Aivan kuin pyhissä kirjoituksissa!
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Meidän mielestämme vaellus sujui oikein hienosti, kunnes näimme polkumerkin.
”Minä myös kevennän ne kuormat, jotka on pantu teidän harteillenne” (Moosia 24:14).
Kymmenvuotiaat ovat aika eteviä. Me selvitämme asioita mielellämme ihan itse.
Isä käskee minua aina soveltamaan pyhien kirjoitusten kohtia itseeni. Soveltaminen tarkoittaa sitä, että yrittää käyttää pyhistä kirjoituksista oppimaansa asiaa omassa elämässään. Niinpä kun luemme yhdessä perheenä, tokaisen joskus jotakin ennen kuin isä ehtii selittää asian meille. Esimerkiksi ”Tiedän, isä, meidän pitää paastota ja rukoilla niin kuin pyhissä kirjoituksissa sanotaan”.
Hän hymyilee, koska ymmärrän aina sanoman oikein.
Mutta kerran huomasin, että pyhät kirjoitukset voivat tosiaan kertoa omasta elämästäni! Se tapahtui, kun menimme sukutapaamisen yhteydessä patikkaretkelle.
Kannoin omaa rinkkaani ja makuupussiani, enkä valittanut. Järvellehän piti olla vain 6,5 kilometrin matka. Pystyisin siihen ilman muuta.
Patikoiminen ei ollut kovin rankkaa, mutta olin iloinen, kun kolmen kilometrin päästä pysähdyimme lepäämään. Sitten näimme ensimmäisen polkumerkin. Siinä sanottiin, että järvelle oli vielä melkein kymmenen kilometriä matkaa. Isän ei tarvinnut kertoa minulle, että reitti oli itse asiassa kaksi kertaa niin pitkä kuin aluksi luulimme. Olin jo ymmärtänyt sen. Hänen täytyi kyllä muistuttaa meitä siitä, että meidän piti saada juomavesi riittämään pidemmäksi ajaksi.
Isän neuvo oli tärkeä, mutta sitä oli vaikea noudattaa. Iltapäivän aurinko tuntui kuumalta, eikä reitillä ollut juurikaan varjoisaa kohtaa. Tuntui siltä, ettemme koskaan pääsisi järvelle asti.
Aikuiset pysyttelivät taaempana pienempien lasten kanssa ja vanhemmat serkut menivät edellä. Pysyttelin kolmen ikäiseni serkun kanssa jossakin keskivaiheilla.
Kun emme enää nähneet ketään edellämme tai takanamme, aloimme hermostua. Rinkkamme tuntuivat painavilta ja vesipullomme olivat tyhjiä. Kuinka paljon kauemmaksi meidän pitäisi kulkea?
Lopulta huolestuimme ja väsyimme niin, että päätimme pysähtyä rukoilemaan.
Rukouksen jälkeen nostimme rinkat selkään ja aloimme tarpoa eteenpäin.
Vähän myöhemmin kuulimme polulta kavioiden kapsetta. Jäimme odottamaan ja näimme miehen, joka ratsasti meitä kohti.
Hän pysähtyi antamaan meille vettä. Hän selitti, että vanhemmat serkkumme olivat kiirehtineet järvelle vedensuodattimen kanssa ja alkaneet pumpata vettä tuodakseen sitä meille. Mies oli kuullut, että tarvitsemme vettä, ja oli tarjoutunut auttamaan. ”Tarvitseeko joku teistä apua rinkkansa kantamisessa?” hän kysyi.
Katsahdin serkkuihini, ja he hymyilivät minulle takaisin. Itse asiassa meistä tuntui oikein hyvältä!
”Mene vain auttamaan toisia”, me sanoimme miehelle. ”Me olemme kunnossa.”
Ja se oli totta! Loppumatkalla järvelle tuntui ikään kuin enkelit olisivat kohottaneet rinkkojamme ja työntäneet meitä eteenpäin. Kun kerroin siitä myöhemmin vanhemmilleni, isä hymyili ja äidin silmät kyyneltyivät.
Viikkoa myöhemmin meidän perhe luki kohdan Moosia 24. Kuuntelin silmät suurina, kun luimme seuraavat sanat: ”Minä myös kevennän ne kuormat, jotka on pantu teidän harteillenne, niin että te ette voi edes tuntea niitä selässänne” (jae 14).
”Juuri niin polulla tapahtui”, tokaisin. Minun ei tarvinnut miettiä, kuinka käyttäisin tätä pyhien kirjoitusten kohtaa omassa elämässäni – tämä pyhien kirjoitusten kohta kuvasi jo omaa elämääni! Se oli ihmeellistä! Saatoin tuskin odottaa löytääkseni muita pyhien kirjoitusten kohtia, jotka muistuttaisivat omaa elämääni.
Sillä tavoin opin, että voin soveltaa pyhien kirjoitusten kohtia itseeni, ja voin myös löytää itseni pyhien kirjoitusten kohdista!
Kuvitus Scott Peck