Suojelkaa lapsia
Kenenkään ei pitäisi vastustaa vetoomusta, että meidän tulee yhdistyä kantaaksemme entistä suurempaa huolta lastemme – nousevan sukupolven – hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.
Me kaikki muistamme tunteemme, kun pieni lapsi itki ja ojensi käsiään meitä kohti saadakseen apua. Rakastava taivaallinen Isä antaa meille noita tunteita innoittaakseen meitä auttamaan lapsiaan. Muistelettehan noita tunteita, kun puhun vastuullisesta tehtävästämme suojella lapsia ja toimia heidän hyvinvointinsa parhaaksi.
Puhun Jeesuksen Kristuksen evankeliumin näkökulmasta, myös Hänen pelastussuunnitelmastaan. Se on kutsumukseni. Paikalliset kirkon johtohenkilöt ovat vastuussa yhdestä hallintoalueesta, kuten seurakunnasta tai vaarnasta, mutta apostolilla on vastuullinen tehtävä todistaa koko maailmalle. Jokaisessa kansakunnassa, jokaisessa etnisessä ryhmässä ja uskontokunnassa kaikki lapset ovat Jumalan lapsia.
Vaikka en puhu poliittisessa mielessä enkä julkisista menettelytavoista, niin lasten hyvinvoinnista puhuessamme minä ja muut kirkon johtajat emme voi olla viittaamatta niihin valintoihin, joita kansalaiset, viranhaltijat ja yksityisissä organisaatioissa työskentelevät tekevät. Meitä kaikkia koskee Vapahtajan käsky rakastaa toisiamme ja pitää huolta toisistamme – etenkin heikoista ja puolustuskyvyttömistä.
Lapset ovat äärimmäisen haavoittuvia. Heillä on hyvin vähän tai ei laisinkaan voimaa suojella itseään tai huolehtia itsestään ja hyvin vähän vaikutusta moniin sellaisiin asioihin, jotka ovat elintärkeitä heidän hyvinvoinnilleen. Lapset tarvitsevat muita puhumaan puolestaan, ja he tarvitsevat päätöksentekijöitä, jotka asettavat heidän hyvinvointinsa aikuisia koskevien itsekkäiden intressien edelle.
I
Meitä järkyttää se, että miljoonia lapsia kautta maailman joutuu aikuisten tekemien julmien rikosten ja itsekkyyden uhreiksi.
Joissakin sodan runtelemissa maissa lapsia siepataan palvelemaan sotilaina taistelevissa armeijoissa.
Yhdistyneiden kansakuntien raportissa arvioidaan, että yli kaksi miljoonaa lasta joutuu joka vuosi prostituution ja pornografian uhreiksi.1
Pelastussuunnitelman näkökulmasta yksi vakavimmista lapsiin kohdistuvista väkivallanteoista on kieltää heiltä syntyminen. Se on maailmanlaajuinen suuntaus. Valtakunnanlaajuisesti syntyvyys Yhdysvalloissa on alhaisin 25 vuoteen2, ja syntyvyys useimmissa Euroopan ja Aasian maissa on ollut monien vuosien ajan alhaisempi kuin kuolleisuus. Tämä ei ole vain uskontoa koskeva asia. Kun nouseva sukupolvi vähenee luvultaan, kulttuurit ja jopa kansakunnat pienenevät ja lopulta katoavat.
Yksi syy väheneviin syntyvyyslukuihin on abortti. Arvioiden mukaan maailmassa tehdään vuosittain yli 40 miljoonaa aborttia.3 Monet lait sallivat abortin tai jopa edistävät sen tekemistä, mutta meille se on suuri paha. Muita lapsiin kohdistuvia väkivallantekoja, joita ilmenee raskauden aikana, ovat sikiökauden vammat, jotka johtuvat äidin riittämättömästä ravinnosta tai huumeidenkäytöstä.
On traagisen ironista, että samalla kun valtavia määriä lapsia otetaan hengiltä tai vammautetaan ennen syntymää, on joukoittain pareja, jotka kaipaavat ja etsivät lapsia adoptoitavaksi, koska eivät saa itse lapsia.
