Miten profeetta Josephin elämään perehtyminen vahvistaa uskoani
Joseph Smithin ja muiden varhaisten pyhien elämä ei poikennut kovinkaan suuresti meidän omastamme. Heidän kokemuksensa voivat vahvistaa meidän uskoamme.
Kun aloin työskennellä Joseph Smith Papers ‑hankkeen parissa 11 vuotta sitten, minulla oli vahva todistus Joseph Smithistä palautuksen profeettana. Näin Josephin kuitenkin ikään kuin myyttisenä hahmona – henkilönä, joka oli hengellisesti niin paljon pidemmällä kuin minä, että minun oli vaikea samaistua häneen. Hänen luonaan kävi ihmeellisellä tavalla taivaallisia olentoja, mukaan lukien taivaallinen Isä ja Vapahtajamme Jeesus Kristus. Minä taas en aina edes osannut tuntea Jumalan rakkautta.
Nyt kun olen uppoutunut Joseph Smithin elämään viimeisten 11 vuoden ajan – lukien hänen päiväkirjojaan, kirjeitään ja puheitaan – olen oppinut tuntemaan hänet paljon henkilökohtaisemmalla tasolla. Olen oivaltanut, että hän oli ihminen aivan kuten minäkin. Kyllä, hän oli Jumalan profeetta ja vastaanotti ihmeellisiä ilmoituksia, näkyjä ja käyntejä. Siitä huolimatta hänen oli voitettava myös monia haasteita aivan kuten meidän muiden.
Me nykypäivän ihmiset elämme maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin Joseph Smithin ja varhaisten pyhien elinpiiri. Ongelmamme eivät kuitenkaan ole kovinkaan erilaisia. Me kaikki kohtaamme ihmiselämään kuuluvia vaikeuksia: sairautta, kuolemaa, pettymyksiä, lannistumista ja muuten vain rankkoja päiviä. Myös Josephilla oli hetkiä, jolloin Jumala tuntui olevan kaukana ja hän mietti, oliko Herra tietoinen hänen ja pyhien tilanteesta. Hänen rakkaitaan menehtyi, ja hän kärsi sairauksia ja koettelemuksia, mutta hän kohtasi sen kaiken uskoen järkähtämättä siihen, että Jumala on hänen kanssaan ja että heitä odottamassa oli hyviä asioita1.
Seuraavat kaksi esimerkkiä Joseph Smithin elämästä kertovat, miten hän luovi kuolevaisen elämän halki ja miten hänen elämänsä ja varhaisten pyhien kokemusten tutkiminen on auttanut minua kohtaamaan omia koettelemuksiani.
”Minusta tuntuu, että voimme jossakin määrin tuntea samaa”
Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kärsimään kuoleman tai sairauden aiheuttamaa surua – niin myös Joseph ja Emma Smith. Heidän ensimmäinen lapsensa menehtyi pian syntymän jälkeen, ja Emman seuraava raskaus, joka oli kaksosraskaus, päättyi lasten kuolemaan. Sen jälkeen Joseph ja Emma adoptoivat vastasyntyneet kaksoset, joiden äiti, Julia Clapp Murdock, oli kuollut synnytyksessä. Yksitoista kuukautta myöhemmin, maaliskuussa 1832, pikku-Joseph – toinen kaksosista – kuoli, kun tuo tuhkarokkoa sairastanut vauva altistui kylmälle yöilmalle mellakoivan väkijoukon hyökättyä profeetta Josephia vastaan.2
Lastensa kuolemien myötä Joseph tunsi myötätuntoa niitä kohtaan, jotka olivat menettäneet läheisiään. Vain muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen profeetta matkusti Missouriin neuvottelemaan siellä asuvien pyhien kanssa, kuten Herra oli käskenyt häntä. Josephin paluumatka viivästyi, sillä hänen matkakumppaninsa Newel K. Whitneyn jalka murtui tapaturmassa. Kumppanukset joutuivat viettämään pari viikkoa Greenvillen pikkukaupungissa Indianassa, kunnes Newel oli toipunut riittävästi voidakseen matkustaa.3
Riutuessaan Greenvillessä Joseph sai tiedon, että hänen veljentyttärensä Mary – Hyrum Smithin kaksivuotias tytär – oli juuri kuollut. Hyrum ja hänen vaimonsa Jerusha olivat lapsen kuolemasta syvästi järkyttyneitä.4
Kun Joseph sai tiedon asiasta, hän kirjoitti kirjeen Emmalle – joka suri vielä pikku-Josephin kuolemaa. ”Minua murehdutti kuulla, että Hyrum on menettänyt pienen lapsensa”, Joseph kirjoitti. ”Minusta tuntuu, että voimme jossakin määrin tuntea samaa.” Tietenkin Joseph ja Emma saattoivat tuntea samaa, sillä he olivat itse menettäneet neljä lasta. Sitten Joseph jatkoi: ”Mutta meidän kaikkien täytyy alistua kohtaloomme ja sanoa, että toteutukoon Herran tahto.”5 Yrittäessään käsittää lapsen kuolemaa Joseph luotti Herraan.
