ENSIMMÄISEN PRESIDENTTIKUNNAN SANOMA

Uskomme vertauskuva

PRESIDENTTI GORDON B. HINCKLEY

Joitakin vuosia sitten kun Arizonassa sijaitseva Mesan temppeli oli uudistettu, muiden uskontokuntien pappeja kutsuttiin tutustumaan rakennukseen avointen ovien viikon ensimmäisenä päivänä. Sadat noudattivat kutsua. Puhuessani heille sanoin, että vastaisimme mielellämme kaikkiin heidän mahdollisiin kysymyksiinsä. Niiden joukossa oli yksi kysymys eräältä protestanttipapilta.

Hän sanoi: ”Olen kiertänyt kaikkialla tässä rakennuksessa, tässä temppelissä, jonka pääoven yläpuolella on Jeesuksen Kristuksen nimi, mutta missään en ole nähnyt esillä ristiä, kristinuskon vertauskuvaa. Olen katsellut rakennuksianne muuallakin ja huomannut aina ristin puuttumisen. Miksi on näin, kun te sanotte uskovanne Jeesukseen Kristukseen?”

Minä vastasin: ”En halua loukata ketään kristityistä virkaveljistäni, jotka käyttävät ristiä katedraaliensa torneissa ja kappeleidensa alttareilla, jotka kantavat sitä messupuvuissaan ja painavat sen kirjoihinsa ja muuhun kirjallisuuteen. Mutta meille risti on vertauskuva kuolevasta Kristuksesta, kun taas sanomamme on julistus elävästä Kristuksesta.”

Silloin hän kysyi: ”Ellette käytä ristiä, niin mikä sitten on uskontonne vertauskuva?”

Vastasin, että jäsentemme elämän täytyy olla uskomme merkityksellisin ilmentymä ja juuri sen vuoksi uskontomme vertauskuva.

Toivon, ettei hänestä tuntunut, että vastaukseni osoitti itseriittoisuutta tai omahyväisyyttä. Ensi silmäyksellä antamamme vaikutelma voi näyttää ristiriitaiselta väittäessämme, että Jeesus Kristus on uskomme avainhenkilö. Kirkon virallinen nimi on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko. Me palvelemme Häntä Herrana ja Vapahtajana. Raamattu on pyhä kirjoituksemme. Me uskomme, että Vanhan testamentin profeetat, jotka ennustivat Messiaan tulemisen, puhuivat jumalallisen innoituksen alaisina. Me iloitsemme Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoituksista, joissa kerrotaan Jumalan Pojan syntymästä, palvelutyöstä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta – Hänen, joka oli Isän Ainosyntyinen lihassa. Kuten Paavali muinoin mekään emme ”häpeä [Jeesuksen Kristuksen] evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille” (Room. 1:16). Ja Pietarin tavoin me vakuutamme, että ”mitään muuta nimeä” kuin Jeesus Kristus, ”joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu” (Ap.t. 4:12).

Mormonin kirja, jota me pidämme uuden maailman testamenttina ja joka sisältää läntisellä pallonpuoliskolla muinoin eläneiden profeettojen opetuksia, todistaa Hänestä, joka syntyi Juudean Betlehemissä ja kuoli Golgatan kukkulalla. Uskossaan horjuvalle maailmalle Mormonin kirja on uusi ja voimallinen todistus Herran jumalallisuudesta. Jo sen nimisivulla, jonka on kirjoittanut 1 500 vuotta sitten Amerikan mantereella vaeltanut profeetta, sanotaan selkeästi, että se on kirjoitettu ”juutalaisten ja pakanoiden saamiseksi vakuuttuneiksi siitä, että Jeesus on Kristus, iankaikkinen Jumala, joka ilmoittaa itsensä kaikille kansoille”.

Ja nykyajan ilmoituksia sisältävässä kirjassamme Opissa ja liitoissa Hän on julistanut olemassaolonsa seuraavin varmoin sanoin: ”Minä olen Alfa ja Oomega, Kristus, Herra; aivan niin, minä olen hän, alku ja loppu, maailman Lunastaja” (OL 19:1).

