Emme ole tulleet tähän asti vain tullaksemme tähän asti
Seminaarien ja instituuttien vuosittainen koulutuslähetys 2020
Tiistai 9. kesäkuuta 2020
On hienoa olla yhdessä. Toivomme, että te ja perheenne olette turvassa ja hyvässä kunnossa. Olemme tänä vuonna viettäneet ensimmäisen näyn kaksisataavuotisjuhlaa. Olen kiitollinen Joseph Smithistä ja hänen esimerkillisestä uskostaan ja halustaan tietää totuus ja siitä, että taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus rakastivat meitä kylliksi vastatakseen Josephin nöyrään rukoukseen. Olemme tunteneet kuulemiemme sanojen voiman: ”Kunnia miehelle, ken tuntea sai Herran!”1 Haluaisin vain lisätä: Kunnia Herralle, joka jälleen puhuu ihmisille. Olen hyvin kiitollinen sen todellisuudesta, mitä Joseph koki pyhässä lehdossa.
Näkynsä jälkeen Joseph palasi kotiin ja sanoi äidilleen: ”Kaikki on hyvin – –. Olen saanut tietää omalta osaltani.”2 Se malli, jonka mukaan Joseph toimi etsiessään totuutta, on sama malli, jota oppilaidemme täytyy noudattaa. Ja kuten Josephin kokemus auttoi häntä tietämään omalta osaltaan, niin toivomme, että kaikki oppilaamme saavat tietää omalta osaltaan, että taivaallinen Isä tuntee heidät ja rakastaa heitä, että Jeesus on Kristus ja että Hän johtaa kirkkoaan näinä viimeisinä aikoina.
Seminaarien ja instituuttien alkuajoista lähtien paljon on sanottu opettamisesta ja oppimisesta. Viitoitetusta kurssista nykyisiin opettamisen ja oppimisen perusasioihin innoitettu opastus on auttanut meitä opettamaan tehokkaasti Pyhän Hengen voimalla palautettua evankeliumia, kuten se on pyhissä kirjoituksissa ja profeettojen opetuksissa. Emme saa koskaan eksyä näistä perusasioista. Mutta emme myöskään saa pelätä uuden oppimista tai sitä, että lisäämme ymmärrystämme siitä, kuinka parhaiten auttaa oppilaitamme tietämään omalta osaltaan.
Olen kiitollinen edistymisestämme. Minusta tuntuu kuin olisimme yhdessä kiipeämässä vuorelle. Emme olisi päässeet tähän asti ilman menneisyyden kokemusta ja ilmoitusta, mutta meidän ei pidä koskaan tyytyä tilanteeseen ja lakata pyrkimästä ylöspäin. Mieleeni tulee lause, jonka vanhin Jeffrey R. Holland sanoi kevään yleiskonferenssissa: ”[Emme] ole tulleet tähän asti vain tullaksemme tähän asti.” (Judith Mahlangu, usean vaarnan yhteinen konferenssi lähellä Johannesburgia Etelä-Afrikassa, 10. marraskuuta 2019, artikkelissa Sydney Walker, ”Elder Holland Visits Southeast Africa during ’Remarkable Time of Growth’”, Church News, 27. marraskuuta 2019, thechurchnews.com.)3 Olemme vuorenrinteen puolivälissä, ja Herra on valmiina antamaan meille vieläkin enemmän.
Siksi vanhin Kim B. Clark kehotti meitä miettimään paitsi sitä, mitä ja kuinka opetamme, myös sitä, kuinka voisimme keskittyä enemmän oppijaan sekä oppimisen prosessiin ja tuloksiin. Hän kehotti meitä kysymään itseltämme: ”Mitä kokemuksia oppilaani tarvitsevat lisätäkseen voimaansa ja kykyään oppia syvällisesti?” Kun yhdistämme merkittävän historiamme viimeaikaiseen ohjaukseen, voisimme kysyä: ”Mitä voisimme tehdä keskittyäksemme entistä enemmän Kristukseen ja oppijaan?”
