Tehtävä käännynnäiselle
Olin uusi käännynnäinen enkä osannut soittaa pianoa. Mutta kuinka kiitollinen olenkaan elämääni mullistaneesta kutsusta seurakunnan säestäjäksi.
Pian sen jälkeen kun minut kastettiin 10-vuotiaana Lappeenrannassa, sain ensimmäisen kirkon tehtäväni. Oli vuosi 1960, ja pieni seurakuntamme tarvitsi kipeästi jonkun säestämään lauluja sakramenttikokouksiin. Minua pyydettiin tuohon tehtävään.
Vaikka äitini oli aina kannustanut veljeäni ja minua kehittämään taiteellisia lahjojamme, en osannut soittaa pianoa eikä meillä ollut pianoa. Halusin kuitenkin hoitaa tehtäväni, joten laadimme suunnitelman.
Perheillassa puhuimme siitä, mitä tämä kirkon tehtävä merkitsi meille kaikille. Koska äitini oli leski, jolla oli kaksi nuorta lasta, tiesimme kuitenkin, että meille olisi suuri haaste ostaa piano ja maksaa pianotunneista. Tulimme siihen tulokseen, että olimme kaikki halukkaita tekemään tarvittavat uhraukset.
Ensimmäinen uhraus, jonka perheeni teki, oli taloudellinen. Päätimme, että keväästä syksyyn ajaisimme polkupyörällä emmekä käyttäisi linja-autoa. Veljeni Martti oli rohkea, ja hän oppi pyöräilemään erityisen taitavasti – jopa lumessa ja jäällä. Minä luovuin suurimmasta osasta vaateostoksia ja opettelin ompelemaan. Me opimme myös elämään säästeliäästi. Perustimme puutarhan maaseudulle lähelle isovanhempieni taloa ja säilöimme ruokaa talven varalle. ”Lomailumme” tarkoitti äidin matkoja temppeliin Sveitsiin tai eväsretkiä ja telttailua kodin lähellä.
Toinen uhraus, jonka perheeni teki, koski aikaa. Jaoimme kotiaskareet ja järjestimme uudelleen muut toimemme ja kotitehtävät, jotta minulla oli riittävästi aikaa harjoitella pianonsoittoa. Äiti huomautti usein, ettei meille uhraustemme ja uutteruutemme johdosta jäänyt vapaata aikaa hankkiutua vaikeuksiin niin kuin muille ikäisillemme. Todellisuudessa kirkon tehtävästäni tuli perheen tehtävä paljon ennen kuin soitin nuottiakaan.
Aloitin pianotunnit paikallisessa koulussa erään musiikinopettajan johdolla. Harjoittelin käyttämällä paperista koskettimistoa ja kirkon pianoa. Kun piano-opettajani muutti toisaalle, ostimme hänen pianonsa, ja minä pääsin opiskelemaan erään paikkakunnalla tunnetun piano-opettajan johdolla.
Opettelin kirkon laulut omin avuin ja harjoittelin paljon seurakunnan laulunjohtajan kanssa. Kaikki kannustivat minua – silloinkin kun soitin vahingossa väärin. Opettajani oli kauhuissaan saadessaan selville, että soitin julkisesti ennen kuin olin oppinut kappaleet läpikotaisin ja osasin soittaa ne ulkomuistista. Mutta oli parempi soittaa yhdellä kädellä kuin olla aivan ilman säestystä.
