Muutoksen perintö kirkon koululaitoksessa
Seminaarien ja instituuttien (S&I) vuosittainen koulutuslähetys 2021
Tiistai 19. tammikuuta 2021
Olen kiitollinen teistä ja iloitsen tilaisuudesta viettää tänään tuokion kanssanne. Olen kiitollinen Chadista ja hänen lahjakkaasta ja omistautuneesta joukostaan, jotka työskentelevät todella uutterasti auttaakseen tässä Herran työssä. On hienoa, että sisar Jean B. Bingham on kanssamme tänään. Odotan innolla hänen sanomaansa. Hän on voimallinen ja innoittava johtaja, ja olemme kiitollisia siitä, että hän palvelee kirkon kouluneuvottelukunnassa.
Kun olemme miettineet seminaareja ja uskontoinstituutteja (SI) koskevia tärkeitä muutoksia, olen myös pohtinut muutoksia kirkon tarjoamassa koulutuksessa koko sen historian aikana. Tässä yhtenä päivänä aloin vertailla kirkon tarjoaman koulutuksen tapahtumia omaan perhehistoriaani. Äitini vanhemmat kääntyivät kirkkoon nuorina aikuisina Sveitsissä, joten siltä puolelta sukua äitini sukupolvi oli ensimmäinen, joka oli tekemisissä kirkon koululaitoksen kanssa. Jotkut isäni esivanhemmista olivat kirkon jäseniä paljon varhemmin tällä taloudenhoitokaudella. Saanen käydä läpi perustietoja joistakin noista esivanhemmista ja mainita samalla kirkon koululaitoksen pyrkimyksiä heidän aikoinaan. Tulette huomaamaan vuosien myötä tapahtuneet muutokset – jotkin niistä ovat merkittäviä.
Isoäitini isoäiti Sarah Jane Angell oli nuori tyttö hänen perheensä asuessa Kirtlandissa, Missourissa ja Nauvoossa. Hän saapui Suolajärven laaksoon 14-vuotiaana tyttönä vuonna 1848 ja sai opetusta paikallisissa kouluissa, joita niillä seuduilla oli.
Jarvis Johnson, joka vihittiin aikanaan Sarahin kanssa, asui nuorena teini-ikäisenä Nauvoossa. Jarvis lienee saanut koulutuksensa jossakin kaupungin muutamista kouluista. Kun pyhät lähtivät Nauvoosta ja suuntasivat kohti länttä, hän ilmoittautui 17-vuotiaana mukaan mormonipataljoonaan. Sarahin ja Jarvisin nuoruusvuosina kirkko ja ihmiset heidän asuinpaikkakunnillaan tarjosivat kyllä koulutusta, mutta kirkon koululaitosta ei ollut olemassa sellaisena kuin sen nykyään tunnemme.
Sarahin ja Jarvisin poika Rais on minun isoisäni isä. Hän varttui Utahissa ja kävi koulua Honeyville-nimisessä kaupungissa. Rakennusta käytettiin sekä kirkkona että kouluna. Charlotte, joka solmi aikanaan avioliiton Raisin kanssa, kävi koulua pienessä kivirakennuksessa läheisessä Call’s Fortissa. He olivat teini-ikäisiä 1870-luvulla ja 1880-luvun alussa, muutama vuosi ennen kuin kirkko avasi useimmat akatemiansa. Kun useista kaupunkien kouluista tuli 1880-luvulla valtiovallan ylläpitämiä, niissä ei saanut opettaa uskontoa. Se johti kirkon ylläpitämien akatemioiden lisääntymiseen Raisin ja Charlotten saatua koulutuksensa jo päätökseen.
Rais kirjoitti muistiin, kuinka hän kosi Charlottea, jota hän kutsui Lottieksi: Hän sanoi:
”Kun näin Lottien ensi kerran, hän ajoi myyntikärryjä. Hänen isänsä piti kauppaa heidän kotinsa edessä. Lottie näytti reippaalta kaunokaiselta. Tapasin hänet myöhemmin tansseissa, seurustelimme vajaan vuoden ja pyysin häntä sitten ottamaan minut omakseen. Hän sanoi: ’Sinä et pidä minusta.’ Sanoin: ’Pidänhän.’ Olimme kihloissa kolme kuukautta.”1
Rais olisi tuskin pärjännyt rakkauselokuvien vuorosanojen kirjoittajana, mutta Charlotte meni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin, ja he saivat 12 lasta.
