Ehkä meidän pitäisi rukoilla
Scott Edgar, Utah, USA
Keväällä 1975 asuin perheeni kanssa kauniilla vehreällä maaseudulla Rheinland-Pfalzin alueella Länsi-Saksassa. Ajaessamme kirkosta kotiin eräänä sateisena sunnuntaina pysähdyimme vilkaisemaan autoa, joka oli kääntynyt kyljelleen märällä tienpenkalla metsän reunassa. Metsässä oli jo pimeää puiden ja lähestyvän yön luodessa sinne sankan katoksen.
Katsottuamme romuttunutta ajoneuvoa palasimme autoomme ja huomasimme, että se oli juuttunut mutaan. En voisi peruuttaa, mutta voisin ajaa eteenpäin – metsään. Olimme aiemmin ajaneet metsän läpi ja havainneet, että monet metsätiet olivat yhteydessä toisiinsa ja johtaisivat viimein ulos metsästä, joten päätin ajaa eteenpäin pimeyteen.
Tajusin pian, että olin tehnyt väärän päätöksen. Kapea, märkä tie oli täynnä syviä, mutaisia uria ja johti yhä syvemmälle synkkään metsään. Yritin pitää yllä nopeutta peläten, että jos pysähtyisimme, juuttuisimme mutaan. Näin aivan edessämme korkean kohdan, joka näytti riittävän lujalta kestämään auton painon. Suunnitelmanani oli saada auto pois mutaiselta tieltä, jotta saisin aikaa miettiä. Auto syöksähti ylöspäin ja pois mutaiselta tieltä.
Sammutin moottorin ja kiipesin ulos. Ilman auton valoja en nähnyt mitään. Sytytin ajovalot, nappasin taskulamppumme ja tarkastettuani auton tilanteen päätin, että paras vaihtoehtoni oli peruuttaa metsään päin ja ampaista sitten samaan suuntaan, josta olimme tulleet.
Peruutin niin pitkälle metsään päin kuin mahdollista ja annoin lisää kaasua. Syöksähdimme takaisin tielle ja vajosimme syvälle mutaan. Nyt olimme todella vaikeuksissa. Auton ulkopuolella oli täysin pimeää ja hiljaista. Auton sisäpuolella vaimoni ja minä istuimme kolmen peloissaan olevan lapsen kanssa.
Kysyin, olisiko vaimollani mitään ideoita. Hetken päästä hän sanoi: ”Ehkä meidän pitäisi rukoilla.” Lapset rauhoittuivat miltei heti. Minä rukoilin apua nöyrästi mutta palavasti. Rukoillessani mieleeni tuli selkeästi ajatus: ”Pane pyöriin lumiketjut.”
Suloinen vaimoni seisoi pyhämekossaan 25 sentin paksuisessa mudassa pidellen taskulamppua, kun minä siivosin takarenkaat mudasta paljain käsin ja kiinnitin lumiketjut. Uskoen ja luottaen rukoilimme jälleen, ja minä käynnistin moottorin. Hitaasti ajoimme mudan läpi ja viimein takaisin päällystetylle tielle.
Innoissani siitä, että olimme päässeet pois mudasta ja pimeydestä, melkein unohdin, kuka oli auttanut meidät pois metsästä. Viisivuotias tyttäremme muistutti minua siitä sanoessaan: ”Isi, taivaan Isä tosiaan vastaa rukouksiin, vai mitä?”