Ajoin pianotunneilleni pyörälläni, ja kun talvi tuli, yritin kävellä tai hiihtää, jos mahdollista. Sunnuntaisin kävelin yksin kirkon kokouksiin, jotta ehtisin perille tuntia aikaisemmin ja minulla olisi aikaa harjoitella. Päätin mennä linja-autolla vasta kun pakkasta oli enemmän kuin -15 °C. Sade ja lumi eivät oikeastaan häirinneet minua. Aika kului kävellessäni nopeasti, koska seuranani oli niin monta kaunista kirkon laulua. Kävellessäni kuljin tasankojen yli pioneerien kanssa (ks. ”Pelvotta käykää”, MAP-lauluja, 17), vaelsin korkealla kukkulalla Siionissa (ks. ”Laella kukkulan”, MAP-lauluja, 4) ja seisoin nuorten kanssa, jotka eivät koskaan väistyisi paikaltaan (”Voiko milloinkaan nuoremme”, MAP-lauluja, 168). En voisi koskaan väistyä sellaisen tuen turvin – vaikka perheeni ja minä olimme ainoat myöhempien aikojen pyhät itäsuomalaisella paikkakunnallamme lähellä Venäjän rajaa.
Vuosien kuluessa opin soittamaan paremmin ja osasin esittää musiikkia enkä vain soittaa oikeita nuotteja. Opin valitsemaan laulut rukoillen, jotta Henki olisi kokouksessa läsnä. Ja mikä tärkeintä, sain musiikin avulla todistukseni evankeliumista. Jos mieleeni milloin nousi kysymyksiä, saatoin helposti muistaa laulujen herättämät tunteet, niiden sanat ja sanoman. Tiesin, että evankeliumin periaatteet ja toimitukset ovat totta, koska olin oppinut ne rivi rivin päälle ja nuotti nuotin perään.
Muistan erään tietyn päivän, jolloin sitoutumiseni noihin periaatteisiin joutui koetukselle. Olin 14-vuotias, rakastin uimista ja unelmoin uimisesta olympiakisoissa. En kilpaillut sunnuntaisin mutta edistyin silti. Viimein Méxicon olympialaisten lähestyessä valmentaja kutsui minut osallistumaan erityisvalmennukseen.
Valmennus tapahtui kuitenkin joka sunnuntaiaamu pyhäkoulun aikaan. Järkeilin, että voisin mennä harjoituksiin ja jättää pyhäkoulun väliin, koska ehtisin ajoissa takaisin kirkolle illan sakramenttikokoukseen. Säästin rahaa linja-autolippuun ja suunnittelin kaiken. Lauantaina ennen ensimmäisiä harjoituksia kerroin äidille suunnitelmastani.
Näin surun ja pettymyksen hänen silmissään, mutta hänen ainoa vastauksensa oli, että päätös oli minun ja että minulle oli opetettu, mikä on oikein. Sinä iltana en saanut mielestäni laulun ”Oikein tee” (MAP-lauluja, 156) sanoja. Sanat kaikuivat päässäni kuin rikkoutunut levy.
Sunnuntaiaamuna minulla oli uimakassi toisessa kädessä ja nuottikassi toisessa, sillä toivoin uskottelevani äidille, että olin menossa kirkkoon. Menin ulos linja-autopysäkille. Uimahallin suuntaan menevän linja-auton pysäkki sattui olemaan minun puolellani katua ja kappelin suuntaan menevän linja-auton pysäkki oli kadun toisella puolella. Odottaessani minua alkoi ärsyttää. Korvissani soivat laulun ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain” (MAP-lauluja, 144) sanat – laulun, joka oli tarkoitus laulaa sinä päivänä pyhäkoulussa. Tiesin kokemuksesta, että koska sen laulun rytmi on vaikea, sanat hankalat ja nuotit korkeita, sen laulaminen ei mitenkään onnistuisi ilman kunnon säestystä.
Pohdiskellessani kumpikin linja-auto lähestyi. Uimahallille menevä linja-auto pysähtyi kohdalleni ja myös kirkolle menevän linja-auton kuljettaja pysähtyi ja katsoi minua hämmentyneenä, koska hän tiesi, että kuljin aina hänen autossaan. Me kaikki katselimme toisiamme muutaman sekunnin. Mitä minä odotin? Olin valinnut Herran (ks. ”Who’s on the Lord’s Side?”, Hymns, 260). Olin luvannut mennä sinne, minne Hän halusi minun menevän (ks. ”Käyn minne vain tahdot Sä” (MAP-lauluja, 176). Olin paljon aikaisemmin tehnyt päätökseni pitää käskyt (ks. ”Käskyjä seuraa”, MAP-lauluja, 189).
