Hanki lahjoja tulevaa perhettäsi varten
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 16. joulukuuta 1980 pidetystä puheesta ”Gifts of Love” [Rakkauden lahjat]. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Ala tänä vuonna kehittää lahjoja – erinomaisia lahjoja – tulevaa perhettäsi varten.
Valokuvakuvitus Cody Bell
Olen aina haaveillut olevani suurenmoinen lahjojen antaja. Kuvittelen, kuinka ihmiset avaavat lahjani ja osoittavat ilon kyynelillä ja hymyllä, että jo lahjan antaminen, ei ainoastaan itse lahja, on koskettanut heidän sydäntään. Sinullakin voi olla samanlainen unelma. Moni teistä on varmaankin jo asiantuntija lahjojen antamisessa.
On jotakin, mitä voisit tehdä tänä vuonna, jotta sinustakin alkaisi tulla parempi lahjojen antaja. Itse asiassa opiskelijoilla on aivan erityisiä mahdollisuuksia. Voit alkaa hankkia lahjoja – erinomaisia lahjoja – varastoon tulevaa perhettäsi varten. Kerron nyt sinulle niistä.
Kirjallisten tehtävien tekeminen
Voit aloittaa huoneessasi tänä päivänä. Onko jossakin paperipinossa keskeneräinen kirjoitelma? (Oletan, että pöydälläsi on paperipinoja, sillä luulen tuntevani huoneesi.) Ehkä se on kirjoitettu puhtaaksi, ja se näyttäisi olevan valmis palautettavaksi. Miksi sen eteen pitäisi vielä nähdä vaivaa? Sain tietää miksi, kun opetin aikoinaan uskontoa Ricks Collegessa (joka on nykyään Brigham Youngin yliopiston Idahon kampus). Opetin Opin ja liittojen lukua 25. Siinä luvussa Emma Smithille sanotaan, että hänen tulee käyttää aikansa kirjoittamiseen ja paljoon oppimiseen (ks. jae 8). Suunnilleen kolmannella rivillä istui vaaleahiuksinen tyttö, joka kurtisti kulmiaan, kun kannustin luokkaa kehittämään uutterasti kirjoitustaitojaan. Hän viittasi ja sanoi: ”Se ei kuulosta minusta järkevältä. Minä en varmasti koskaan kirjoita muuta kuin kirjeitä omille lapsilleni.” Koko luokka alkoi nauraa. Jo hänen näkemisensä johti mielikuvaan hänestä lapsilauma ympärillään. Saatoin jopa nähdä kirjeet, joita hän kirjoittaisi. Ehkäpä voimallisella kirjoittamisella ei olisi väliä hänen tapauksessaan.
Sitten eräs nuori mies nousi ylös luokan perukoilla. Hän oli tuskin avannut suutaan lukukauden aikana – en ole varma, oliko hän lainkaan puhunut aiemmin. Hän oli muita oppilaita vanhempi, ja hän oli ujo. Hän pyysi saada puhua. Hän kertoi hiljaisella äänellä olleensa sotilaana Vietnamissa. Eräänä päivänä, luullessaan, että oli rauhallista, hän jätti kiväärinsä ja käveli linnoitetun alueen poikki hakemaan saamaansa postia. Heti kun hän sai kirjeen käteensä, hän kuuli merkkitorven toitotuksen ja huutoja sekä kranaatinheitin- ja kivääritulitusta vihollisjoukkojen lähestyessä. Hän taisteli päästäkseen takaisin kiväärinsä luokse käyttäen käsiään aseina. Yhdessä muiden eloon jääneiden miesten kanssa hän ajoi vihollisen pois. Sitten hän istuutui elossa olevien ja joidenkin kuolleidenkin viereen ja avasi kirjeensä. Se oli hänen äidiltään. Äiti kirjoitti, että hänellä oli ollut hengellinen kokemus, jossa hänelle vakuutettiin, että poika jäisi eloon ja tulisi kotiin, jos olisi vanhurskas. Luokassani oleva nuorukainen sanoi hiljaa: ”Tuo kirje oli minulle pyhä kirjoitus. Laitoin sen talteen.” Sitten hän istuutui.
