Minä kuolen!
Ramona Ross, Tennessee, USA
Toimiessani sairaanhoitajana kiireisellä leikkauksista toipuvien osastolla sain eräänä päivänä puhelinsoiton, joka koski Bill-nimistä potilasta. Bill oli juuri ollut leikkauksessa. Hänet olisi pitänyt viedä teho-osastolle, mutta hänet ohjattiin minulle, koska teho-osasto oli täynnä.
Pian potilas saapui perheensä kanssa. Olin helpottunut nähdessäni, että hän oli hereillä, tajuissaan ja ilmeisesti kivuton.
Kun olin tarkistanut hänen elintoimintonsa sekä esitellyt potilashuoneen hänelle ja hänen perheelleen, astuin käytävään tehdäkseni merkinnän hänen kansioonsa. Juuri kun kynäni osui paperiin, kuulin äänen sanovan: ”Mene takaisin hänen huoneeseensa.” Lopetin kirjoittamisen ja katsoin taakseni. Siellä ei ollut ketään. Luulin kuvitelleeni äänen, kun äkkiä kuulin sen toisen kerran – vain kovempana.
Juoksin takaisin Billin huoneeseen ja huomasin, että hänen kaulansa oli paisunut kaksinkertaiseksi ja hänellä oli hengitysvaikeuksia. Ajatellen, että hänen kaulavaltimonsa oli puhjennut, painoin suoraan hänen kaulaansa oikealla kädelläni ja vasenta kättäni käyttäen soitin kirurgille, joka oli leikannut hänet. Kirurgi sanoi, että hän lähettäisi tiimin hakemaan Billin mahdollisimman pian. ”Ja pidä kätesi paikallaan!” hän sanoi.
Kun jatkoin edelleen painamista, huomasin tutun kirkon kirjan lähellä Billin vuodetta. ”Oletko kirkon jäsen?” kysyin.
Hän yritti nyökätä ja kertoi sitten, että oli toimitustyöntekijänä Atlantan temppelissä Georgiassa. Sitten hän räpytteli silmistään kyyneliä ja sanoi: ”Minä kuolen!”
Vakuutin hänelle, ettei hän kuolisi, ja sanoin päättäväisesti: ”Minut vihitään ensi kuussa Atlantan temppelissä, ja sinä tulet olemaan siellä.” Sitten leikkausryhmä saapui ja kiidätti Billin pois.
Seuraavan kuukauden aikana hääsuunnitelmieni innossa miltei unohdin Billin, joka – kuten kävi ilmi – oli ollut yliherkkä saamalleen lääkitykselle. Mutta kun temppelinemäntä johdatti minut hääpäivänäni sinetöimishuoneeseen, näin tutut kasvot: Billin vaimon Georgian. Kun kerroin hänelle, että olin menossa naimisiin, hän meni hakemaan Billiä. Jokunen hetki ennen kuin seremonia alkoi, ovi avautui ja Bill astui sisään. Viikkoja kestäneiden päänsärkyjen, pahoinvoinnin ja väsymyksen jälkeen Bill oli tuntenut sinä päivänä itsensä kyllin terveeksi tulemaan temppeliin tietämättä, että oli minun hääpäiväni.
Kaksi vuotta myöhemmin mieheni ja minut kutsuttiin toimitustyöntekijöiksi Nashvillen temppeliin Tenneseessä. Kun saavuimme temppeliin tehtävään erotettaviksi, eräs herrasmies piti minulle ovea avoinna ja sanoi: ”Tervetuloa Nashvillen temppeliin!” Hän oli veli Bill.
Palvelimme yhdessä kolmen vuoden ajan. Bill kertoi kaikille, että olin pelastanut hänen henkensä, mutta tiesin, että Herra oli pelastanut hänet. Siinä samalla Hän oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on noudattaa Hengen kehotuksia.