Yksi noista 12 lapsesta, Alphalus – jota kutsuttiin nimellä Alph – on isoisäni, ja hän kävi Brigham Youngin collegea Loganissa Utahissa. Myös isoäitini Blanche kävi Brigham Youngin collegea, joka oli yksi kirkon akatemioista. Siihen aikaan kun he opiskelivat siellä, se oli kuin lukio ja opisto yhdessä. Näissä akatemioissa oppilaille opetettiin sekä maallisia aineita että uskontoa, ja siellä oli paljon erilaisia toimintoja. Isoisäni pelasi baseball- ja koripallojoukkueissa, ja isoäitini oli seiväshyppääjä.
Ensimmäinen vapaatuntiseminaari aloitti Salt Lake Cityssä vuonna 1912, ja sieltä ohjelma alkoi levitä muihin kaupunkeihin. Kun nämä seminaarit alkoivat osoittaa antavansa hyvän uskonnollisen perustan julkisia kouluja käyville oppilaille, kirkko päätti luopua useimmista akatemioistaan, mukaan lukien Brigham Youngin college. Sen vuoksi seuraava sukupolvi suvustani kävi julkisia kouluja ja seminaaria.
Yksi Alphin ja Blanchen pojista, Vere, on isäni. Hän muisti seminaarinopettajansa koko elämänsä ajan. Myös äitini Winifred kävi lukiota ja seminaaria, ja hänkin muisti opettajansa.
Vuonna 1926 uskontoinstituuttiohjelma aloitti Moscow’ssa Idahossa, ja vuoteen 1928 mennessä toinen instituutti perustettiin Loganiin Utahiin. Kumpikin vanhemmistani opiskeli nykyään Utahin osavaltiollisena yliopistona tunnetussa opinahjossa Loganissa 1940-luvulla. Siihen aikaan Loganissa instituuttiohjelma oli hyvin vakiintunut, ja vanhempani tapasivat toisensa ensimmäisen kerran instituutin järjestämässä toiminnassa. Lopulta he solmivat avioliiton, ja sen jälkeen kun heidät oli vihitty Loganin temppelissä Utahissa, he pitivät hääjuhlat instituuttirakennuksessa.
Minä vartuin Loganissa Utahissa ja kävin samaa lukiota ja seminaaria kuin äitini. Tuo lukio oli aikoinaan Brigham Young College. Vietin myös osan yhdestä kouluvuodesta Monticellossa Utahissa ja olin samalla seminaariluokalla erään todella ihanan minua vuotta nuoremman tytön kanssa. Hänen nimensä oli Jill. Itse asiassa hänen nimensä on edelleen Jill, ja vaikken taida päihittää romanttisessa sepittelyssä isoisäni isää Raisia, Jill päätyi silti vihille kanssani.
Minä kävin seminaaria 1960–1970-luvun vaihteessa. Se oli aikaa, jolloin seminaari ja instituutti alkoivat pikkuhiljaa levitä eri puolille maailmaa. Oli hankittu kokemusta aamuseminaariluokista ja kokeiltu kotiopiskeluseminaaria, mikä mahdollisti laajenemisen kautta maailman. Ne olivat haastavia aikoja seminaarissa ja instituutissa (SI) oleville. He yrittivät sopeuttaa vapaatuntiseminaarin puitteisiin ja korkeakoulujen kampuksilla toimiviin instituutteihin laadittuja ohjelmia hyvin erilaisiin olosuhteisiin eri puolilla maailmaa. Noina varhaisina aikoina jouduttiin selviytymään valtavista kääntämiseen ja painatukseen liittyvistä haasteista.
Itse asiassa ollessani lähetystyössä Norjassa 1970l-uvun alussa seminaari aloitettiin siellä samana vuonna kuin saavuin sinne. Muistan, kuinka autoin erästä nuorta miestä nimeltä Tom Rui kotiopiskeluseminaarin oppiaiheiden kanssa – enkä ollut ikinä nähnyt mitään sellaista. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että seminaari saattoi olla jotakin erilaista kuin luokka, joka pidettiin koulupäivän aikana lukion vieressä olevassa rakennuksessa.
Nyt siirryn esivanhemmistani jälkeläisiimme. Meidän lapsemme kävivät vapaatuntiseminaaria lukuun ottamatta paria lastamme, jotka kävivät aamuseminaaria palvellessamme kirkon tehtävässä Chilessä. Opetusohjelma oli muuttunut niistä ajoista, kun Jill ja minä kävimme seminaaria. Olin nuori seminaarinopettaja, kun esiteltiin järjestyksessä tapahtuva pyhien kirjoitusten opettaminen. Oli osin haasteellista keksiä, kuinka parhaiten opettaa sillä tavalla. Siirtymä ei tapahtunut automaattisesti. Mutta tulokset olivat juuri sitä, mitä opetettava sukupolvi tarvitsi. He tutustuivat paremmin pyhiin kirjoituksiin, ja sen seurauksena pyhät kirjoitukset vaikuttivat heihin luonnollisesti enemmän ja heissä kehittyi luottamus niihin. Meillä on joitakin nauhoituksia vanhemmistani muutama vuosi ennen heidän kuolemaansa, ja äitini puhui huomaamastaan erosta.
