Taivaallinen Isä panee meidät toisinaan odottamaan ilmoitusta – eikä se haittaa
Ilmoitusta tulee taivaallisen Isän aikataulun mukaan. Ei meidän.
Olin tuore lähetyssaarnaaja ja lähdössä lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksesta, mutta en tiennyt, onko Mormonin kirja totta.
Uskoin, että se on totta. Olin lukenut sen monta kertaa ja rukoillut siitä toistuvasti, aivan kuten Moroni opastaa (ks. Moroni 10:3–5). Mutta en ollut koskaan saanut vastausta! Kuinka pystyisin opettamaan ja todistamaan ihmisille Romaniassa, ellei minulla ollut tuota tietoa? Minun piti tietää se itse, ja minun piti tietää se nyt.
Yhtenä iltana, hiljaisena tutkimishetkenä koulutuskeskuksen luokkahuoneessamme, tartuin pyhiin kirjoituksiini ja painoin pääni.
”Taivaallinen Isä”, rukoilin ääneti, ”olen lukenut tämän kirjan monta kertaa. Jos aion jatkaa lähetyssaarnaajana, minun pitää tietää: Onko se totta?”
Silmät yhä suljettuina räväytin kirjan auki.
Sormeni osui kohtaan Moosia 1:6: ”Oi poikani, minä tahdon teidän muistavan, että nämä sanat ovat totta ja myös että nämä aikakirjat ovat totta. Ja katso, myös Nefin levyt, jotka sisältävät meidän isiemme aikakirjat ja sanat siitä ajasta alkaen, kun he lähtivät Jerusalemista, aina tähän asti, ja ne ovat totta; ja me voimme tietää niiden olevan varmasti totta, koska meillä on ne silmiemme edessä.”
Nuo sanat vaikuttivat minuun voimakkaammin kuin mikään toinen pyhien kirjoitusten kohta sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisessa kohdassa, jossa sivulla oli sana totta, se tuntui hyppäävän sivulta. Kuten Joseph Smith sanoi omasta kokemuksestaan, sanat ”[tuntuivat] käyvän hyvin voimakkaana sydämeni jokaiseen tunteeseen” (JS–H 1:12). Tunsin äkkiä olevani pelon ja huolen sijaan täynnä rauhaa ja tarkoitusta.
Siinä samassa tiesin, että Mormonin kirja on Jumalan sanaa ja että taivaallinen Isä oli lähettänyt minulle tuon viestin. Oli kuin Hän olisi sanonut minulle: Sinä tiedät jo. Ryhdy nyt työhön.
Ja minä tein niin.
Miksi odotus?
Olin tutkinut Mormonin kirjaa ja rukoillut, onko se totta, vuosia ennen kuin viimein sain vastauksen. Siksi mietin: Miksi minun oli odotettava niin kauan ilmoitusta siitä, että se on totta? Enkö ollut riittävän vilpitön? Eikö minulla ollut riittävästi uskoa? Kenties! Mutta en ajattele niin. Luulen, että Herra odotti täydellistä tilaisuutta antaa minulle tärkeä opetus: ilmoituksessa ei ole kyse vaivattomuudesta.
Ilmoitusta ei tule pelkästään siksi, että me haluamme sitä. Ilmoitusta tulee, kun me tarvitsemme sitä. Ja sitä tulee taivaallisen Isän aikataulun mukaan, ei meidän. Hän tuntee tarpeemme, ja me voimme luottaa siihen, että Hänen suunnitelmansa on paras – vaikka se vaatisikin hieman kärsivällisyyttä.
Vanhin David P. Homer seitsemänkymmenen koorumista on opettanut, että ”toisinaan vastausten saaminen kestää. Se voi johtua siitä, ettei aika ole oikea, tai siitä, ettei vastausta tarvita, tai siitä, että Jumala luottaa siihen, että teemme päätöksen itse.” (”Hänen äänensä kuuleminen”, Liahona, toukokuu 2019, s. 43.)
Toisinaan tuntuu siltä, että Jumala luottaa minuun enemmän kuin minä itse! Tärkeiden päätösten tekeminen ilman Häneltä saatua ohjausta on pelottavaa. Mutta kun kannan siitä liian paljon huolta, muistan tämän lupauksen, jonka on antanut kahdentoista apostolin koorumin jäsen, vanhin Richard G. Scott (1928–2015): ”Kun elätte vanhurskaasti ja toimitte luottaen, Jumala ei salli teidän mennä liian pitkälle antamatta varoittavaa tunnetta, mikäli olette tehneet väärän ratkaisun” (”Rukouksen ylimaallisen lahjan hyödyntäminen”, Liahona, toukokuu 2007, s. 10).
Kun teemme voitavamme löytääksemme vastauksia ja tehdäksemme hyviä päätöksiä, me voimme olla varmoja siitä, että taivaallinen Isä johdattaa meitä, vaikka emme aina tunnistaisikaan Hänen keinojaan. Meidän ei tarvitse pelätä. Taivaallinen Isä varjelee meitä rakastaen. Ilmoitusta tulee – ehkei silloin kun haluamme sitä, vaan silloin kun todella tarvitsemme sitä.