Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille

Äitini tukena hänen matkallaan raittiuteen

Onnestasia Cole

Kulkeminen toipumisen tietä niiden mukana, jotka kamppailevat riippuvuuden kanssa, ei ole helppoa, mutta se on vaivan arvoista.

Siinä vaiheessa kun olin kyllin vanha ymmärtämään, mitä alkoholi on, tiesin, että äidillä oli ongelma sen kanssa. Perheenjäsenet yrittivät piilotella hänen ongelmaansa siskoltani ja minulta, mutta aamujuopottelua ja krapulaa ei voi pitkään salata.

Äitimme oli alkoholisti – eikä mikään tekosyy tai seikkaperäinen tarina voinut muuttaa sitä.

Nuorena tyttönä uskoin, että riippuvuus oli valinta. Petyin joka kerta, kun äiti tuli ovesta sisään haisten viinalle luvattuaan jättää juomisen. Aivan kuin hän ei olisi halunnut muuttua. Mutta vuosien tuskalliset kyyneleet, epäonnistuneet yritykset ja voimakkaat vieroitusoireet opettivat minulle, ettei asia ollut niin.

Kun olin yläkoulussa, aloin ymmärtää, että äidin riippuvuus ”[ei] kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla”, kuten runoilija Dylan Thomas kerran kirjoitti¹ – ei sen vuoksi, etteikö äiti olisi halunnut muuttua. Kyse ei ollut siitä, että häneltä olisi puuttunut tahdonvoimaa tai että hän olisi valinnut perheensä sijaan alkoholin. Hän oli joutunut riippuvuuden kouriin.

Kuten presidentti Russell M. Nelson on selittänyt: ”Myöhemmin riippuvuus poistaa valinnanvapauden. Ihminen voi kemiallisin keinoin kirjaimellisesti sammuttaa oman tahtonsa!”² Toipuminen olisi äidin kehon ja hänen henkensä välistä kamppailua tulevina vuosina.

Sortumisen kierteestä selviytyminen

Kun äiti oli ollut puoli vuotta raitis, aloin tunnistaa jälleen oman äitini – hänet, jolla oli tapana tanssia autossa, kirjoittaa kauniita runoja ja kertoa noloja vitsejä kaikille ystävilleni. Aivan kuin joku kulissien takana olisi yhtäkkiä sytyttänyt jälleen valon hänen silmissään ja olisi paiskinut kaikin voimin töitä pitääkseen valon päällä. Äiti ei ollut vuosikausiin ollut raittiina niin pitkään, ja tuntui hyvältä saada hänet takaisin.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Eräänä iltana ennen kuin äiti ehti sanoa sanaakaan, siskoni ja minä tiesimme. Hänen lasittunut katseensa ja punoittavat poskensa kertoivat kaiken: puolen vuoden ja neljän päivän jälkeen hän oli sortunut jälleen. Hetken aikaa meidän teki mieli kävellä ulos ovesta, kauas huolista ja peloista, mutta me tiesimme, että äiti halusi muuttua. Emme voineet tehdä sitä hänen puolestaan, mutta me voisimme tukea häntä, kun hän kulkisi toipumisen tietä.

Riippuvuuden hiljaisuuden rikkominen

Muutaman seuraavan kuukauden aikana siskoni ja minä etsimme keinoja auttaa äitiä pääsemään eteenpäin ja pysymään raittiina pidempään. Se ei olisi helppoa, mutta hän oli onnistunut siinä kerran, ja tiesimme, että hän voisi onnistua uudelleen.

Koska olin omin silmin nähnyt, miten äiti oli käynyt läpi vieroitusoireita aikaisemmin, tiesimme, mitä odottaa. Niinpä keräsimme kaikki viina- ja viinipullot, jotka löysimme, ja tyhjensimme ne viemäriin. Sitten kävimme ostamassa ruokakaupasta virvoitusjuomia ja teimme kotona perusteellisen siivouksen. Se oli paras yrityksemme poistaa äiti siitä ympäristöstä, jossa hän oli sortunut.

Muutaman päivän kuluttua äiti oli riittävän hyvässä kunnossa palatakseen töihin, mutta tiesimme, ettei taistelu ollut ohi. Siihen asti olimme piilotelleet hänen riippuvuutensa vakavuutta useimmilta sukulaisiltamme ja ystäviltämme. Vuosien varrella siitä oli tullut eräänlainen salaisuus – häpeän aihe, asia, joka yhteiskuntatieteiden tutkijan Brené Brownin mukaan ”saa voimansa siitä, ettei siitä puhuta”³. Jos halusimme äidin pysyvän raittiina, meidän piti rikkoa hiljaisuus.

Se, että päätimme avautua sukulaisillemme ja joillekin luotettaville ystävillemme, oli vaikeaa, mutta se oli myös vapauttavaa. Häpeä ”syövyttää juuri sen osan meistä, joka uskoo meidän voivan muuttua ja pystyä parempaan”⁴, joten se, että puhuimme äidin riippuvuudesta, antoi äidille (ja minulle!) jälleen toivoa. Emme olleet yksin, ja ensimmäistä kertaa vuosiin aloimme nähdä mielessämme elämän, jota hänen riippuvuutensa ei hallitse.