Ennen kuin aivoni ehtivät totella sydäntäni, kehoni ryhtyi toimeen. Säntäsin kiireesti kadun yli ja viittasin toista linja-autonkuljettajaa jatkamaan matkaa. Maksoin matkan ja menin kirkolle ajavan linja-auton takaosaan katsellen, kuinka uintihaaveeni hävisivät vastakkaiseen suuntaan.
Kaikki luulivat, että itkin sinä päivänä siksi, että tunsin Hengen. Mutta todellisuudessa itkin, koska lapsuudenhaaveeni oli juuri särkynyt ja koska häpesin sitä, että olin edes harkinnut uimista lepopäivänä. Mutta sinä sunnuntaina kuten muina sunnuntaina ennen sitä ja sen jälkeen minä hoidin tehtäväni.
Siinä vaiheessa kun olin valmis lähtemään korkeakouluun, olin opettanut muutamia seurakunnan jäseniä johtamaan laulua ja soittamaan pianoa. Korkeakoulussa jatkoin pianon soittamista ja otin urkutunteja. Ajattelin, että mahdollisuuteni päästä Latinalaiseen Amerikkaan olivat iäksi menneet, kun luovuin kilpauinnista, mutta kun olin suorittanut maisterintutkinnon Brigham Youngin yliopistossa, palvelin lähetystyössä Kolumbiassa. Lähetystyössä ollessani annoin pianotunteja. Halusin jättää noille pyhille musiikin lahjan. Lapset ja nuoret Kolumbiassa kävelivät kilometrikaupalla auringonpaahteessa saadakseen tilaisuuden oppia soittamaan pianoa. Hekin aloittivat yhdellä kädellä, kunnes edistyivät soittamaan molemmilla käsillä. Ja pyrkimyksissään oppia soittamaan pianoa he tekivät enemmän uhrauksia kuin minä olin tehnyt.
Kasteestani on kulunut yli 50 vuotta. Olen matkustanut kotoani Suomesta kauas ja eri paikkoihin, mutta riippumatta siitä, minne olen mennyt, aina on tarvittu jotakuta soittamaan kirkon lauluja. Musiikin yleismaailmallinen kieli on rakentanut ymmärryksen ja rakkauden siltoja monissa paikoissa.
Nykyään käteni ovat hitaat ja raihnaiset. Monia kyvykkäämpiä soittajia on tullut tilalleni. Äitini tuntee usein itsensä surulliseksi, kun hän muistelee varhaisvuosiani kirkossa ja tekemiäni uhrauksia, kävelemiäni kilometrejä ja asioita, joita vaille jäin. Hän pelkää, että kylmä on ollut syynä niveltulehdukseeni. Mutta minä kannan ”taisteluarpiani” iloiten. Olen vuodattanut iloni ja suruni musiikkiin. Olen oppinut nauramaan ja itkemään sormieni välityksellä.
Sydämeni laulaa kiitollisuudesta, kun ajattelen, että taivaallinen Isä ja johtajani välittivät niin paljon nuoresta tytöstä, että pyysivät hänet niin haastavaan tehtävään. Tuo tehtävä auttoi minua saamaan lujan ymmärryksen evankeliumista ja salli minun auttaa muita tuntemaan Hengen musiikin avulla. Olen elävä todiste siitä, että uudet käännynnäiset tarvitsevat kirkon tehtävän – jopa pienet tytöt, jotka eivät osaa soittaa pianoa. Ensimmäisen kirkon tehtäväni myötä opin, että Jumalan kanssa mikään ei ole mahdotonta ja että Hänellä on suunnitelma ja tarkoitus jokaista lastaan varten. Ja musiikin avulla olen saanut horjumattoman todistuksen Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista.
Kuvitus Mike Malm