Julkaistaan vain sähköisenä
Me olemme parempia yhdessä
Näemme selvemmin, kun ymmärrämme, että näkökulmamme on rajoittunut ilman muiden näkökulmia.
Liityin kirkkoon itsekseni teini-iässä Keski-Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Siitä on nyt yli 20 vuotta, ja koko tämän ajan olen ollut joko seurakuntani ainoa tai yksi hyvin harvoista mustista jäsenistä. Minulla on ollut vaikeita kokemuksia – jopa kirkossa – etniseen taustaani liittyen. Onnekseni minulla on todistus siitä, että Jumala rakastaa minua ja että Hänen valtakunnassaan on paikka meille kaikille.
On vaikeaa olla erilainen
Ihannetapauksessa kirkko voi olla turvasatama, kun meillä on vaikeaa ja tarvitsemme tukea ja toveruutta ihmisiltä, joiden kanssa meillä on samanlaiset arvot. Turvallisuuden ja tuen tunne voi kuitenkin kadota, jos erilaisuus aiheuttaa tunteen ulkopuolisuudesta. On vaikeaa olla erilainen, ja sitä on vaikeaa kuvailla jollekin, joka ei ole itse kokenut sitä.
Vaikka kirkon johtajat ovat kehottaneet ”kaikkia ihmisiä hylkäämään ennakkoluuloiset asenteet ja teot mitä tahansa ihmisryhmää tai yksilöä kohtaan”1, kaikki eivät ole vielä oppineet tekemään niin. Huomasin tämän itse nuorena naimattomana aikuisena, kun aloin pohtia, oliko ihonvärini syy siihen, että kukaan pojista ei ollut kiinnostunut tapailemaan minua. Mietin, saisinko sen takia ikinä tilaisuutta mennä naimisiin temppelissä. Huomaan sen edelleen, kun joku kirkossa tekee etniseen taustaan liittyvän sopimattoman huomautuksen ja minusta tuntuu, että se erottaa minut muista – ikään kuin kelvollisuuttani arvioitaisiin kaikkien edessä. Jos kukaan ei oikaise tätä väärää oppia, minun on tehtävä se yksin.
Tuntuu epämiellyttävältä, kun ihmiset tuijottavat, koskevat hiuksiini ilman lupaani tai jättävät minut huomiotta. Ja kun yritän puhua näistä asioista, minua loukkaa syvästi se, kun ihmiset, joita rakastan ja joihin luotan, sanovat, että keksin asioita, olen liian herkkä tai uhriudun.
Miksi minä ja muut kerromme näistä kivuliaista kokemuksista? Siksi, että haluan olla osa seurakuntaperhettäni. Siksi, että tiedän, kuinka suuren panoksen voisin antaa, jos saisin tilaisuuden. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen kirkkoelämän ulkokehällä – en täysin suojassa turvapaikassa, jonka me kaikki tarvitsemme. Siksi, että nykyistä suurempi yhteisymmärrys auttaisi meitä olemaan hyvin paljon parempia yhdessä.
Moninaisuus voi vahvistaa meitä
”Jumala [ei] erottele ihmisiä” (Ap. t. 10:34). Hän rakastaa kaikkia lapsiaan (ks. Joh. 3:16) ja haluaa vetää meidät kaikki luokseen (ks. 2. Nefi 26:24).
Presidentti Russell M. Nelson on muistuttanut meitä siitä, että ”Jumala ei rakasta yhtä etnistä ryhmää enemmän kuin muita”2.
Eromme eivät ole jotakin, mitä meidän tulee vain jättää huomioimatta. Ne ovat keskeinen osa Jumalan suunnitelmaa. Paavali opetti:
”Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. – –
Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua.’” (Ks. 1. Kor. 12:17–21.)
Jokainen meistä on kohdannut lukemattomia valintoja ja kokemuksia, jotka ovat muovanneet maailmankatsomustamme, ja voimme saada eroistamme kauneutta ja voimaa.
Moninaisuutemme tekee meistä parempia ei vain erilaisten vahvuuksiemme takia, vaan koska meidän on tehtävä yhteistyötä ykseydessä, jotta nuo vahvuudet voivat siunata meitä. Itse asiassa eromme auttavat meitä oppimaan ja kasvamaan, kun kuljemme yhdessä eteenpäin ja valmistaudumme siihen, että Kristus tulee jälleen.
Mistä aloitamme?
Ponnisteleminen yhdessä kohti suurempaa ykseyttä ei ole aina helppoa. Meidän on oltava riittävän nöyriä huomioimaan erilaiset näkökulmat, oppimaan niiltä, jotka ovat erilaisia kuin me, ja muuttumaan, jos huomaamme olleemme väärässä.
Voimme tehdä tämän laajentamalla ystäväpiiriämme ja etsimällä vaihtoehtoisia näkökulmia luotettavista lähteistä. Meidän on kuultava niitä, jotka koemme erilaisiksi, ja tunnustettava heidän kokemuksensa luotettaviksi. Jotta voisimme ymmärtää toisiamme, meidän on kuunneltava toisiamme. Darius Gray totesi kirkolle kirjoittamassaan esseessä: ”Jos rehellisesti keskittyisimme siihen, että annamme heidän kertoa elämästään, historiastaan, perheestään, toiveistaan ja tuskastaan, niin sen lisäksi että me saisimme paremman ymmärryksen, niin tämä käytäntö myös edistäisi suuresti rasismin haavojen parantumista.”3
Haluan antaa ihmisille mahdollisuuden tutustua itseeni, joten yritän olla avoin, rehellinen ja ystävällinen kaikille tapaamilleni ihmisille. Yritän ystävystyä ihmisten kanssa kutsumalla heitä lounaalle ja aloittamalla keskusteluja. Yritän luoda turvallisen ympäristön rehellisyydelle, haavoittuvuudelle ja rakkaudelle ja varata muille ihmisille aikaa tavalla, jolla toivon heidän varaavan aikaa minulle. Yritän olla sellainen ystävä, jonka itse haluaisin – mihin sisältyy myös muiden ihmisten sellaisten kokemusten ymmärtäminen, joita itselläni ei ole.
Yksinkertaiset ystävälliset teot ja avun saaminen ovat saaneet minut tuntemaan, että minut huomataan ja otetaan mukaan. Tunnen kuuluvani joukkoon, kun ihmiset pyrkivät todella keskustelemaan kanssani, antavat minulle ajastaan tai kutsuvat minut viettämään aikaa heidän kanssaan. Tuntuu todella hyvältä, kun ihmiset osoittavat, että he haluavat olla kanssani.
Me voimme olla enemmän
Vanhin Quentin L. Cook kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Ykseys ja moninaisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Me voimme saavuttaa suuremman ykseyden, kun vaalimme mukaan ottamisen ja moninaisuuden kunnioittamisen ilmapiiriä.”4
Kun päätämme varata aikaa toisten elämänkokemusten ymmärtämiselle – vaikka se ei olisi meille helppoa – ja päätämme tehdä yhteistyötä käyttäen avuja, jotka meille on annettu Herran ja toistemme palvelemista varten, olemme hyvin paljon enemmän kuin osiemme summa.