Jonakin päivänä sinulla voi olla lapsi, ehkäpä poika. Voitko nähdä hänen kasvonsa? Voitko nähdä hänet jossakin, joskus, hengenvaarassa? Voitko tuntea pelon hänen sydämessään? Koskettaako se sinua? Haluaisitko antaa jotakin omastasi? Mitä uhrauksia vaatisi kirjoittaa kirje, jonka sydämesi haluaisi lähettää? Ala harjoitella tänä iltapäivänä. Mene takaisin huoneeseesi ja kirjoita ja lue ja kirjoita se kirjoitelma yhä uudelleen. Se ei tunnu uhraukselta, jos kuvittelet mielessäsi tuon nuorukaisen, tunnet hänen sydämensä ja ajattelet niitä kirjeitä, joita hän tulee jonakin päivänä tarvitsemaan.
Matematiikan tehtävien ratkaiseminen
Joillakuilla teistä ei ehkä ole kirjoitelmaa odottamassa. Ehkä se onkin oppikirja, josta on jäänyt ratkaisematta jokin matematiikan tehtävä. Saanen kertoa jostakin tulevaisuutesi päivästä. Sinulla on teini-ikäinen poika tai tytär, joka sanoo: ”Vihaan koulua.” Kuunneltuasi tarkkaavaisesti huomaat, ettei hän itse asiassa vihaa koulua eikä edes matematiikkaa – vaan epäonnistumisen tunnetta.
Erotat aivan oikein tuon tunteen ja tunnet liikutusta. Haluat antaa auliisti jotakin omastasi. Niinpä avaat kirjan ja sanot: ”Katsotaanpa tätä tehtävää yhdessä.” Ajattele, miten järkytyt huomatessasi, että sama vanha soutuvene on yhä laskemassa alas jokea kahdessa tunnissa ja tekee paluumatkan viidessä tunnissa, ja yhä kysytään sitä, kuinka nopea virtaus on ja kuinka pitkän matkan vene kulkee. Saatat ajatella: ”No, lapsistani tuntuu paremmalta, kun näytän heille, etten minäkään osaa laskea.” Annan sinulle hyvän neuvon: he pitävät sitä surkeana lahjana.
On olemassa parempikin lahja, mutta se vaatii ponnisteluja nyt. Kun minun isäni oli poika, hänkin selvitti varmasti saman soutuvenetehtävän ja lukuisia muita. Se oli osa välineistöä, jonka hän tarvitsi tullakseen sellaiseksi tiedemieheksi, että saisi jotakin merkittävää aikaan kemian alalla. Mutta hän sai jotakin merkittävää aikaan minussakin. Meidän oleskeluhuoneemme ei näyttänyt yhtä hienolta kuin jotkin toiset. Siellä oli yhdenlaisia huonekaluja – tuoleja – ja yksi seinäkoriste – vihreä liitutaulu. Tulin siihen samaan ikään kuin sinun poikasi tai tyttäresi tulee. En pohtinut, osaisinko ratkaista nuo matematiikan tehtävät, sillä olin jo todistanut itselleni, etten osaisi. Ja jotkut opettajistani olivat päätyneet samaan lopputulokseen.
Mutta isä ei tyytynyt siihen. Hän arveli, että osaisin ratkaista sen. Niinpä kävimme vuorotellen liitutaulun ääressä. En muista niitä lahjoja, joita isä on käärinyt lahjapaperiin ja antanut minulle. Mutta muistan sen liitutaulun ja hänen hiljaisen äänensä. Hänen opetuksensa oli enemmän kuin tietoa siitä, mitä minä tarvitsin, ja että hän välitti minusta. Se oli enemmän kuin halua antaa silloin kallisarvoista aikaansa. Se oli aikaa, jota hän oli uhrannut aiemmin, kun hänellä oli samat mahdollisuudet, jotka sinulla on nyt. Koska hän oli uhrannut aikaa silloin, hän ja minä saimme viettää tuon ajan liitutaulun ääressä, ja hän pystyi auttamaan minua.
Ja koska hän antoi minulle sen lahjan, minulla on poika, jonka viereen sain istua eräänä vuonna. Me soudimme sitä samaa venettä ylävirtaan ja alavirtaan. Ja hänen opettajansa kirjoitti hänen todistukseensa ”kehittynyt paljon”. Kerronpa kuitenkin, mikä oli kehittynyt eniten: hienon pojan ajatukset itsestään. Millään joulukuusen alle laittamallani lahjalla Stuartille ei ole läheskään samanlaisia mahdollisuuksia muodostua arvokkaaksi perinnöksi kuin sillä ylpeydellä, jota hän tuntee saavutuksestaan.