Vanhin David A. Bednar antoi meille merkittävän esimerkin oppijaan keskittymisestä viimeisimmässä Ilta johtavan auktoriteetin seurassa -tapahtumassa. Hänen tarkoituksenaan ei ollut se, että hän kertoisi meille jotakin vaan että me oppisimme jotakin. Hän esitti kysymyksiä, havainnoi ja kuunteli varmistaakseen, että me ymmärsimme. Hän myös opetti, kuinka hän suhtautuu opettamiseen, kun hän sanoi: ”Sen sijaan että pohtisit: ’Mitä aion kertoa heille?’, huomio tulisi kiinnittää siihen, ’Mitä kysyisin heiltä?’ Eikä vain: ”Mitä pyytäisin heiltä?” vaan myös ”Mitä kutsuisin heidät tekemään?”4
Maineikas opettaja ja rabbi Jacob Neusner sanoi kerran: ”Suuret opettajat eivät opeta. He auttavat oppilaita oppimaan.” Tehokkaan opettamisen ja oppimisen välillä on varmasti symbioottinen suhde. Mutta uskon tohtori Neusnerin lausunnon kehottavan meitä laajentamaan sitä, mitä pidämme tehokkaana opettamisena, ja keskittyvän puhumisen sijaan enemmän auttamaan oppilaitamme saamaan kokemuksia, jotka innoittavat oppimaan. Meille se on sitä, että autamme oppilaitamme kokemaan sitä, kun Pyhä Henki todistaa totuudesta ja Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan. Luomme ilmapiirin, jossa he tuntevat voivansa turvallisesti esittää kysymyksiä, etsiä totuutta, huomata opillisia yhteyksiä, kuulla ikätoveriensa todistavan sekä arvioida ja pukea sanoiksi omia ajatuksia, tuntemuksia ja vaikutelmia oppimistaan totuuksista. Luomme kokemuksia, jotka innoittavat heitä elämään evankeliumin mukaan ja tietämään, kuinka toimia uskossa, oppia virheistään ja yrittää uudelleen tuntien toivoa Kristuksessa. Tällä tavoin he tulevat tietämään omalta osaltaan.
Jotta ymmärtäisimme paremmin, mitä kokemuksia oppilaamme tarvitsevat ollessaan kanssamme, päätimme, että meidän olisi paras kysyä heiltä. Tutkijaryhmä puhui tuhansien nuorten kanssa neljällä mantereella. He tapasivat sekä niitä, jotka osallistuvat oppiluokkiin, että niitä monia, jotka eivät tällä hetkellä osallistu. Pyrkiessämme laatimaan yhteenvedon uskomattomasta tietomäärästä olemme jakaneet vastaukset kolmeen ryhmään.
Ensimmäisen ryhmän nimeksi annoimme ”Kääntymys”. Vastaajat kertoivat meille, että he kaipaavat kokemuksia, jotka auttavat heitä tuntemaan Jumalan rakkautta ja vahvistavat suhdetta Häneen. He haluavat syventää uskoaan Jeesukseen Kristukseen ja palautettuun evankeliumiin sekä todistustaan niistä. Juuri tätä me tietysti haluamme heille.
Hyvä uutinen on se, että tutkimuksen mukaan oppikurssimme auttavat tämän toteutumisessa. Ne, jotka jatkuvasti osallistuvat ja ovat mukana oppimiskokemuksissa, vahvistavat merkittävästi todistustaan ja uskoaan Jeesukseen Kristukseen. Muun muassa tästä syystä haluamme kutsua useampia nuoria osallistumaan. Kun he oppivat kanssanne, heidän uskonsa ja todistuksensa kasvavat.
