”Olinko kelvollinen?”, Nuorten voimaksi, heinäkuu 2021, s. 22–23.
Olinko kelvollinen?
Olin ollut hyväksikäytön uhri niin kauan kuin saatoin muistaa. Vaikuttiko se siihen, millaisena Herra näki minut?
Kuvitus Trent Gudmundsen
Päällisin puolin lapsuuteni oli hyvin normaali.
Me kävimme kirkossa ja osallistuimme kaikkiin kirkon kokouksiimme ja toimintoihimme. Minä kävin koulua ja leikin ystävieni kanssa. Teini-ikäisenä tein kaikkea sitä, mitä normaalit teini-ikäiset tekevät. Vietin aikaa ystävieni kanssa ja kuuluin kuoroon ja näytelmäkerhoon. Osallistuin päättäjäistanssiaisiin. Mutta tuon iloisen, normaalin ulkokuoren alla oli hyvin synkkä salaisuus.
Siitä asti kun olin noin kaksivuotias, kaksi vanhempaa veljeäni olivat käyttäneet minua seksuaalisesti hyväksi. He hyväksikäyttivät myös siskojani. Me olimme liian nuoria ymmärtämään, mitä tapahtui, mutta kun tulin vanhemmaksi, aloin hieman ymmärtää. Aina kun olin veljieni seurassa, tunsin oloni synkäksi ja likaiseksi.
Hämmennykseni kasvoi
Osallistuttuani erääseen Nuorten Naisten luokkaan, jossa opetettiin moraaliasioita, ymmärsin hyveellisyyden ja siveyden merkityksen. Kuuntelin, kun johtohenkilömme pyysivät minua ja muita luokassa pysymään moraalisesti puhtaina.
Mietin: ”Kuinka minä voisin olla moraalisesti puhdas?” Niin pitkälle kuin muistoni ulottuivat, olin ollut seksuaalisen hyväksikäytön uhri. En voinut muuta kuin ihmetellä, mitä Herra ajatteli minusta. Olinko minä hyveellinen nuori nainen? Olinko kelvollinen käymään treffeillä seurakunnassani ja koulussani olevien vanhurskaiden nuorten miesten kanssa? Tekikö kärsimäni hyväksikäyttö minusta kelvottoman temppeliavioliittoon?
Mietin sitä paljon. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, ettei minua pidettäisi hyveellisenä, kun se, mitä minulle tapahtui, ei ollut oma valintani. Miksen minä voisi tuntea olevani hyveellinen? Olinko kelvoton saamaan Herran rakkautta? Pitikö minun tehdä parannus?
Yritin vain unohtaa
En todellakaan tiennyt. Minusta tuntui, etten ollut syyllinen, mutta samaan aikaan tunsin itseni likaiseksi ja häväistyksi ja kerta kaikkiaan nöyryytetyksi. En pystynyt kokoamaan tarpeeksi rohkeutta kertoakseni vanhemmilleni tai jollekulle muulle. Yritin sitä kyllä useaan kertaan, mutta minua nolotti liikaa enkä tiennyt, miten löytää oikeat sanat. Yritin vain unohtaa sen, mitä tapahtui.
Kun olin 15-vuotias, pikkusiskoni osoittivat rohkeutta, joka minulta puuttui. He puhuivat opintoneuvojalle koulussa. Hieman myöhemmin yksi veljistäni pidätettiin ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi vankilaan. Mutta silti vuosia jälkeenpäin minä kärsin samoista peloista, etten ollut hyveellinen tai kelvollinen.
Sain rohkeutta pyytää apua
Viimein yhtenä päivänä sain rohkeutta mennä tapaamaan piispaani. Hän selitti, ettei Herra pidä minua lainkaan vastuussa seksuaalisista teoista, joihin minut pakotettiin lapsena ja nuorena naisena. Hän vakuutti minulle, ettei se ollut mitenkään minun syytäni. Herran edessä olin nuhteeton. Olin yhä hyveellinen!
Saatuani ammattiapua terapeutilta ja piispani avulla olen pystynyt jättämään taakseni hyväksikäytön – ja sen aiheuttaman tuskan ja kärsimyksen. Nyt minä todella elän onnellista ja normaalia elämää. Solmin temppeliavioliiton vanhurskaan miehen kanssa, ja me kasvatamme perhettämme onnellisina.
Toisinaan menneisyys tunkeutuu kuitenkin ajatuksiini, ja voin muistaa ahdistuksen, jota tunsin pohtiessani kelvollisuuttani.
Mietin, kuinka moni muu nuori on samankaltaisessa tilanteessa, jossa itse olin, ja tuntee häpeää ja nöyryytystä miettien omaa hyveellisyyttään ja sitä, kuinka hän sopii Jumalan suunnitelmaan.
Näille nuorille haluan sanoa, että Herra rakastaa teitä.
Hänen sydäntään särkee teidän vuoksenne.
Hän tietää, ettette te ole syyllisiä.
Hän tietää, että te olette aidosti hyveellisiä.
Hän auttaa teitä saamaan rohkeutta ja voimaa elää elämäänne onnellisina.