”Älä koskaan menetä toivoa!” Nuorten voimaksi, kesäkuu 2021, s. 14–17.
Älä koskaan menetä toivoa!
Pakolaisena Muriel sai tietää omakohtaisesti, että Jumala on aina valmis auttamaan, kun tarvitsemme Häntä eniten.
Valokuvat Cody Bell, ellei toisin mainita
Toisinaan voi tuntua siltä, että koko maailma sortuu ympäriltäsi.
Ja sen jälkeen syttyy tuleen.
Pyörremyrskyssä.
Joskus elämä voi tuntua niin sekasortoiselta ja lannistavalta, että saatat ihmetellä, voivatko asiat enää koskaan järjestyä.
Lapsena pakolaisleirissä eläneellä Muriel B:llä on sanansa sanottavana siitä, kuinka selviytyä vaikeista olosuhteista: ”Pidä Jumala vierelläsi koko ajan äläkä koskaan menetä toivoa. Huonot ajat ovat vain väliaikaisia!”
Näin puhuu joku, joka tosiaan tietää jotakin huonoista ajoista.
Ja hän tietää, kuinka selviytyä niistä.
Sota ja turvallisuus
Murielin elämä alkoi suhteellisen normaalisti. Hän oli pieni lapsi Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hänellä oli onnellinen perhe, turvallinen ja viihtyisä koti, lämmin vuode ja paljon ruokaa.
Sitten syttyi sota.
Sen jälkeen asiat huononivat nopeasti. Pahinta oli, kun vihaiset miehet raahasivat hänen rakastavan isänsä – ”vahvimman tuntemani kristityn” – perheensä luota aseella uhaten.
Onneksi isä pääsi myöhemmin takaisin heidän luokseen. Mutta Murielin ja hänen perheensä elämä ei ollut enää turvallista. He pakenivat pakolaisleirille Ugandaan.
Muriel oli viisivuotias, kun hänen perheensä pakeni pakolaisleirille Ugandaan.
Valokuva Muriel B:n luvalla
Pakolaisleirit ovat väliaikaisia asutusalueita ihmisille, joiden on ollut pakko jättää kotinsa sodan vuoksi tai muista syistä. Niiden on tarkoitus tarjota turvaa, ja tämä nimenomainen tarjosikin, mutta Murielin ja hänen perheensä elämä oli silti kaukana helposta.
Selviytymistä ja voimaa
”Olimme kiitollisia päästyämme pois sodan keskeltä”, Muriel sanoo. ”Ja leiriä johtavat ihmiset tekivät parhaansa auttaakseen meitä, mutta se ei riittänyt.”
Ruokaa ei ollut tarpeeksi, asumus ei ollut kunnollinen, lääkkeet eivät riittäneet – mitään ei ollut tarpeeksi.
”Hyönteiset purivat meitä öisin”, hän muistelee. ”Ja olimme ilman ruokaa päiväkausia. Leirillä oli myös paljon sairauksia.”
Pakolaisleiri nykyään.
Valokuva Getty Images
Muriel ja hänen perheensä eivät siihen aikaan olleet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä, mutta he olivat omistautuneita ja aktiivisia kristittyjä. Heillä oli järkähtämätön usko Jumalaan ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. ”Vanhempani sanoivat minulle alinomaa, että voin aina rukoilla ja paastota.”
Niin hän sitten teki. Ollessaan lapsena pakolaisleirillä – siinä iässä, jolloin monet lapset opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan – Muriel rukoili joka päivä jäävänsä henkiin. Hän rukoili saavansa ruokaa. Hän rukoili turvallisuutta. Hän rukoili voimia ja rohkeutta jatkaa.
Ja hän näki Jumalan tekevän ihmeitä heidän elämässään.