Tällaisten julistusten valossa ja tällaisten todistusten tähden saattavat hyvinkin monet kysyä kuten pappisystäväni Arizonassa, että jos sanotte uskovanne Jeesukseen Kristukseen, niin miksi ette käytä Hänen kuolemansa vertauskuvaa, Golgatan ristiä.

Siihen minun on ensinnäkin vastattava, ettei kukaan tämän kirkon jäsen saa koskaan unohtaa sitä kauheaa hintaa, jonka Lunastajamme maksoi antamalla henkensä, jotta kaikki ihmiset saisivat elää – emme saa unohtaa Getsemanen piinaa, Häntä vastaan käytyä oikeudenkäynnin irvikuvaa, Hänen lihaansa raadellutta viheliäistä orjantappurakruunua, kansanjoukon verenhimoista huutoa Pilatuksen edessä, yksinäistä taakkaa Hänen raskaalla vaelluksellaan Golgatan tiellä, hirvittävää kipua suurten naulojen lävistäessä Hänen kätensä ja jalkansa, Hänen ruumiinsa kuumeista piinaa Hänen riippuessaan ristillä tuona murheellisena päivänä, Jumalan Poikaa, joka huudahti: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34.)

Tämä oli risti, väline Hänen kiduttamisekseen, Rauhan Ihmisen surmaamiseksi valmistettu hirvittävä rakennelma, jumalaton palkka siitä, että Hän ihmeellisellä tavalla paransi sairaita, antoi sokeille näön ja herätti kuolleita. Tämä oli risti, jolla Hän riippui ja kuoli Golgatan yksinäisellä kukkulalla.

Emme voi unohtaa sitä. Emme saa koskaan unohtaa sitä, sillä tällä tavalla Vapahtajamme, Lunastajamme, Jumalan Poika antoi itsensä sijaisuhriksi meidän jokaisen puolesta. Mutta tuon synkän, juutalaisten sapattia edeltäneen illan masentava tunnelma, illan, jolloin Hänen eloton ruumiinsa otettiin alas ja laskettiin kiireesti lainahautaan, vei jopa Hänen innokkaimpien ja tietävimpien opetuslastensa toivon. He olivat murheellisia eivätkä ymmärtäneet, mitä Hän oli sanonut heille aikaisemmin. Messias, johon he olivat uskoneet, oli kuollut. Poissa oli heidän Mestarinsa, johon he olivat panneet kaiken kaipauksensa, uskonsa ja toivonsa. Hän, joka oli puhunut iankaikkisesta elämästä, joka oli herättänyt Lasaruksen haudasta, oli nyt kuollut yhtä varmasti kuin kaikki ihmiset ennen Häntä olivat kuolleet. Hänen lyhyt, murheellinen elämänsä oli nyt päättynyt. Tuo elämä oli ollut sellainen kuin Jesaja kauan aikaisemmin oli ennustanut: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, – – meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha.” (Jes. 53:3, 5.) Nyt Hän oli poissa.

Voimme vain arvailla, miltä Häntä rakastaneista tuntui, kun he pohtivat Hänen kuolemaansa juutalaisten sapatin, meidän lauantaimme, pitkien tuntien aikana.

Sitten koitti viikon ensimmäinen päivä, Herran sapatti, jona me sen olemme tulleet tuntemaan. Niille, jotka tulivat murheen painamina haudalle, paikalla ollut enkeli julisti: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?” (Luuk. 24:5.)

”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi” (Matt. 28:6).

Siinä oli ihmiskunnan historian suurin ihme. Aikaisemmin Hän oli sanonut heille: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä” (Joh. 11:25). Mutta he eivät olleet ymmärtäneet. Nyt he tiesivät. Hän oli kuollut kurjuudessa ja tuskassa ja yksin. Nyt kolmantena päivänä Hän nousi voimaan ja kauneuteen ja elämään, ensimmäisenä kaikista kuoloon nukkuneista, vakuutuksena ihmisille kaikkina aikoina siitä, että ”niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi”(1. Kor. 15:22).