Yleisemmin ovat esillä ne lapsiin kohdistuvat väkivallanteot tai laiminlyönnit, joita tapahtuu syntymän jälkeen. Maailmassa kuolee miltei kahdeksan miljoonaa lasta ennen viidettä syntymäpäiväänsä, enimmäkseen tauteihin, jotka ovat sekä hoidettavissa että ehkäistävissä.4 Ja Maailman terveysjärjestön raportin mukaan joka neljännen lapsen henkinen ja fyysinen kasvu estyy riittämättömän ravinnon vuoksi.5 Me kirkon johtajat, jotka elämme ja matkustamme ympäri maailmaa, näemme sitä paljon. Alkeisyhdistyksen ylin johtokunta raportoi joidenkin lasten elävän oloissa, joita ”emme pysty kuvittelemaan”. Eräs äiti Filippiineillä sanoi: ”Toisinaan meillä ei ole riittävästi rahaa ruokaan, mutta ei se haittaa, koska se antaa minulle tilaisuuden opettaa lapsilleni, mitä on usko. Me kokoonnumme rukoilemaan apua, ja lapset näkevät, että Herra siunaa meitä.”6 Etelä-Afrikassa eräs Alkeisyhdistyksen virkailija tapasi pienen tytön, yksinäisen ja surullisen. Vaimeissa vastauksissa lempeisiin kysymyksiin tyttö sanoi, ettei hänellä ole äitiä, ei isää eikä isoäitiä – vain isoisä, joka huolehtii hänestä.7 Sellaiset tragediat ovat yleisiä mantereella, jossa monet huoltajat ovat kuolleet AIDSiin.
Jopa rikkaissa kansakunnissa laiminlyönti vahingoittaa pieniä lapsia ja nuoria. Köyhyydessä varttuvilla lapsilla on kehno terveydenhuolto ja riittämättömät koulunkäyntimahdollisuudet. He myös altistuvat vaarallisille olosuhteille fyysisessä ja kulttuurisessa ympäristössään ja jopa vanhempiensa laiminlyöntien johdosta. Vanhin Jeffrey R. Holland kertoi äskettäin erään myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan poliisin kokemuksen. Tutkinnan yhteydessä poliisi löysi viisi pientä lasta painautuneina toisiinsa. Lapset yrittivät nukkua ilman vuodevaatteita likaisella lattialla asunnossa, jossa heidän äitinsä ja muut joivat ja juhlivat. Asunnossa ei ollut ruokaa lasten nälän lievittämiseksi. Peiteltyään lapset häthätää koottuun vuoteeseen poliisi polvistui rukoilemaan heille varjelusta. Kun hän käveli ovelle, yksi heistä, noin kuusivuotias, juoksi hänen jälkeensä, tarrasi häntä kädestä ja pyysi: ”Ole kiltti ja adoptoi minut.”8
Me muistamme Vapahtajamme opetuksen, kun Hän asetti pienen lapsen seuraajiensa eteen ja julisti:
”Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.
Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:5–6.)
Kun pohdimme vaaroja, joilta lapsia tulee suojella, meidän tulee myös ottaa mukaan psykologinen väkivalta. Vanhemmat, muut hoitajat, opettajat tai ikätoverit, jotka halventavat, kiusaavat tai nöyryyttävät lapsia tai nuoria, voivat saada aikaan vahinkoa, joka on pysyvämpää kuin fyysinen vamma. Se, että saa lapsen tai nuoren tuntemaan, ettei häntä arvosteta, rakasteta tai haluta, voi aiheuttaa vakavan ja pitkäkestoisen vamman hänen emotionaaliseen hyvinvointiinsa ja kehitykseensä.9 Nuoret, jotka kamppailevat jonkin poikkeuksellisen tilan, kuten samaan sukupuoleen kohdistuvan vetovoiman, kanssa, ovat erityisen haavoittuvia ja tarvitsevat rakastavaa ymmärtämystä – eivät kiusaamista tai hyljeksintää.10
Herran avulla me voimme tehdä parannuksen ja muuttua sekä tulla rakastavammiksi ja avuliaammiksi lapsille – omillemme ja niille, jotka ovat lähipiirissämme.