Olen pohtinut tätä kokemusta aina kohdatessani perheenjäsenen, seurakunnan jäsenen tai ystävän poismenon. Jopa profeetta Joseph, joka oli kokenut kirkkauden näyn selestisestä, terrestrisestä ja telestisestä valtakunnasta noin kuusi viikkoa ennen pikku-Josephin kuolemaa (ks. OL 76), koki tuskaa poikansa poismenon vuoksi. Vaikka hän tiesi, että näkisi jälleen pikku-Josephin ja kolme muuta lastaan, heidän kuolemansa aiheutti hänelle tuskaa yhtä kaikki. Profeetan tehtävä ei poistanut kipua eikä estänyt Josephia kokemasta kuolevaisuuden vaikeuksia. Luottamus Jumalaan ja Hänen suunnitelmaansa lievitti sitä kipua kuitenkin hiukan.
”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala”
Vuonna 1833 Joseph Smith ja muut kirkon jäsenet kohtasivat murskaavan takaiskun, kun vihaiset väkijoukot ajoivat pyhät pois Siionin kaupungista, joka sijaitsi Jacksonin piirikunnassa Missourissa. Monet pyhät olivat kylmissään, nälkäisiä ja kodittomia, ja kirkon johtohenkilöt tarvitsivat jumalallista apua enemmän kuin koskaan. Pohtiessaan tilannetta Joseph ei kuitenkaan pystynyt saamaan johdatusta. Heinäkuussa 1833 tapahtuneiden ensimmäisten väkivaltaisuuksien jälkeen Joseph kirjoitti Missourissa asuville pyhille: ”Totisesti tiedän, että Hän [Herra] vapauttaa Siionin viipymättä, sillä olen saanut Häneltä pysyvän lupauksen, jonka mukaan niin tulee tapahtumaan. Jumala ei kuitenkaan ole paljastanut minun silmilleni, millä tavoin se tulee tarkalleen tapahtumaan.”6
Kun pyhät oli ajettu pois piirikunnasta marraskuussa, Joseph anoi Herralta jälleen vastauksia kahteen nimenomaiseen kysymykseen: ”Miksi Jumala oli sallinut niin suuren onnettomuuden tulla Siionin osaksi?” ja ”Millä keinoin Hän palauttaa sen takaisin perintömaahan?” Joseph ei edelleenkään saanut ohjausta. ”Herra on salannut [vastaukset] silmiltäni”, hän kertoi Edward Partridgelle, Missourin piispalle. ”Niitä ei ole näytetty minulle selvästi.” Jumala antoi Josephille sen sijaan rauhoittavan kehotuksen: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala.”7
Joulukuun 16. päivänä vuonna 1833 Joseph viimein sai vastauksensa ilmoituksen kautta (ks. OL 101). Tuon ilmoituksen ensimmäisessä osassa selitettiin, miksi Herra salli pyhien ajamisen pois Jacksonin piirikunnasta – se oli ollut Josephin ensimmäinen kysymys Jumalalle. Toisena osana oli vertaus ylhäisestä miehestä, joka menettää maansa vihollisilleen ja pyytää talonsa voimaa ottamaan maan takaisin. Se oli vastaus Josephin toiseen kysymykseen. Herra myös toisti aiemmat lohdutuksen sanansa: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16).
Jokaisella meistä on elämässämme hetkiä, jolloin meistä tuntuu, että Jumala ei vastaa rukouksiimme. Hän saattaa tuntua kaukaiselta, ja saatamme pohtia, onko Hän tietoinen siitä, mitä käymme läpi. Minulla on ollut tuollaisia hetkiä ja olen ihmetellyt, milloin vastaus tulisi. Minulle on ollut lohdullista lukea, että myös Joseph Smith, palautuksen suuri profeetta, koki hetkiä, jolloin hänelläkin oli vaikeuksia saada vastauksia – jolloin Jumala ei näyttänyt hänelle kaikkea heti. Se antaa minulle rohkeutta jatkaa uskossa eteenpäin tietäen, että saan vastaukseni, kun aika on siihen kypsä.
Profeetta Joseph Smith oli merkittävä henkilö. Hän on yhä yksi sankareistani. Hän joutui kärsimään elämän koettelemuksia, aivan niin kuin minäkin. Hän joutui kohtaamaan kuolemaa, sairauksia ja lannistumista. Hän kuitenkin pysyi uskossa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen, ja sen ansiosta hän saattoi voittaa eteensä tulleet vaikeudet.
Se rohkeus, jota tunnen lukiessani hänen voimastaan, Emman voimasta ja kirkon varhaisten jäsenten voimasta, antaa minulle toivoa siitä, että minäkin voin voittaa omat haasteeni. Minulle tämä on yksi parhaita syitä tutkia kirkon historiaa: jotta uskoni vahvistuu, kun otan esimerkkiä niistä, jotka ovat kulkeneet ennen meitä.