Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Kannamme toistemme kuormia: kirkkoyhteisömme siunaukset
Kirjoittaja asuu Chilessä.
Kun isoäitini kuoli, mietin, kuinka voisin kokea rauhaa. Vastaus oli seurakuntani.
Varttuessani evankeliumin mukaan eläminen tuntui yksinkertaiselta. Luotin vanhempiini ja johtohenkilöihini, ja he ohjasivat minua ja auttoivat minua tekemään hyviä valintoja.
Mutta tultuani nuoreksi aikuiseksi olen oppinut, että me voimme usein kohdata elämässä vaikeuksia ja haasteita, jotka koettelevat uskoamme.
Kun isoäitini menehtyi yllättäen, perheeni ja minä kohtasimme yhden näistä vaikeista ajoista. Se sai minut pysähtymään ja kysymään: ”Jos Jumala on hyvä, miksi Hän otti jonkun hyvän pois elämästämme?”
Isoäitini oli tukipilarimme. Hän oli ystävällinen, huolehtiva ja hyväntahtoinen – äiti kaikille. Hän toivotti jokaisen tervetulleeksi kotiimme. Naapuruston lapset, jotka leikkivät kadulla talomme edessä, söivät päivällistä kanssamme, koska hänellä oli lautasellinen ruokaa kaikille.
Joten kun hän kuoli, minulla oli vaikeuksia uskoni kanssa.
Kaiken murheeni keskellä rukoilin silti joka päivä, vaikken etsinytkään vastauksia evankeliumista tai Jumalasta. Aluksi rukoukseni olivat yksitoikkoisia. Pyysin samoja asioita. Olin kiitollinen samoista asioista.
Mutta ajan myötä sydämessäni oli yksi kysymys, jonka viimein esitin taivaalliselle Isälle:
”Kuinka voin löytää rauhaa?”
Iankaikkisen näkökulman löytäminen
Eräs miespuolinen ystävä oli vastaus tuohon vilpittömään rukoukseen.
Hänen ansiostaan aloin jälleen käydä kirkossa. Hän kutsui minut mukaansa, ja suostuin lähtemään vain siksi, että hän oli ystäväni. En ollut kiinnostunut osallistumaan.
Mutta vähän kerrallaan, ihan vain siksi, että olin siellä, evankeliumin sanomat alkoivat tunkeutua sydämeeni. Näin, että taivaallisella Isällä on suunnitelma meitä varten. Presidentti Russell M. Nelson on opettanut:
”Iankaikkinen näkökulma tuo rauhaa, ’joka ylittää kaiken ymmärryksen’. (Fil. 4:7.) – –
Elämä ei ala syntymästä eikä pääty kuolemaan.”
Vaikka yhä suren isoäitiäni, Jeesuksen Kristuksen evankeliumi antaa minulle rauhaa ja varmuuden siitä, että jonakin päivänä olemme jälleen yhdessä.
Opin myös, että kasteenliittoni muistaminen ja Hengen ohjaavan äänen kuunteleminen vaatii jatkuvaa ja päivittäistä ponnistelua. Aloin arvostaa Pyhän Hengen lahjaa elämässäni. Tiedän, että Hän on aina kanssani jokaisen kohtaamani vaikeuden läpi.
Suremista surevien kanssa
Olen hyvin kiitollinen ystävästä, joka huomasi minun etääntyvän evankeliumista ja ojensi auttavan kätensä tukeakseen minua. Kun jatkoin kirkossa, instituutissa ja muissa nuorten aikuisten toiminnoissa käymistä, tulin läheisemmäksi entistä useampien alueellani olevien nuorten aikuisten kanssa, jotka kaikki pyrkivät rakastamaan toisiaan ja elämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan.
Presidentti Nelson on opettanut myös seuraavaa:
”Myöhempien aikojen pyhät, kuten muutkin Jeesuksen Kristuksen seuraajat, etsivät aina tapoja auttaa, kohottaa ja rakastaa muita. Ne, jotka haluavat tulla kutsutuiksi Herran kansaksi, ovat ’halukkaita kantamaan [toistensa] kuormia, – – suremaan surevien kanssa – – ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa’ [Moosia 18:8–9].
He todellakin pyrkivät elämään ensimmäisen ja toisen suuren käskyn mukaan. Kun me rakastamme Jumalaa koko sydämestämme, Hän kääntää sydämemme ajattelemaan muiden hyvinvointia kauniissa, hyveellisessä kiertokulussa.”
Se, että minua autettiin kantamaan kuormani, oli juuri sitä, mitä opetuslapsitoverini seurakunnassamme tekivät hyväkseni ja mitä he tekevät edelleen toinen toisensa hyväksi. Rakastan vilpittömästi seurakuntani jäseniä! Kokoonnumme usein yhteen, tuemme toisiamme ja palvelemme toisiamme. Kun joku tarvitsee työpaikan, autamme toisiamme etsimään työtilaisuuksia. Kun sunnuntaikokouksissamme käy uusia ihmisiä, toivotamme heidät tervetulleiksi ja yritämme saada heidät tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon.
Hyvät ystävät ovat auttaneet minua vahvistumaan evankeliumissa, ja yhdessä me olemme vahvoja elämän koettelemuksia ja kiusauksia vastaan.
Ystävänä muille
Ja aivan kuten hyvät ystävät tukivat minua, kun tarvitsin sitä eniten, minulla on nyt tilaisuus olla tuo ystävä muille. Toisinaan, kun olen huomannut, että rakastamillani ihmisillä on vaikeaa tai he ovat etääntyneet kirkosta, teen voitavani tukeakseni ja kutsuakseni heitä edelleen – muistuttaakseni heitä siitä, että Herra rakastaa heitä ja odottaa heidän palaavan liittopolulle.
Tiedän, etten olisi siinä, missä olen tänään, ilman ihania ystäviäni ja seurakuntalaisiani, jotka auttoivat minua saamaan rohkeutta pysyä uskollisena, kun tunsin suurta murhetta.
Tämä vahva, rakastava samanhenkisten opetuslasten yhteisö on yksi ihmeellisistä siunauksista, joita me kirkon jäsenet saamme. Mikään ei ole voimaannuttavampaa kuin palvella Jumalaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka pyrkivät olemaan Vapahtajan kaltaisia, ja rakastaa ja kohottaa heitä.
Jos kamppailet jonkin vaikean haasteen kanssa, muista, ettet ole yksin. Seurakunnassasi ja vaarnassasi on ystäviä, palvelutyöveljiä ja -sisaria sekä rakastavia johtohenkilöitä, jotka voivat tukea ja vahvistaa sinua. Ja sinäkin voit olla heille voimana.