Kuunnelkaa hänen kommenttejaan:
”Emme saaneet seminaarissa läheskään niin hyvää opetusta kuin lapset saavat nykyään, eikä meillä ollut tapana lukea pyhiä kirjoituksia niin kuin he nyt tekevät. Äidilläni oli pieniä kirjasia – Tales from the Scriptures [Pyhien kirjoitusten kertomuksia] – ja hänellä oli tapana lukea niistä. En kuitenkaan muista, että olisimme lukeneet pyhiä kirjoituksia. Lapsillamme ja lastenlapsillamme saattaa olla vielä vahvempi todistus, koska he ymmärtävät evankeliumia enemmän, ja heillä on – he alkavat lukea sitä paljon nuorempina, ja he todella lukevat pyhiä kirjoituksia. Luulen, että se on antanut heille suurta voimaa.”2
Jotkut lastenlapsistani ovat nyt seminaari-iässä, ja vanhimmat ovat instituutti-iässä. He näkevät vielä lisää muutoksia seminaarissa ja instituutissa (SI), kuten sen, että seminaarissa opetettavat asiat sopivat yhteen sen kanssa, mitä Tule ja seuraa minua -ohjelmassa kotona sillä hetkellä opetetaan. Tämänhetkisen pandemian vuoksi meidän on täytynyt opetella paljon asioita luokkien opettamisesta etänä. Kannustan kaikkia teitä, kun teemme muutoksia, jotka sopivat paremmin nousevan sukupolven ”olosuhteisiin”3. Kannustushuutoni kaikuvat vieläkin kovemmin, koska omat lastenlapsemme kuuluvat tuohon nousevaan sukupolveen.
Tärkeiden muutosten tekeminen on tavallisesti vaikeaa. Joskus ohje on selkeä, mutta sen toteuttaminen voi olla hyvin haastavaa. Ajatelkaa Moosian poikia. Heillä oli selkeä päämäärä, että ”pelastusta julistettaisiin jokaiselle luodulle”4 ja että he voisivat ”kenties pelastaa muutamia heidän sieluistaan”5. On helppo keskittyä vain heidän ihmeelliseen menestykseensä ja unohtaa, kuinka haasteellista kaikki oli. He yrittivät kaikkea. He tekivät sitä 14 vuoden ajan, ja he joutuivat kärsimään kaikenlaista puutetta; he opettivat kaduilla, taloissa, temppeleissä ja synagogissa; heidät karkotettiin, heitä pilkattiin, heidän päälleen syljettiin, heitä lyötiin, kivitettiin, heidät sidottiin ja heitettiin vankilaan.6 Mutta he pysyivät lujina, pitivät kiinni tavoitteistaan ja saivat Herran voimaa suorittaa tehtävänsä.
Luin vastikään uudelleen silloisen vanhin Russell M. Nelsonin kokemuksista Euroopassa – etenkin Itä-Euroopassa – kun hän oli vastuussa siitä osasta maailmaa vuodesta 1985 vuoteen 1990. Siihen aikaan hän palveli kahdentoista apostolin koorumissa. Vuonna 1985, kun hänen vastuulleen annettiin Eurooppa ja Afrikka, hän sai erityisen tehtävän avata Itä-Euroopan maat (jotka olivat tuolloin kommunismin ikeen alla) evankeliumin saarnaamiselle.7 Tämä tehtävä annettiin neljä vuotta ennen Berliinin muurin kaatumista ja kuusi vuotta ennen kuin Neuvostoliitto virallisesti lakkasi olemasta.