Kiitos kaikesta, mitä teette auttaaksenne heitä syventämään kääntymystään. Olemme edistyneet paljon, kun olemme uppoutuneet opettamisen periaatteisiin, jotka auttavat oppilaitamme oppimaan syvällisesti. Ja uskon, että on vielä enemmän, mitä Herra on halukas opettamaan meille, kun pyydämme Hänen johdatustaan. Kun pohditte mahdollisuuksia, voitteko miettiä rukoillen, mitä kokemuksia oppilaat tarvitsevat lisätäkseen voimaansa ja kykyään ymmärtää taivaallisen Isän suunnitelmaa sekä Jeesuksen Kristuksen opetuksia ja sovitusta? Kuinka voisitte auttaa heitä tavoittelemaan Pyhän Hengen vaikutusta, tunnistamaan sen ja toimimaan sen mukaisesti ja sitten toimimaan uskossa, tekemään parannusta sekä solmimaan pyhiä liittoja ja pitämään ne. Pohjimmiltaan toivomme, että heidän saamansa kokemukset auttavat heitä tuntemaan Jeesuksen Kristuksen ja rakastamaan Häntä sekä pyrkimään tulemaan Hänen kaltaisikseen.
Toiselle ryhmälle vastauksia, joita saimme tutkimukseen osallistuneilta, olemme antaneet nimen ”Merkitys henkilökohtaiselle hengelliselle kasvulle”. Vastaajat ilmaisivat, että oppitunnit tuntuvat merkityksellisiltä, kun opettajat tunnistavat ja arvostavat oppilaiden monia erilaisia olosuhteita ja taustoja sekä soveltavat oppimiskokemusta täyttämään yksilöllisiä tarpeita. He ilmaisivat tarvitsevansa paikan, jossa voi esittää heillä tärkeitä, vilpittömiä kysymyksiä opista, kirkon historiasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. He eivät halua kiistellä näistä asioista. Heillä on aitoja kysymyksiä, ja he tarvitsevat turvallisen, uskon täyttämän, avoimen ympäristön niiden tutkimiseen. He tarvitsevat opettajia, jotka vastaavat kysymyksiin paitsi uskon avulla myös suoraan ja myötätuntoisesti. He haluavat myös oppia oppimaan ja tulemaan hengellisesti omavaraisemmiksi. He haluavat kehittää taitoja, jotka auttavat heitä tarkastelemaan käsitteitä iankaikkisesta näkökulmasta. He haluavat apua ollakseen varmempia kyvyssään selittää evankeliumin periaatteita ja kirkon menettelytapoja muille. He haluavat oppia taitoja, joilla hyödyntää evankeliumin periaatteita apuna arkisissa haasteissa.
Se, mitä oppilaat kaipaavat, on sopusoinnussa sen ohjauksen kanssa, jota saimme viime vuonna vanhin Jeffrey R. Hollandilta. Hän muistutti meille, että ”oppilas ei ole astia, joka pitää täyttää. Oppilas on tuli, joka pitää sytyttää.”5
Tehtävämme opettajina on auttaa oppilaita niin että he omaksuvat halun oppia, vastaanottavat ilmoitusta sekä löytävät, ymmärtävät ja elävät sen totuuden mukaan, jota he ovat hankkineet. Se ei ole vain sen tiedon jakamista, jonka olemme hankkineet oman tutkimisemme tai kokemuksemme avulla. Ja muistakaamme, että se, mikä tuntuu tähdelliseltä meistä, ei kenties ole yhtä merkityksellistä oppilaille, jotka ovat eri elämänvaiheessa. Niinpä meidän pitää todella kuunnella heitä, olla tarkkaavaisia ja rukoilla erottamisen kykyä.
Valitettavasti monet nuoret ja nuoret aikuiset, etenkin ne, jotka eivät osallistu, tuntevat, etteivät oppiluokkamme ole kyllin tähdellisiä. He uskovat, että meille on tärkeämpää käsitellä valmistamamme aineisto kuin täyttää heidän todellisia tarpeitaan. He sanovat, että opetuksemme keskittyy liian usein ihanteeseen eikä huomioi riittävästi heidän elämänsä realiteetteja tai vastaa heidän kysymyksiinsä.
