”Se johtui ystävyydestä”, Nuorten voimaksi, kesäkuu 2021, s. 8–9.
Tule ja seuraa minua
Se johtui ystävyydestä
Kääntymiseni kesti kuusi vuotta. Ellei minulla olisi ollut hyviä ystäviä, se ei olisi ikinä onnistunut.
Olen käännynnäinen. Mutta minulta kesti kuusi vuotta liittyä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon.
Yksi syistä on, että varttuessani minulla ei ollut kovin hyvää kuvaa kirkosta. Jos olisit lukenut sen, mitä minä luin kirkosta kouluni oppikirjasta 12-vuotiaana, olisit ehkä ollut samaa mieltä. Siinä kerrotut asiat eivät olleet kovin mukavia. Ja koska en ollut koskaan tavannut myöhempien aikojen pyhää, pidin lukemaani totena.
Vartuin Kentuckyssa Yhdysvalloissa. Siellä, missä asuin, oli hyvin vähän kirkon jäseniä. Niinpä yllätyin, kun Martinezin perhe muutti naapuristoomme ollessani 13-vuotias.
Kaikki pitivät heistä. He olivat ystävällisiä, ja heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen. Heillä oli kuusi lasta – se tuntui valtavalta määrältä! Ja heillä oli ikäiseni poika, josta tuli pian paras ystäväni.
Itse asiassa luulen, että hän oli kaikkien paras ystävä. Mateossa loisti valo, joka yksinkertaisesti veti ihmisiä hänen puoleensa. Vaikka pidinkin hänen kirkkoaan vähän outona, se lakkasi pian haittaamasta minua ystävyytemme vuoksi.
Muiden jäsenten tapaaminen
Pari vuotta myöhemmin Mateo ja minä aloitimme lukion. Siellä tapasin muita kirkon jäseniä. Koulussamme oli muutamia, ja paikkakunnallamme oli muitakin. Ajan myötä he juttelivat elämästään ja toivat luontevasti esiin kirkkoon liittyviä asioita. Lopulta aloin käydä kirkon toiminnoissa, pelasin koripalloa muiden nuorten kanssa ja kävin jopa aamuseminaarissa muutaman viikon ajan.
Minulla oli paljon hyviä ystäviä, jotka noudattivat hyviä mittapuita, mutta myöhempien aikojen pyhiin kuuluvissa ystävissäni oli jotakin erityistä. He eivät tietenkään juoneet alkoholia eivätkä tupakoineet tai käyttäneet huumeita. Ja vaikka jotkut ystävistäni aloittivat fyysisen suhteen poika- tai tyttöystävänsä kanssa, he eivät tehneet niin. Mutta siihen liittyi muutakin. Heissä loisti jonkinlainen tervehenkinen valo. He eivät koskaan tyrkyttäneet minulle evankeliumia – he vain elivät sen mukaan. Sopivan tilaisuuden tullen heillä oli tapana kertoa minulle pieniä asioita.
Ja Martinezin perhe oli aina todella avoin ja ystävällinen. Olin aina tervetullut heidän kotiinsa. Heidän keittiönsäkin oli aina avoinna!
Kamppailin silti edelleen
Olin silti aika kiinni omassa uskonnossani ja pidin edelleen joitakin Mateon uskomia asioita outoina. Olin myös aika vankkumaton luonteeltani. Vaikka elinkin enimmäkseen kirkon mittapuiden mukaan, en halunnut kenenkään sanelevan minulle, millaisia mittapuita minulla tulisi olla.
Samaan aikaan tunsin olevani hengellisesti eksyksissä. Luulen, että niin voi tapahtua, kun tuntee vetoa kohti evankeliumin valoa ja hyvyyttä, mutta puskee sitä kauemmaksi. Vaikka uskoin Jumalaan, minulla oli vaikeuksia hyväksyä sitä, että Jumala voisi olla tai olisi aktiivisesti mukana elämässäni. Silti muissa ihmisissä oleva evankeliumin valo vetosi minuun.
Ehkä juuri siksi ollessani 18-vuotias päätin liittyä ystävieni joukkoon opiskelemaan kirkon oppilaitokseen. Opiskelimme Brigham Youngin yliopistossa Provossa Utahissa Yhdysvalloissa, jossa tapasin vieläkin enemmän kirkon jäseniä. Hyviä ihmisiä. Ystävällisiä ihmisiä. Täynnä valoa, aivan kuin kotona. Siltikään en liittynyt kirkkoon.
Mikä siihen lopulta johti
Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen rahani loppuivat ja palasin Kentuckyyn asumaan isäni luokse. Olin 19-vuotias, ja kaikki ystäväni alkoivat lähteä lähetystyöhön tai olivat yhä Utahissa.
Mutta ihmeellistä kyllä Jumala asetti muita mahtavia ihmisiä elämääni. Martinezin perhe asui yhä lähellä, ja sain mennä heille aina kun vain halusin. Sain myös kuulla, että lähistöllä asui muitakin ikäisiäni myöhempien aikojen pyhiä. He kaikki seisoivat rinnallani, kun kamppailin uskonkäsitysteni kanssa.
Kukaan ei painostanut minua. Kukaan ei hiostanut minua. He vain kohtelivat minua hyvin.
Lopulta kuuden pitkän vuoden jälkeen aloin tutkia evankeliumia lähetyssaarnaajien kanssa. Siihen tarvittiin paljon syvällisiä kysymyksiä, mutta ystävien hyväntahtoisuuden ja kannustuksen avulla olin lopultakin valmis avaamaan sydämeni, tutkimaan Mormonin kirjaa ja rukoilemaan sen johdosta, tunnistamaan Hengen ja ottamaan vastaan kasteen.
Kaikista niistä asioista, jotka auttoivat minua matkallani, luultavasti kaikkein tärkein oli muiden ihmisten kärsivällinen, ystävällinen tuki.