Käänsin ”miksi”-kysymykseni ”kuinka”-kysymyksiksi
Se, että muutin näkökulmaani yhden vaikeimman koettelemukseni kuluessa, auttoi minua vahvistamaan uskoani.
Muutaman rankan viikon jälkeen uunituoreena lähetyssaarnaajana Australiassa aloin miettiä, ettei lähetyssaarnaajana oleminen ollut minua varten ja että minun piti lähteä kotiin. Ilmaisin epävarmuuden tunteeni lähetysjohtajalleni, ja paljon pohdinnan ja rukoilemisen jälkeen hän siirsi minut uudelle alueelle uuden toverin pariksi. Tämä toveri ja minä tulimme heti toimeen, ja aiemmat epävarmuuden ja lannistumisen tunteeni alkoivat hälvetä. Mutta silti, palveltuani vasta neljä kuukautta, minusta tuntui, että koko loppuaika olisi yhtä ylämäkeen kapuamista.
Eräänä päivänä piirikokouksemme lopussa lähetysjohtajamme tuli yllättäen käymään luonamme. Hän ojensi minulle puhelimensa ja sanoi, että soittaja oli äitini. Sydämeni jysähti heti ja tiesin, että jokin oli vialla. Kyyneleet tulvehtivat silmiini jo ennen kuin äiti edes ehti kertoa minulle, että pikkuveljelläni Elliotilla oli todettu syöpä. Sydämeni murtui heti, ja sillä hetkellä halusin enemmän kuin mitään muuta olla perheeni luona. Mutta lohduttaessaan minua äitini sanoi, että uskoni ja rukoukseni olisivat suuremmaksi hyödyksi Australiassa kuin kotona.
Pystyin soittamaan Elliotille ja kertomaan hänelle, kuinka paljon rakastin häntä. Elliot oli ollut suurena tukena minulle koko elämäni ajan, ja toivoin todella kiihkeästi, että olisin voinut olla hänen vierellään. Päätin keskustelumme rukoilemalla hänen puolestaan samoaksi ja lupasin, että opettaisin hänelle sukumme äidinkieltä, kun palaisin kotiin.
Myöhemmin sinä iltana rukoillessani huusin taivaallisen Isän puoleen. Esitin yhden kysymyksen: ”Miksi?” ”Miksi Elliot?” ”Miksi meidän perheemme – taas?” Olimme jo nähneet ja tunteneet syövän tuoman tuskan ja kemoterapian kauheat sivuvaikutukset, ja mieleni oli täynnä muistikuvia isäni pitkästä taistelusta syöpää vastaan ja tuskasta, jota hän oli kokenut. ”Miksi tämä tapahtuu taas?” halusin tietää. Jouduin samojen kysymysten eteen, joita ihmiset esittivät aina minulle lähetyssaarnaajana, mutta edes evankeliumin perusvastaukset, joita aina annoin heille, eivät olleet minulle riittävän hyviä.
Polvistuessani rukoukseen tuska ja hämmennys sydämessäni tunsin rauhallisen tunteen valtaavan mieleni. Päätin rukoilla uudelleen. Tällä kertaa kysyin taivaalliselta Isältä ”kuinka?” enkä ”miksi?” ”Kuinka voin antaa tämän koettelemuksen vahvistaa minua ja uskoani?” ”Kuinka tämä koettelemus vaikuttaa Elliotiin ja koko muuhun perheeseeni?” ”Kuinka tämä haaste voi auttaa minua tulemaan paremmaksi ja tehokkaammaksi lähetyssaarnaajaksi?” ”Kuinka voin käyttää tätä vaikeaa aikaa tuodakseni osaltani rauhaa niille, jotka eivät tiedä evankeliumista eivätkä Jeesuksen Kristuksen sovituksesta?”
Keskittyminen ”kuinka?”-kysymyksiin ”miksi?”-kysymysten sijaan auttoi minua näkemään asioita uskon näkökulmasta. Tämä muutos siinä, mihin keskityin, sai minut myös uudelleen arvostamaan evankeliumin perusvastauksia, jotka todella ovat iankaikkisia totuuksia. Taivaallinen Isä tosiaan rakastaa meitä. Koettelemukset, tuska ja syöpä eivät ole rangaistuksia. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Pitäkää hengellisiä [ja fyysisiä] taakkojanne kallisarvoisina, koska niiden kautta Jumala keskustelee teidän kanssanne. Hän käyttää teitä työhönsä, jos kannatte ne hyvin.” (”Epämukava Messias”, Valkeus, maaliskuu 1989, s. 23.)
Tunsin hyvin suurta rauhaa ja lohtua Jeesuksesta Kristuksesta tänä vaikeana aikana. Tiesin, että Hän oli jo tuntenut sen epätoivon, jota tunsin, sekä kaiken, mitä Elliot tuntisi ja kärsisi tulevina kuukausina. Sain myös suurta lohtua pyhistä kirjoituksista, konferenssipuheista ja lempeältä lähetysjohtajaltani ja tovereiltani. En tiedä, kuinka olisin suhtautunut tuohon uutiseen, ellei minulla olisi ollut tietoa suuremmasta kuvasta ja taivaallisen Isän perhettämme koskevasta iankaikkisesta suunnitelmasta.
Toisinaan voi olla helpompaa kysyä ”miksi?” ja syyttää taivaallista Isää koettelemuksista, joita tiellemme tulee. Mutta tämän ja sitä seuranneiden muiden kokemusten ansiosta tiedän, että meitä siunataan ja tuetaan aina koettelemuksissamme, jos turvaamme Hänen horjumattomaan rakkauteensa ja äärettömään viisauteensa (ks. Alma 36:3).
Elliot sai kemoterapiaa kuukausien ajan, ja siitä, kun palasin kotiin, on jo kauan, mutta muistelen yhä tätä kokemusta aina kun tielleni tulee koettelemuksia. En luultavasti koskaan tiedä, miksi veljeni oli kestettävä se koettelemus, mutta sen tiedän, että jonakin päivänä meillä on vastaukset kaikkiin kysymyksiimme. Tiedän, että sillä hetkellä, kun käänsin kysymykseni taivaalliselle Isälle ”miksi?”-kysymyksistä ”kuinka?”-kysymyksiksi, pystyin tukeutumaan Jeesukseen Kristukseen ja antamaan tämän koettelemuksen auttaa minua tulemaan enemmän Hänen kaltaisekseen.