Kuvitelkaa esimerkiksi instituutinopettaja, joka käsittelee selestisen avioliiton oppia tuntien, että aihe on hyvin merkityksellinen nuorille naimattomille aikuisille. Luokan oppilaat uskovat jo temppeliavioliiton tärkeyteen, mutta jotkut ovat epävarmoja siitä, kuinka soveltaa tätä oppia omaan elämäänsä. Jotkut pelkäävät, koska he tulevat rikkinäisistä kodeista eivätkä ole varmoja siitä, saavatko he avioliiton toimimaan. Jotkut luokassa saattavat miettiä, onko heillä varaa solmia avioliitto ja kasvattaa perhe. Jotkut saattavat epäillä, tuleeko heille koskaan sitä mahdollisuutta. Jotkut kamppailevat samaan sukupuoleen kohdistuvan viehtymyksen kanssa ja miettivät omaa paikkaansa kirkossa. Oppiaihe sujuu suunnitelmien mukaan, mutta ei jätä tilaa oppilaiden merkitykselliselle osallistumiselle. Opettajasta tuntuu, että aiheen ansiosta hän on tavoittanut oppilaat merkityksellisin tavoin. Mutta totuus on, että vaikka oppia opetettiin, sitä ei tehty tavalla, joka olisi huomioinut oppilaiden epävarmuuksia, vastannut heidän tarpeisiinsa tai liittynyt heidän elämänsä realiteetteihin. Tilaisuus auttaa heitä näkemään opin tärkeys juuri heidän olosuhteissaan hukattiin.
Opettaja, joka huomioi oppilaidensa hengellisen edistymisen, on halukas kohtaamaan heidät siinä, missä he ovat. Hän antaa toivoa ja auttaa näkemään, kuinka evankeliumin mukaan eläminen voi siunata ja auttaa edistymään kohti perimmäisiä tavoitteita. Hän auttaa luottamaan siihen, että pyhät kirjoitukset ja myöhempien aikojen profeettojen opetukset todellakin antavat vastaukset sielun kysymyksiin.
Jotta voitte auttaa oppilaita ymmärtämään evankeliumin tärkeyden ja merkityksen omassa elämässään, voitteko rukoillen pohtia, kuinka kannustaa oppilaita esittämään vilpittömiä kysymyksiä ja kertomaan oivalluksistaan ja näkemyksistään? Heidän pitää luottaa siihen, että te tunnette heidät ja ymmärrätte heitä ja että haluatte sopeutua vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Tarjotkaa kokemuksia, jotka innoittavat heitä tutkimaan pyhiä kirjoituksia päivittäin sekä kääntymään pyhien kirjoitusten ja nykyajan profeettojen opetusten puoleen saadakseen opastusta. Auttakaa heitä oppimaan hengellisen tiedon hankkimisen taitoja ja malleja, jotta he voivat oppia itse.
Kolmas ryhmä vastauksia oppilailtamme ja etenkin niiltä, jotka eivät osallistu, viittaa siihen, että oppilaat haluavat ja tarvitsevat sitä, että luomme yhteenkuuluvuuden tunteen. Yhteenkuuluvuus syntyy suhteista ja yhteyksistä taivaalliseen Isäämme, opettajaan ja muihin oppilaisiin luokassa. Yhteenkuuluvuuden tunne tulee, kun vallitsee ilmapiiri, jossa jokainen tuntee olevansa tervetullut, saavansa tukea, olevansa tarpeen ja arvostettu. Yhteenkuuluvuuden tunne myös lisääntyy silloin, kun oppilaat tuntevat olevansa osa merkityksellistä työtä.
Jälleen haluan kiittää teitä. Arvostan kovasti reaktiotanne ”See the One” [Näe se yksi] -koulutukseen sekä pyrkimyksiänne auttaa jokaista oppilasta tuntemaan itsensä rakastetuksi ja arvostetuksi. Meidän on jatkettava näitä ponnisteluja, koska suuri osa niistä, jotka eivät nyt osallistu, tuntee yhä, etteivät he kuulu joukkoon. Monet heistä kertovat, että seminaari- ja instituuttiluokat ovat vain täydellisille myöhempien aikojen pyhille, joilla ei ole koskaan ollut ongelmia tai kysymyksiä. Tämä väärä käsitys saa heidät uskomaan, etteivät he sovi joukkoon. Jotkut jopa tuntevat, että jos he esittävät vilpittömän kysymyksen tai näkemyksen, heidät tuomitaan tai heitä pidetään vähemmän uskollisina. He sanovat myös, että he osallistuisivat todennäköisemmin, jos oppiluokka olisi paikka, jonne jokainen on tervetullut riippumatta sisäisestä uskosta tai ulkoisesta olemuksesta.