Taiteen ja musiikin oppiminen
Ehkä täällä on taiteen (tai musiikin) opiskelijoita, jotka hymyilevät. He ajattelevat: ”Hän ei taatusti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että minun keskeneräisissä tehtävissäni piilee lahja.” Saanen yrittää. Viime viikolla menin erään nuoren miehen kunniaksi järjestettyyn tilaisuuteen. Siellä oli diaesitys. Valot sammutettiin, ja tunnistin kaksi ääntä. Toinen oli taustalla kuuluva tunnettu laulaja ja toinen, kertoja, oli sen nuoren miehen isä.
Isältä oli varmasti mennyt tuntikausia diakuvien valmisteluun, korkealentoisten sanojen kirjoittamiseen ja siihen, että sai vielä jollakin keinolla sovitettua musiikin ja sanojen ajoituksen ja äänenvoimakkuuden kohdalleen. Jonakin päivänä sinulla on poika, jonka kunniaksi sellainen tilaisuus järjestetään. Kaikki hänen serkkunsa, tätinsä, setänsä ja enonsa seuraavat sitä. Ja haluat koko sydämestäsi kertoa pojalle, mikä hän on ja mitä hänestä voi tulla. Se, voitko silloin antaa sen lahjan, riippuu siitä, tunnetko hänen sydämensä nyt ja koskettaako se sinua ja alatko kehittää tarvitsemaasi luovuutta. Lupaan, että sillä tulee olemaan enemmän merkitystä kuin voit nyt kuvitellakaan.
Parannuksen tekeminen nyt
On vielä yksi lahja, jonka jotkut teistä ehkä haluavat antaa ja johon tarvitaan varhaista aloittamista. Kun olin piispa, näin, kuinka sellainen sai kerran alkunsa. Minua vastapäätä kirjoituspöytäni ääressä istui eräs nuori mies. Hän kertoi tekemistään virheistä. Ja hän puhui siitä, kuinka kovasti hän halusi, että lapsilla, joita hänellä voisi jonakin päivänä olla, olisi isä, joka voisi käyttää pappeuttaan ja johon heidät voisi sinetöidä ikuisesti. Hän sanoi tietävänsä, että parannuksen vaatima hinta ja tuska voisivat olla suuria. Ja sitten hän sanoi jotakin, mitä en unohda: ”Piispa, minä tulen takaisin. Teen kaiken, mitä se vaatii. Minä tulen takaisin.” Hän tunsi murhetta. Ja hän uskoi Kristukseen. Silti siihen vaadittiin kuukausien tuskallinen ponnistelu.
Niinpä jossakin on perhe, jossa on perheenpäänä vanhurskas pappeudenhaltija. Heillä on iankaikkisia toiveita ja rauha maan päällä. Todennäköisesti hän antaa perheelleen kaikenlaisia värikkäästi paketoituja lahjoja. Mutta millään ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, mitä hän pani alulle kauan sitten piispan toimistossani ja mitä hän yhä edelleen antaa. Hän tunsi silloin niiden lasten tarpeet, joista hän oli vain haaveillut, ja hän antoi ajoissa omastaan lahjaksi muille. Hän antoi uhriksi ylpeytensä ja joutilaisuutensa ja turtuneet tunteensa. Olen varma, ettei se enää tunnu uhraukselta.
Hän pystyi antamaan sen lahjan erään toisen kauan sitten annetun lahjan ansiosta. Isä Jumala antoi Poikansa, ja Jeesus Kristus antoi meille sovituksen – suurimman kaikista lahjoista ja kaikesta, mitä voi antaa. Jotenkin Vapahtaja koki kaiken sen synnin aiheuttaman tuskan ja murheen, joka koituisi meidän kaikkien ja jokaisen muun vielä elävän osaksi (ks. Hepr. 4:14–16).
Todistan, että Jeesus antoi lahjansa meille kaikille omasta tahdostaan ja halustaan. Ja todistan, että kun otat vastaan sen lahjan, joka on annettu äärettömän uhrauksen kautta, se tuo iloa lahjan antajalle (ks. Luuk. 15:7).
”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa” (Matt. 10:8). Rukoilen, että mekin annamme auliisti omastamme. Rukoilen, että toisten tunteet koskettaisivat meitä, että me antaisimme omastamme tuntematta pakkoa tai odottamatta saavamme siitä hyötyä, ja että tietäisimme, että uhrauksestamme tulee suloinen, kun pidämme suuressa arvossa sitä iloa, jonka se tuo jonkun toisen sydämeen.
Valokuvat iStockphoto/Thinkstock ja Welden C. Andersen