Toivosta kiinni pitäminen

En aio yrittää kaunistella tilannetta: toivon ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Vuosia olin äitini tukena, kun hän yritti raitistua, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten kokenut matkan varrella murhetta, pettymystä ja turhautumista. Puhuessaan vaikeasta matkasta, jonka ihminen kohtaa voittaakseen riippuvuuden, presidentti Nelson selitti: ”Jokaisen, joka päättää lähteä nousemaan tuota jyrkkää tietä toipumiseen, on varauduttava elinikäiseen taisteluun. Mutta elinikä on hinta, joka kannattaa maksaa.”⁵

Jos olet joskus rakastanut jotakuta, joka kamppailee riippuvuuden kanssa, tiedät, kuinka vaikeaa on katsoa, kuinka hän tuhoaa itseään. Mutta sortumisenkaan jälkeen toivo ei ole koskaan mennyttä. Sovitusuhrinsa ansiosta Vapahtaja osaa auttaa meitä meidän heikkouksiemme mukaisesti (ks. Alma 7:12). ”Parantaminen siivissään” (3. Nefi 25:2) Hän nostaa meidät, kun olemme liian uupuneita jatkamaan, ”pitäen meistä kiinni ja kannustaen meitä, kieltäytyen päästämästä meistä irti, kunnes olemme turvallisesti kotona”⁶.

Olitpa siis vasta ottanut muutaman askeleen tai kulkenut tuhansia kilometrejä jonkun kanssa hänen tiellään kohti toipumista, niin tässä on muutamia asioita, joita itse olen oppinut vuosien varrella:

Auta häntä välttämään laukaisevia tilanteita.

Olipa tukemasi henkilö ystävä, puoliso, perheenjäsen tai ikätoveri, niin se, että autat häntä välttämään laukaisevia tilanteita, on valtavan tärkeää! Kun perheemme esimerkiksi menee äidin kanssa ulos syömään, pyydämme saada istua pöydässä, joka on kaukana baaritiskistä. Jos sellaista pöytää ei ole vapaana, me odottelemme, kunnes sellainen vapautuu.
Puolusta häntä sosiaalisissa tilanteissa.

Vaikka tukemasi henkilö olisikin avautunut sinulle omasta riippuvuudestaan, niin hän ei välttämättä ole valmis kertomaan siitä koko maailmalle. Toipumisen alkuvaiheissa voi olla äärimmäisen vaikeaa selittää, miksi välttelee tiettyjä tilanteita tai tekee tiettyjä valintoja – varsinkin oudoille ihmisille. Näissä tilanteissa helpota hänen elämäänsä auttamalla häntä selittämään, jos tilanne käy hankalaksi.
Auta häntä saamaan lisätukea.

Riippumatta siitä, miten tiiviisti olet mukana toipumisprosessissa, et mitenkään pysty tekemään kaikkea. Joskus äiti tarvitsee mahdollisuutta puhua sellaisen kanssa, joka on ollut samassa tilanteessa, sellaisen kanssa, joka ymmärtää, ja se on ihan OK! Ammattiauttajat ja tukiryhmät (kuten kirkon riippuvuuksista toipumisen ohjelma, toipumisryhmät sekä riippuvuuteen ja käyttäytymiseen erikoistuneet terapeutit) varsin kirjaimellisesti muuttavat ihmisten elämää, joten älä epäröi kannustaa tukemaasi henkilöä hyödyntämään näitä palveluja.
Jos hän lankeaa, auta häntä pääsemään jälleen jaloilleen.

Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, sortumisia ei tapahtuisi, mutta tämä on kuolevaisuutta. Jos tukemasi henkilö sortuu, muistuta häntä siitä, kuinka pitkälle hän on päässyt. Kannusta häntä siihen, ettei hän anna periksi koettuaan peräkkäisiä epäonnistumisia ja ettei hän koskaan pidä itseään kykenemättömänä luopumaan synneistä ja pääsemään eroon riippuvuudesta⁷. Kuten vanhin Ulisses Soares kahdentoista apostolin koorumista totesi: ”[Hänellä] ei ole varaa lakata yrittämästä”⁸ (eikä sinullakaan ole). Sortuminen ei vie häntä takaisin lähtöpisteeseen. Se ei pyyhi pois kaikkea sitä työtä ja oikeaa suuntaa, johon hän on yltänyt. Hänellä on aina uusi tilaisuus päästä takaisin oikeille raiteille, kääntyä Vapahtajan puoleen ja jatkaa matkaa.
Pidä yllä toivoa.

Se, että seuraa jonkun läheisen kamppailua riippuvuuden voittamiseksi, voi toisinaan saada miettimään, toipuuko hän koskaan täysin. (Minä kyllä tiedän. Olen kokenut sen useammin kuin haluaisin myöntää.) Mormonkin kysyi: ”Ja mitä teidän on toivottava?” Mutta olipa tilanne kuinka vaikea tahansa, niin toivo Kristuksen sovituksen kautta on aina meidän ulottuvillamme. (Ks. Moroni 7:41.)

Koko elämäni aikana äiti on langennut useammin kuin pystyn laskemaan, mutta tunnen ylpeyttä sanoessani, että nyt on mennyt kuusi vuotta siitä, kun hän viimeksi joi. Vaikka minulta on kestänyt vuosia oppia ja oppia uudelleen, kuinka parhaiten tukea häntä, niin hänen toipumisensa seuraaminen on opettanut minulle, ettei kukaan ole koskaan vajonnut liian alas. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa sinulle rakas ihminen sortuu, jatka eteenpäin – yritä edelleen tukea häntä kaikin mahdollisin tavoin. Toipuminen on elinikäinen sitoumus – taival täynnä kyyneliä, menestystä, epäonnistumisia ja voittoja – ja sen hyväksi kannattaa taistella.