Äskettäin veli Linford näki erään nuoren naisen seisovan yhden rakennuksemme edessä. Hän esitteli itsensä ja kysyi, osallistuiko nuori nainen johonkin oppiluokkaan. Tämä vastasi, että hän oli kirkon jäsen ja tiesi instituutista mutta ei osallistunut siihen. Hän lisäsi: ”Jos tuntisit minut ja tietäisit menneisyydestäni, niin tietäisit, etten kuulu sinne. En sopisi joukkoon.” Onneksi hän otti vastaan veli Linfordin kutsun mennä sisään, missä hänet toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Hän ilmoittautui kurssille ja alkoi heti osallistua. Mutta olen pohtinut, kuinkahan monia satoja, jopa tuhansia, nuoria on seisonut rakennustemme ulkopuolella tarviten juuri sitä, mitä oppiluokkamme tarjoavat, mutta peläten, etteivät he sovi joukkoon?
Sen lisäksi että he tarvitsevat sitä, mitä meillä on tarjottavana, niin mekin tarvitsemme heitä. Opettajat, jotka luovat yhteenkuuluvuuden tunteen, ymmärtävät aidosti, että jokaisella on annettavana jotakin, mikä tekee luokasta paremman kokemuksen.
Näin hienon esimerkin tästä, kun tapasin erään nuoren miehen veli Andren luokassa. Michael oli palannut lähetystyöstä kotiin etuajassa terveyssyistä. Valmistautuessaan palaamaan hän joutui auton töytäisemäksi, häneltä murtui useita luita ja hän joutui sairaalaan pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa kun hän lähti sairaalasta, hän oli luopunut haaveestaan saada lähetystyö päätökseen. Hän keskittyi extreme-urheiluun ja ajautui pois kirkosta. Eräänä päivänä yksin ollessaan hän päätti ylittää kanjonin voimisteluliinaa pitkin ilman turvaverkkoa. Kun hän oli tehnyt sen, hän halusi huutaa ja juhlia, mutta sitten hän katsoi alas ja tajusi, että jos hän olisi pudonnut, niin hänen elämänsä olisi päättynyt.
Silloin hän alkoi ajatella äitiään ja pikkusiskoaan ja sitä, kuinka heidän sydämensä olisi särkynyt, jos hän olisi kuollut. Sitten hän ajatteli Vapahtajaa ja kaikkea, mitä Vapahtaja oli tehnyt hänen hyväkseen, ja Henki täytti hänen sydämensä. Hän kiipesi alas kalliolta ja aloitti matkansa takaisin kirkkoon. Hän oppi ymmärtämään merkittävin tavoin Vapahtajan armoa, rakkautta ja voimaa lunastaa meidät.
Vähän myöhemmin Michael oli rannalla ja muisti osallistuneensa ennen lähetystyötään instituuttiin. Hän lähti heti rannalta ja käveli instituuttirakennukseen hieman ennen kuin oppitunnin oli määrä alkaa. Tuolloin veli Andre ei tiennyt suurinta osaa siitä, mitä olen juuri kertonut teille. Mutta hän tiesi, että Michaelin kuului olla siellä ja että hänellä oli paljon annettavana. Veli Andre pyysi Michaelia jäämään, mutta Michael tunsi, etteivät muut luultavasti toivottaisi häntä tervetulleeksi. Hänellä oli yllään uimahousut ja hihaton paita, ja hänen paljaat käsivartensa olivat kokonaan tatuointien peitossa. Hän sanoi, että hän mieluummin pukeutuisi paremmin ja laittaisi pitkähihaisen paidan ennen oppitunnille tuloa. Veli Andren vastaus oli: ”Kukaan ei edes huomaa.” Michael jäi. Mutta kun muut oppilaat tulivat sisään, kukaan ei istunut hänen viereensä. Hengellisen ajatuksen jälkeen veli Andre pyysi Michaelia tulemaan luokan eteen, missä hän esitteli hänet. Hän kertoi muille oppilaille, että hän rakasti Michaelia, että Michaelilla oli paljon annettavaa ja suuri sydän. Sitten hän pyysi Michaelia lausumaan todistuksensa. Kyyneleet silmissä Michael puhui Jumalan rakkaudesta, hyvyydestä, myötätunnosta ja halukkuudesta antaa anteeksi. Michaelin todistus siunasi jokaista, joka oli siellä sinä päivänä.