Golgatalla Hän oli kuoleva Jeesus. Haudasta Hän astui esiin elävänä Kristuksena. Risti oli ollut Juudaksen kavalluksen katkera hedelmä, Pietarin kieltämisen tiivistelmä. Tyhjästä haudasta tuli nyt todistus Hänen jumalallisuudestaan, iankaikkisen elämän lupaus, vastaus Jobin vastausta vaille jääneeseen kysymykseen: ”Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut?” (Job 14:14.)

Kuoltuaan Hänet olisi ehkä unohdettu tai parhaimmassakin tapauksessa muistettu yhtenä monista suurista opettajista, joiden elämää kuvataan muutamalla rivillä historiankirjoissa.

Nyt ylösnousseena Hänestä tuli elämän Herra. Jesajan tavoin saattoivat Hänen opetuslapsensa nyt laulaa varmassa uskossa: ”Hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas” (Jes. 9:5).

Jobin odottavat sanat olivat täyttyneet: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job 19:25–27.)

Aivan oikein Maria huudahti: ”’Rabbuuni!’ – se on hepreaa ja merkitsee: [Mestari]” (Joh. 20:16) nähdessään ensimmäisen kerran ylösnousseen Herran, sillä Mestari Hän nyt toden teolla oli, ei vain elämän Herra vaan kuoleman itsensä Herra. Poissa oli kuoleman pistin, murrettu haudan voitto.

Pelokas Pietari koki muutoksen. Jopa epäilevä Tuomas julisti vakavasti ja kunnioituksella ja todenmukaisesti: ”Minun Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:28.) ”Älä ole epäuskoinen, vaan usko” (Joh. 20:27) olivat Herran unohtumattomat sanat tuossa ihmeellisessä tilaisuudessa.

Sen jälkeen Hän ilmestyi monille, Paavalin kirjoitusten mukaan muun muassa ”samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle” (1. Kor. 15:6).

Ja läntisellä pallonpuoliskolla oli muita lampaita, joista Hän oli puhunut aikaisemmin. Ja siellä ihmiset ”kuulivat äänen, ikään kuin se olisi tullut taivaasta; – – ja se sanoi heille:

Nähkää minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt, jossa minä olen kirkastanut nimeni – kuulkaa häntä.

– – Ja katso, he näkivät Miehen laskeutuvan taivaasta; ja hän oli pukeutunut valkoiseen viittaan, ja hän tuli alas ja seisoi heidän keskellään. – –

Ja tapahtui, että hän ojensi kätensä ja puhui kansalle sanoen:

Katso, minä olen Jeesus Kristus, jonka profeetat todistivat tulevan maailmaan. – –

Nouskaa ja tulkaa minun luokseni.” (3. Nefi 11:3, 6–10, 14.)

Sitten tässä ihanassa kertomuksessa on monia kuvauksia ylösnousseen Herran palvelutyöstä muinaisen Amerikan asukkaiden keskuudessa.

Ja lopuksi meillä on oman aikamme todistajat, sillä Hän tuli takaisin panemaan alulle tämän taloudenhoitokauden, ennustetun aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden. Kirkkauden näyssä Hän – ylösnoussut, elävä Herra – ja Hänen Isänsä, taivaan Jumala, ilmestyivät poikaprofeetalle pannakseen jälleen alulle muinaisen totuuden palautuksen. Sitten seurasi ”todistajia kokonainen pilvi” (Hepr. 12:1), ja hän, joka oli saanut ensimmäisen näyn – Joseph Smith, nykyajan profeetta – julisti vakain sanoin:

”Ja nyt, niiden monien todistusten jälkeen, jotka hänestä on annettu, tämän todistuksen, kaikista uusimman, me annamme hänestä, että hän elää!

Sillä me näimme hänet, tosiaankin Jumalan oikealla puolella; ja me kuulimme äänen todistavan, että hän on Isän Ainosyntyinen –

että juuri hän on luonut nykyiset ja menneet maailmat ja että niiden asukkaat ovat Jumalalle syntyneitä poikia ja tyttäriä.” (OL 76:22–24.)