Vanhin Nelsonin tavoite oli selkeä, mutta tehtävä oli hyvin vaikea. Hän keskittyi herpaantumatta tähän erityistehtävään. Hän vieraili ”entisessä Neuvostoliitossa 27 kertaa ja – – muissa itäblokin maissa kymmeniä kertoja”8. Kirjassaan Insights from a Prophet’s Life: Russell M. Nelson Sheri Dew kuvaili hänen työtään seuraavasti:
”Hän ei ollut koskaan haluttu, ja hän oli harvoin tervetullut. Monet valtiovallan johtohenkilöt eivät edes suostuneet tapaamiseen miehen kanssa, joka väitti uskovansa Jumalaan. Ajan myötä hänen ponnistelujaan sekä estettiin että autettiin; häntä kohdeltiin huonosti joissakin tilanteissa ja suopeasti toisissa; salainen poliisi vakoili häntä, ja myöhemmin häntä tervehdittiin ystävänä, kun virkamiehet oppivat tuntemaan hänet; häntä pidettiin epäilyttävänä joillakin alueilla samalla kun häneltä pyydettiin lääketieteellisiä neuvoja toisaalla. Jotkin matkat vaikuttivat täysin turhilta, ja toisinaan hänelle aukeni ovia, joiden avautumista hän ei olisi osannut aavistaa eikä suunnitella.”9
Kun vanhin Nelsonin tehtävä siirtyi pois Euroopasta, hän ja vanhin Oaks – joka seurasi häntä tässä tehtävässä – menivät kertomaan kirkon johtajalle, presidentti Ezra Taft Bensonille, että kirkko oli nyt vakiinnutettu jokaisessa Itä-Euroopan maassa.10 Sisar Dew kuvaili edelleen presidentti Nelsonin kokemusta:
”Kun vanhin Nelsonilta myöhemmin kysyttiin, mitä hän oli oppinut tehtävästään avata Itä-Euroopan maat evankeliumin saarnaamiselle – etenkin kun siinä oli niin monia pysähdyksiä ja aloituksia, tuloksettomia tapaamisia, ylä- ja alamäkiä – hän vastasi yksinkertaisesti: ’Herra pitää ponnistelusta. Hän olisi voinut sanoa Moosekselle: ”Tapaan sinut puolivälissä.” Sen sijaan Mooseksen piti kulkea koko matka ylös Siinainvuoren huipulle. Hän vaati ponnistelua Moosekselta ja Joosualta sekä Joseph Smithiltä ja kaikilta seuraavilta kirkon presidenteiltä. – – Oletko halukas tekemään todella vaikeita asioita? Kun olet osoittanut, että haluat tehdä oman osasi, Hän auttaa sinua.’”11
Vanhin Nelsonin vanhurskaat ponnistelut olivat olennaisia siinä tärkeässä muutoksessa, joka johti siihen, että evankeliumi tuotiin miljoonien Jumalan lasten saataville.
Ihmeisiin tarvitaan kovaa työtä. Kaipaamamme ihmeet vaativat valtavasti ponnistelua omalta osaltamme.
Joskus kestää aikansa, että voimme nähdä kovaa työtä vaatineiden ponnistelujemme täydet tulokset yrittäessämme saada aikaan välttämättömiä muutoksia. Joissakin tapauksissa emme ehkä saa nähdä omien ponnistelujemme ja Herran voiman yhdessä tuottamien hedelmien täyttä sadonkorjuuta. Edistymisemme on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, ja me voimme saada aikaan ja pyrimme saamaan aikaan muutoksia, jotka siunaavat niiden elämää, joita me palvelemme. Se laskee myös perustusta seuraavaa sukupolvea varten – meidän lastenlastemme lapsia varten. Jillillä ja minulla ei vielä ole sellaisia, mutta pian heitä alkaa tulla tänne maailmaan, ja aivan pian he ovat teidän luokissanne.
Meidän tavoitteemme seminaarissa ja instituutissa (SI) on selkeä – se ei ole muuttunut. Päämääränämme on yhä siunata näitä nuoria ja auttaa heitä ”ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen opetuksia ja sovitusta sekä turvaamaan niihin, tulemaan kelvollisiksi saamaan temppelin siunaukset sekä valmistautumaan itse ja valmistamaan perhettään ja muita iankaikkiseen elämään taivaallisen Isänsä luona”12. Koska me työskentelemme sen päämäärän eteen, olemme avoimia sille, että ohjelmamme muuttuvat, että hiomme opetustaitojamme entistä paremmiksi, että uudistamme instituuttia ja pyrimme kehittymään muilla tavoin. Koska rakastamme nuoria, olemme halukkaita työskentelemään uutterasti, kokeilemaan uusia asioita ja pyytämään Herran ohjausta ja voimaa kaikissa pyrkimyksissämme.
Kun pyritte siunaamaan nousevan sukupolven elämää, siunatkoon Herra teitä myös henkilökohtaisissa haasteissanne. Rakastan teitä ja todistan taivaallisesta Isästämme ja Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. He elävät.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.