Kunnes taasen kohdataan
Toivoa sovituksesta
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 4. marraskuuta 2008 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Toivon täytyy perustua paitsi siihen, että meillä on tieto ja todistus sovituksesta, myös siihen, että otamme tämän lahjan vastaan omalla kohdallamme.
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken toivon. Parannus on heidän mielestään heille mahdotonta ja anteeksianto heidän ulottumattomissaan. Sellaiset eivät ymmärrä sovituksen puhdistavaa voimaa. Tai jos he ymmärtävät, he eivät ole sisäistäneet Jeesuksen Kristuksen Getsemanessa ja ristillä kokeman kärsimyksen merkitystä. Jos joku meistä luopuu toivosta saada elämänsä puhtaaksi, hän kieltää Kristuksen meidän puolestamme kokeman kärsimyksen syvyyden, voiman ja laajuuden.
Muutama vuosi sitten sain eräässä vaarnakonferenssissa tehtävän puhutella 21-vuotiasta miestä saadakseni selville hänen kelvollisuutensa palvella lähetystyössä. Johtavat auktoriteetit eivät yleensä puhuttele tulevia lähetyssaarnaajia. Se oli siis epätavallista. Kun luin hieman taustaa sille, miksi puhutteluani tarvittiin, sydäntäni särki. Tämä poika oli syyllistynyt vakaviin rikkomuksiin. Uskon, että hän oli jopa keksinyt joitakin. Mietin, miksi minua pyydettiin puhumaan miehen kanssa, jolla oli sellainen tausta, ja päättelin, että minulle olisi aivan tavatonta suosittaa hänen hyväksymistään lähetyssaarnaajaksi.
Lauantai-illan konferenssikokouksen jälkeen menin vaarnanjohtajan toimistoon puhuttelua varten. Odottaessani luokseni tuli komea nuorukainen, jonka kasvot olivat suurenmoiset. Mietin, kuinka voisin ilmoittaa kohteliaasti, etten ollut käytettävissä, koska oli ilmeistä, että hän halusi puhua, ja minulla oli tapaaminen sen hyvin ongelmaisen nuorukaisen kanssa. Sitten hän esittäytyi. Hän oli se nuori mies, jonka vuoksi olin siellä.
Ollessamme kahden toimistossa esitin hänelle vain yhden kysymyksen: ”Miksi puhuttelen sinua?”
Hän kertoi menneisyydestään. Sen jälkeen hän alkoi selittää niitä vaiheita ja sitä henkilökohtaista kärsimystä, jotka hän oli käynyt läpi. Hän puhui sovituksesta – sovituksen äärettömästä voimasta. Hän lausui todistuksensa ja ilmaisi rakkautensa Vapahtajaa kohtaan. Ja sitten hän sanoi: ”Uskon, että Vapahtajan henkilökohtainen kärsimys Getsemanessa ja Hänen uhrinsa ristillä ovat riittävän voimallisia pelastamaan jopa sellaisen ihmisen kuin minä.”
Hänen nöyryytensä ja Hengen liikuttamana sanoin: ”Aion suosittaa sinua palvelemaan Jeesuksen Kristuksen edustajana.” Ja sitten sanoin: ”Aion pyytää sinulta vain yhden asian. Haluan, että olet paras lähetyssaarnaaja koko kirkossa. Siinä kaikki.”
Kolme tai neljä kuukautta myöhemmin sisar Edgley ja minä puhuimme lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa. Hartaustilaisuuden päätyttyä keskustellessani lähetyssaarnaajien kanssa näin tutunnäköisen nuorukaisen.
Hän kysyi: ”Muistatko minut?”
Hieman nolona sanoin: ”Olen pahoillani. Tiedän, että minun pitäisi, mutta en vain muista.”
Silloin hän sanoi: ”Saanen kertoa, kuka olen. Olen paras lähetyssaarnaaja lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa.” Ja minä uskoin häntä.
Tämän nuorukaisen toivo perustui paitsi siihen, että hänellä oli tieto ja todistus sovituksesta, myös siihen, että hän otti tämän lahjan vastaan omalla kohdallaan. Hän ymmärsi, että se oli häntä varten henkilökohtaisesti! Hän tunsi sovituksen voiman ja toivon, jonka se antaa, kun kaikki saattaisi näyttää menetetyltä tai toivottomalta.