II
On muutamia esimerkkejä lapsiin kohdistuvista fyysisistä tai emotionaalisista uhkista, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin ne, jotka liittyvät heidän suhteisiinsa vanhempiinsa tai huoltajiinsa. Presidentti Thomas S. Monson on puhunut siitä, mitä hän kutsui lapseen kohdistuvan väkivallan halpamaisiksi teoiksi, kun vanhempi on murtanut tai vammauttanut lapsen fyysisesti tai emotionaalisesti.11 Tunsin murhetta, kun minun oli tutkittava järkyttäviä todisteita sellaisista tapauksista toimiessani Utahin korkeimmassa oikeudessa.
Lasten hyvinvoinnille on äärimmäisen tärkeää se, ovatko vanhemmat naimisissa keskenään, millainen on avioliiton luonne ja kesto, ja laajemmin, millainen on avioliittoa ja lasten huolenpitoa koskeva kulttuuri ja niihin kohdistuvat odotukset siellä, missä he asuvat. Kaksi perhetutkijaa selittävät: ”Kautta historian avioliitto on ollut ensisijaisesti instituutio lasten synnyttämistä ja kasvattamista varten. Se on tarjonnut kulttuurisiteen, joka pyrkii yhdistämään isän lapsiinsa sitomalla hänet hänen lastensa äitiin. Mutta viime aikoina lapsia on lisääntyvässä määrin työnnetty pois keskeiseltä sijalta.”12
Eräs oikeusopin professori Harvardissa kuvaili nykyistä lakia ja asennetta avioliittoon ja avioeroon: ”[Nykyinen] amerikkalainen asenne avioliittoon siten kuin se kuvataan laissa ja suuressa osassa suosittua kirjallisuutta, menee jotenkin tähän tapaan: avioliitto on suhde, joka on olemassa ensisijaisesti yksittäisten puolisoiden tyydytykseksi. Jos se lakkaa täyttämästä tätä tehtävää, kukaan ei ole syypää ja kumpikin puoliso voi päättää sen niin tahtoessaan. – – Lapsilla on tuskin sijaa näissä tilanteissa. Parhaimmillaankin he ovat melko epämääräisiä hahmoja taustalla.”13
Kirkkomme johtajat ovat opettaneet, että avioliiton pitäminen ”pelkästään sellaisena sopimuksena, jonka voi solmia mielensä mukaan – – ja purkaa ensimmäisen vastoinkäymisen ilmaantuessa, – – on ankaran tuomion ansaitseva synti”, etenkin silloin kun ”lapset pannaan kärsimään”.14 Ja avioero vaikuttaa voimakkaasti lapsiin. Muutama vuosi sitten yli puolet vuoden aikana tapahtuneista avioeroista koski aviopareja, joilla oli alaikäisiä lapsia.15
Monilla lapsilla olisi ollut siunaus olla kummankin vanhempansa kasvattamana, jos heidän vanhempansa vain olisivat noudattaneet tätä perhejulistuksen innoitettua opetusta: ”Aviomiehellä ja vaimolla on vakava velvollisuus rakastaa toinen toistaan ja huolehtia toisistaan sekä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä. – – Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan ja opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan.”16 Lasten opettamisessa voimallisinta on heidän vanhempiensa esimerkki. Avioeron ottavat vanhemmat antavat väistämättä kielteisen opetuksen.
Varmastikin on tilanteita, joissa avioero on välttämätön lasten edun vuoksi, mutta nuo olosuhteet ovat poikkeuksellisia.17 Useimmissa aviollisissa kilpailutilanteissa toisiaan vastaan taistelevien vanhempien tulisi panna paljon enemmän painoa lasten edulle. Herran avulla he voivat tehdä niin. Lapset tarvitsevat emotionaalista ja henkilökohtaista voimaa, jonka he saavat, kun heitä kasvattavat molemmat vanhemmat, jotka ovat yhtä avioliitossaan ja tavoitteissaan. Koska minä olen leskiäidin kasvattama, tiedän omasta kokemuksesta, ettei niin aina käy, mutta se on ihanne, johon tulee pyrkiä milloin vain mahdollista.