Tähän voidaan lisätä niiden miljoonien todistus, jotka Pyhän Hengen voimalla ovat todistaneet ja todistavat nyt juhlallisesti Hänen todella elävän. Tämä todistus on ollut heidän lohtunaan ja heidän voimanaan.

Ajattelen esimerkiksi erästä ystävää, johon tutustuin Vietnamissa, kun siellä oli suuria vaikeuksia. Hän oli mies, jolla oli hiljainen ja voimallinen usko Jumalaan, meidän iankaikkiseen Isäämme ja Hänen Poikaansa, elävään Kristukseen. Muistan hyvin, kuinka kuulin hänen laulavan syvällä vakaumuksella:

Kun kulkemaan kutsun sua halki vesien,
Niin myrskyjen raivolta sua varjelen.
Sun kanssasi käyn, siunaan päiväs ja yös
Ja voitoksi muutan sun vaivasi myös.

(”Niin varma on perustus”, MAP-lauluja , 43.)

Koska Vapahtaja siis elää, me emme käytä Hänen kuolemansa vertauskuvaa uskomme vertauskuvana. Mutta mitä meidän tulee käyttää? Ei mikään merkki, ei taideteos, ei minkään muotoinen esine riitä ilmentämään elävän Kristuksen kirkkautta ja ihmettä. Hän sanoi meille, mikä tuon vertauskuvan tulisi olla, kun Hän kehotti: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni” (Joh. 14:15).

Hänen seuraajinaan me emme voi olla ilkeitä tai alhaisia tai kiittämättömiä tahrimatta samalla Hänen kuvaansa. Emme myöskään voi olla hyviä, armeliaita ja anteliaita lisäämättä samalla Hänen vertauskuvansa loistoa, Hänen, jonka nimen olemme ottaneet päällemme. Niinpä elämämme täytyy merkityksellisesti ilmentää todistustamme elävästä Kristuksesta, elävän Jumalan iankaikkisesta Pojasta, sekä olla sen vertauskuvana.

Se on niin yksinkertaista, veljeni ja sisareni, ja niin syvällistä, ja meidän olisi paras olla koskaan unohtamatta sitä.

Mä tiedän, että elää Hän,
Mun kallis Vapahtajani,
Hän, Herra yli kuoleman,
Hän Valtias ja Sankari.

Hän, uskon varma kallio,
Hän, ainut toivo ihmisten,
Tienviitta eloon parempaan,
Kointähti yössä kuolleiden.

Oi, suothan Henkes lohduksein
Ja rauhan, Sinun rauhasi.
Suo voimaa käydä pitkä tie
Iankaikkisuuteen luoksesi.

(Gordon B. Hinckley, ”Mä tiedän, että elää Hän”, MAP-lauluja , 81.)

AJATUKSIA KOTIOPETTAJILLE

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:

Pyydä perheenjäseniä kertomaan, kuinka he vastaisivat seuraaviin kysymyksiin: Miksei kirkkomme rakennuksissa ole ristejä? Mikä on uskontomme vertauskuva? Lue, kuinka presidentti Hinckley on päättänyt vastata näihin kysymyksiin (ks. viisi ensimmäistä kappaletta). Mikä pyhien kirjoitusten kohta selittää uskontomme vertauskuvan? (Ks. neljä viimeistä kappaletta.) Miten voimme auttaa siinä, että uskomme vertauskuva loistaisi kirkkaana muille?
Pyydä perheenjäseniä kuvailemaan, mitä he ajattelevat elämänsä ”avainhenkilön” tekevän tai millaisen he ajattelisivat hänen olevan. Lukekaa ääneen ja keskustelkaa tämän artikkelin niistä kohdista, joissa puhutaan Jeesuksesta Kristuksesta uskomme avainhenkilönä.
Pyydä perheenjäseniä kertomaan jokin lempikertomuksensa Jeesuksesta. Lukekaa tästä artikkelista ääneen kertomus tai pari, jotka kertovat Hänestä. Todista Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta ja lunastusuhrista.