Veli Andre näki Michaelissa jotakin, mitä muut eivät ehkä nähneet. Opettajana hän arvostaa monia erilaisia taustoja ja olosuhteita, ja hän ymmärtää, että jokaisella on jotakin annettavaa. Niinpä hän luo kokemuksia, joiden ansiosta hänen oppilaansa voivat saada voimaa toisiltaan ja yhteisestä halustaan päästä osallisiksi Vapahtajan rauhasta, parantumisesta ja armosta. Toinen kohokohta tuli oppitunnin jälkeen, kun näin oppilaiden ympäröivän Michaelin toivottaen hänet tervetulleeksi ja varmistaen, että hän tiesi olevansa kaivattu.
Kuten aiemmin mainitsin, toinen osa yhteenkuuluvuuden tunteen luomista on olla mukana merkityksellisessä työssä. Oppilaamme haluavat osallistua humanitaarisiin hankkeisiin ja kohottaa muita saamaan elämässä arvokkuutta, tasapuolisuutta ja mahdollisuuksia. Oppilaat eivät yleensä yhdistä oppimaansa tai heille annettuja mahdollisuuksia tällaiseen työhön. Ja vaikka suurinta työtä maan päällä on Kristuksen työ ja Israelin kokoaminen verhon kummallakin puolella, niin useimmat eivät yhdistä kokemuksiaan seminaarissa ja instituutissa tuohon työhön.
Voitteko pohtia, mitä muutoksia voisitte tehdä opettamisessanne, kanssakäymisessänne ja luokkaympäristössänne, jotta se olisi kutsuvampi taivaallisen Isän kaikille lapsille? Toisinaan voisitte jopa käyttää sinistä paitaa. Mutta mikä tärkeämpää, pyrittekö rukoillen tarjoamaan kokemuksia, jotka auttavat oppilaita tuntemaan taivaallisen Isän rakkautta ja tunnistamaan jumalallisen identiteettinsä ja mahdollisuutensa? Auttakaa heitä tietämään, että välitätte heistä ja tunnistatte heidän henkilökohtaisen arvonsa. Auttakaa heitä luomaan yhteyksiä luokan jäseniin ja tuntemaan olonsa turvalliseksi ja kaivatuksi. Kannustakaa heitä osallistumaan Kristuksen työhön auttamalla muita edistymään liittopolulla. Kun edistätte tällaisia kokemuksia, niin he tietävät kuuluvansa joukkoon.
Ymmärrän, ettemme voi tehdä kaikkea tätä joka päivä. Mutta me voimme pitää sen mielessämme, kun valmistaudumme, opetamme ja olemme kanssakäymisissä oppilaidemme kanssa. Ei ole väliä, opetatteko seminaarissa vai instituutissa, kasvokkain vai verkossa, varhain aamulla vai myöhään illalla – näiden periaatteiden sisällyttäminen siunaa oppilaitanne ja tarjoaa heille heidän tarvitsemiaan kokemuksia.
Paljon hyvää on jo tapahtumassa, ja paras on vielä edessäpäin. Muistakaa, että emme ole tulleet tähän asti vain tullaksemme tähän asti. Tiedän, että kun vilpittömästi etsimme ilmoitusta, Herra auttaa meitä tietämään, kuinka siunata Hänen lapsiaan. Hän on valmis auttamaan meitä yksilöinä ja yhdessä tarjoamaan kokemuksia, jotka syventävät kääntymystä, ovat merkityksellisiä henkilökohtaiselle hengelliselle kasvulle ja luovat yhteenkuuluvuuden tunteen. Hän on valmis antamaan meille lisää. Kääntykäämme edelleen Hänen puoleensa uskossa tietääksemme, kuinka auttaa oppilaitamme todella oppimaan itse. Tämä on rukoukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.