Lapset ovat niiden nykyisten lakien ensimmäisiä uhreja, jotka sallivat niin sanottuja ”ei kenenkään syy -avioeroja”. Lasten näkökulmasta avioeron saaminen on liian helppoa. Tehdessään yhteenvetoa vuosikymmenien sosiaalitieteellisestä tutkimuksesta eräs tarkka tutkija päätteli, että ”se perherakenne, joka tuottaa lasten kannalta keskimäärin parhaan tuloksen, on kaksi biologista vanhempaa, jotka pysyvät avioliitossa keskenään”18. Eräs New York Times -lehden kirjoittaja pani merkille ”sen hätkähdyttävän seikan, että vaikka perinteinen avioliitto onkin vähentynyt Yhdysvalloissa, – – todisteet tämän instituution tärkeydestä lasten hyvinvoinnille ovat lisääntyneet”19. Tuon todellisuuden pitäisi antaa tärkeää opastusta vanhemmille ja tuleville vanhemmille heidän tehdessään avioliittoa ja avioeroa koskevia päätöksiään. Me tarvitsemme myös sitä, että poliitikot, päättäjät ja viranomaiset kiinnittävät enemmän huomiota siihen, mikä on lasten parhaaksi, eivätkä äänestäjien ja aikuisten etuja äänekkäästi ajavien itsekkäisiin tarkoitusperiin.
Lapset ovat myös niiden avioliittojen uhreja, joita ei solmita. Harvat nousevan sukupolvemme hyvinvointia koskevat mittarit ovat hälyttävämpiä kuin äskeinen raportti, että 41 prosenttia kaikista lapsista Yhdysvalloissa syntyi naisille, jotka eivät olleet naimisissa.20 Äideillä, jotka eivät ole naimisissa, on valtavasti haasteita, ja todisteet siitä, että heidän lapsensa ovat merkittävästi huonommassa asemassa verrattuna naimisissa olevien vanhempien kasvattamiin lapsiin, ovat selkeitä.21
Suurin osa naimattomien äitien lapsista – 58 prosenttia – syntyi pareille, jotka olivat avoliitossa.22 Mitä sitten sanommekin näiden parien solmimatta jääneistä avioliitoista, tutkimukset osoittavat, että heidän lapsensa kärsivät vertailluissa asioissa merkittävistä haitoista.23 Lapsille avioliittoon kuuluvalla keskinäisellä vakaudella on merkitystä.
Voimme olettaa, että samat haitat koskevat samaan sukupuoleen kuuluvien parien kasvattamia lapsia. Sosiaalitieteellinen kirjallisuus, joka koskee sellaisen avioliiton pitkäaikaista vaikutusta lapsiin, on kiistanalaista ja poliittisesti latautunutta pääasiallisesti siksi – kuten eräs New York Times -lehden kirjoittaja huomautti – että ”samaa sukupuolta olevien avioliitto on sosiaalinen kokeilu, ja useimpien kokeilujen tavoin sen seurausten ymmärtäminen vie aikaa”24.
III
Olen puhunut lasten puolesta – kaikkialla olevien lasten. Jotkut voivat torjua osan näistä esimerkeistä, mutta kenenkään ei pitäisi vastustaa vetoomusta, että meidän tulee yhdistyä kantaaksemme entistä suurempaa huolta lastemme – nousevan sukupolven – hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.
Me puhumme Jumalan lapsista, ja Hänen voimallisella avullaan me voimme tehdä enemmän auttaaksemme heitä. Esitän tämän vetoomuksen paitsi myöhempien aikojen pyhille niin myös kaikille uskonnollisille ihmisille ja muille, joilla on arvojärjestelmä, joka saa heidät pitämään omia tarpeitaan toisarvoisina muiden tarpeiden, etenkin lasten hyvinvoinnin, rinnalla.25
Uskonnolliset henkilöt ovat myös tietoisia Vapahtajan Uudessa testamentissa olevasta opetuksesta, että puhtaat pienet lapset ovat roolimallimme nöyryydestä ja oppimiskykyisyydestä:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.
Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” (Matt. 18:3–4.)
Mormonin kirjassa kerrotaan ylösnousseen Herran opettaneen nefiläisille, että heidän on tehtävä parannus ja otettava kaste ”ja tultava pienen lapsen kaltaisiksi” tai he eivät voisi periä Jumalan valtakuntaa (3. Nefi 11:38; ks. myös Moroni 8:10).
Rukoilen, että me nöyrrymme pienten lasten kaltaisiksi ja autamme suojelemaan pieniä lapsiamme, sillä he ovat tulevaisuus meille, kirkollemme ja kansakunnillemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.