirkkoon. Yllätyin nähdessäni erään lähetyssaarnaajan, joka oli lähetetty uudestaan takaisin sille alueelle. Hän oli käynyt kodissamme aikaisemmin, mutta monien muiden tavoin ei ollut onnistunut saamaan Iania tai minua lähtemään kirkkoon. Nyt hän tervehti minua lämpimästi ja ilmoitti, että hän oli palannut alueellemme kastamaan Ianin. Nauroin epäilevästi, mutta seuraavalla viikolla Ian viimein pääsi kotiin. Lupauksensa mukaisesti hän tuli seuraavana sunnuntaina kirkkoon. Vanhin Paskett tuli Ianin luokse sinä ensimmäisensä sunnuntaina ja sopi tulevansa toverinsa vanhin Brownin kanssa käymään Ianin kanssa lähetystyökeskustelut. Kahden viikon kuluessa Ian oli ottanut vastaan haasteen mennä kasteelle. Koko prosessi kesti vajaan kuukauden, ja pian sen jälkeen lähetyssaarnaajat siirrettiin meidän seurakunnastamme toiselle alueelle.
Niiden viikkojen aikana Pyhän Hengen kautta tapahtuva ja seurakuntamme jäsenten osoittama rakkauden vuodatus oli valtavaa. Silloin päätimme, että jos kerran aioimme elää evankeliumin mukaan, eläisimme sen mukaan täysin. Pian kasteensa jälkeen Ian kutsuttiin Nuorten Miesten johtajaksi ja minut kutsuttiin palvelemaan Alkeisyhdistyksessä. Elämämme kirkossa muuttui kiireiseksi ja kiehtovaksi. Vuosien mittaan perheemme kasvoi kahdesta lapsesta viiteen ihanaan lapseen. Meidät sinetöitiin Lontoon temppelissä vuonna 1982, ja Tony ja Rosie olivat mukana.
Aina siitä lähtien evankeliumi on koskettanut jokaista puolta elämässämme. Meillä on ollut omat hyvät ja huonot hetkemme, mutta emme ole koskaan katuneet päätöstämme palvella Herraa. Olemme todellakin löytäneet kodin Hänen kirkostaan.
Judith A. Deeney kuuluu Lerwickin seurakuntaan Edinburghin lähetyskentällä Skotlannissa.