”Jumala järjesti meidät pois sodan keskeltä, joten tiesin voivani luottaa Häneen”, hän sanoo. ”Kun tarvitsimme Häntä eniten, kuten silloin, kun meillä ei pitkään aikaan ollut mitään syötävää, Hän aina siunasi meitä. Hän teki pieniä ihmeitä, jotka vahvistivat uskoani Häneen.”
Koska Muriel auttoi kasvattamaan nuorempia sisaruksiaan, hänellä on nyt tukenaan monia kykyjä, kun hän kasvattaa omaa lastaan.
Lähes kahden pakolaisleirillä vietetyn vuoden jälkeen hänen elämänsä muuttui jälleen. Muriel ja hänen perheensä muuttivat Yhdysvaltoihin aloittaakseen uudessa maassa uuden luvun elämässään. Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Muriel oli silti vasta kahdeksanvuotias.
Siihen aikaan hänen vanhempansa päättivät löytää uuden kirkon, jossa he kävisivät.
Uskoa ja ystäviä
”Äitini ja isäni halusivat aina palvella Jumalaa ja kiittää Häntä”, Muriel sanoo. ”Eräänä sunnuntaina pian Yhdysvaltoihin saapumisemme jälkeen he sanoivat: ’Mennään etsimään kirkkoa.’”
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kaupungilla kävellessään he tapasivat kadulla kaksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajaa.
Ennen pitkää Muriel ja hänen vanhempansa kastettiin. Murielin nuoremmat sisarukset kastettiin, kun he olivat riittävän vanhoja.
Muriel äitinsä ja nuorimman sisaruksensa kanssa.
Suuri osa siitä, mitä Muriel oppi kirkossa, oli tuttua hänelle, koska hänelle oli opetettu Jumalasta ja Jeesuksesta Kristuksesta koko hänen elämänsä ajan. Toiset aiheet olivat uusia. ”En ollut koskaan kuullut Joseph Smithistä, Brigham Youngista tai Mormonin kirjasta”, hän sanoo.
Ne eivät olleet ainoita uusia asioita. Heillä oli opittavana kokonaan uusi kulttuuri. Siinä kirkon jäsenillä oli suuri rooli. He opettivat perhettä käyttämään joitakin sähkölaitteita, jotka olivat erilaisia kuin heidän kotonaan olleet. He auttoivat kielen kanssa. Ja he auttoivat kaikkein eniten vain olemalla ystäviä.
Apua ja toivoa
Muriel kannustaa nykynuoria tekemään samoin. ”Pakolaisetkin tarvitsevat ystäviä. Perheellämme ei ollut yhtään ystävää, kun saavuimme tähän maahan, mutta heti liityttyämme kirkkoon todella monet ihmiset kävivät meillä kylässä! Nykyään meillä on monia ystäviä.”
Vuosien varrella Muriel on voinut olla mukana palvelemassa niitä samoja ystäviä, jotka aikoinaan siunasivat hänen elämäänsä.
Tultuaan Nuoriin Naisiin Muriel palveli luokan johtokunnissa ja oli apuna kaikenlaisissa nuorten toiminnoissa. Hän palveli ja opetti ja lausui todistuksensa.
Usko evankeliumiin auttaa Murielia ja hänen perhettään edelleen löytämään toivoa myös elämän vaikeuksissa.
Mutta yksi parhaista tavoista, millä hän edelleen auttaa ystäviään, on antamalla heille voimaansa evankeliumissa ja uskossaan Jumalaan.
”Joidenkin ystävieni on juuri nyt vaikea löytää toivoa”, hän sanoo. ”Mutta sanon aina heille, ettei mikään paha kestä ikuisesti. Minusta itsestäni tuntuu, ettei ole mitään, mistä Jumala ei voisi auttaa selviytymään.
Joskus voin rukoilla ainoastaan rohkeutta kestää pidempään. Jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Jumala on aina auttanut minua löytämään tuon rohkeuden. Enimmäkseen se siunaus, mitä todella tarvitaan, on rohkeus jatkaa sinnikkäästi eteenpäin.”