Meidän hyvä paimenemme
Jeesus Kristus, meidän hyvä paimenemme, saa iloa nähdessään sairastuneiden lampaidensa etenevän kohti parantumista.
Näemme välähdyksen taivaallisen Isämme luonteesta, kun ymmärrämme sen äärettömän laupeuden, jota Hän osoittaa synnintekijöitä kohtaan, ja arvostamme sitä, miten Hän tekee eron synnin ja synnintekijän välillä. Tämä välähdys auttaa meitä saamaan oikeamman ymmärryksen ”Hänen luonteestaan, täydellisyydestään ja ominaisuuksistaan”1 ja on perustana uskon osoittamiselle Häneen ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Vapahtajan laupeus meidän epätäydellisyyksistämme huolimatta vetää meitä Hänen puoleensa ja kannustaa meitä pyrkiessämme jatkuvasti tekemään parannusta ja noudattamaan Hänen esimerkkiään. Kun meistä tulee enemmän Hänen kaltaisiaan, me opimme kohtelemaan muita Hänen tavallaan ulkoisista ominaisuuksista tai käyttäytymisestä riippumatta.
Se, millainen vaikutus on sillä, että tekee eron yksilön ulkoisten piirteiden ja hänen sisimpänsä välillä, on keskeisellä sijalla romaanissa Kurjat, jonka on kirjoittanut ranskalainen kirjailija Victor Hugo.2 Kun romaani alkaa, kertoja esittelee Bienvenu Myrielin, Dignen piispan, ja kertoo piispaa kohdanneesta pulmatilanteesta. Pitäisikö hänen käydä katsomassa miestä, joka on avoimesti jumalankieltäjä ja jota halveksitaan yhteiskunnassa hänen aiemman käytöksensä vuoksi Ranskan vallankumouksessa?3
Kertoja sanoo, että piispa voisi tuntea miestä kohtaan luontaisesti syvää vastenmielisyyttä. Sitten kertoja esittää yksinkertaisen kysymyksen: ”Mutta saako kapinenkaan lammas pelästyttää paimenta lähestymästä?”4 Kertoja vastaa piispan puolesta ja antaa ehdottoman vastauksen: ”Ei” – ja sitten lisää humoristisen kommentin: ”Mutta on lampaillakin eroa!”5
Tässä kohdassa Hugo vertaa ihmisen jumalattomuutta lampaassa olevaan ihotautiin ja vertaa piispaa paimeneen, joka ei vetäydy nähdessään sairaan lampaan. Tämä piispa on myötätuntoinen, ja myöhemmin romaanissa hän osoittaa samanlaista laupeutta erästä toista miestä kohtaan – romaanin päähenkilöä, nöyryytettyä entistä rangaistusvankia Jean Valjeania kohtaan. Piispan armollisuus ja myötätunto kannustavat Jean Valjeania muuttamaan elämänsä suunnan.
Koska Jumala käyttää kaikkialla pyhissä kirjoituksissa sairautta vertauskuvana synnistä, on kohtuullista kysyä: ”Kuinka Jeesus Kristus suhtautuu kohdatessaan meidän vertauskuvalliset sairautemme – syntimme?” Onhan Vapahtaja sanonut, ettei Hän ”voi suvaita syntiä vähäisimmässäkään määrin”6, joten kuinka Hän voi katsoa meitä – mehän olemme epätäydellisiä – kavahtamatta kauhusta ja inhosta?
Vastaus on yksinkertainen ja selkeä. Koska Jeesus Kristus on hyvä paimen7, Hän näkee lampaissaan sairauden tilana, joka vaatii hoitoa, huolenpitoa ja laupeutta. Tämä paimen, meidän hyvä paimenemme, saa iloa nähdessään sairastuneiden lampaidensa etenevän kohti parantumista.
Vapahtaja ennusti paimenen lailla kaitsevansa laumaansa8, etsivänsä eksyneen ja tuovansa takaisin laumasta harhautuneen, sitovansa sen, joka on murtunut, ja hoivaavansa sitä, joka on uupunut9. Vaikka luopio-Israel kuvattiin syntisten mustelmien, juomujen ja verestävien haavojen riuduttamaksi10, Vapahtaja kannusti, kehotti ja lupasi parantumisen11.
Vapahtajan palvelutyötä kuolevaisuudessa todellakin luonnehtivat rakkaus, laupeus ja myötätunto. Hän ei kävellyt halveksuvasti Galilean ja Juudean pölyisiä teitä kavahtaen syntisiä heitä nähdessään. Hän ei vältellyt heitä äärimmäistä kauhua tuntien. Ei, Hän aterioi heidän kanssaan.12 Hän auttoi ja siunasi, kohotti ja rakensi sekä korvasi pelon ja epätoivon toivolla ja ilolla. Todellisen paimenen tavoin Hän etsii meitä ja löytää meidät tarjotakseen huojennusta ja toivoa.13 Hänen laupeutensa ja rakkautensa ymmärtäminen auttaa meitä osoittamaan uskoa Häneen – tekemään parannuksen ja parantumaan.
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Vapahtajan myötätunnon vaikutuksesta erääseen syntiseen. Lainopettajat ja fariseukset toivat Vapahtajan luo erään naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. Naista syyttäneet antoivat ymmärtää, että nainen tulisi kivittää Mooseksen lain mukaisesti. Vastauksena heidän sinnikkäisiin kysymyksiinsä Jeesus sanoi heille viimein: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”
Syyttelijät lähtivät, ja ”kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen.
Jeesus – – kysyi: ’Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?’
’Ei, herra’, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ’En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.’”14
Varmastikaan Vapahtaja ei suvainnut aviorikosta. Mutta Hän ei myöskään tuominnut naista. Hän kannusti naista uudistamaan elämänsä. Hänen laupeutensa ja armonsa innoittivat naista muuttumaan. Joseph Smithin raamatunkäännöksessä vahvistetaan naisen siitä seurannut opetuslapseus: ”Ja siitä hetkestä lähtien nainen ylisti Jumalaa ja uskoi hänen nimeensä.”15
Vaikka Jumala on myötätuntoinen, emme saa erehtyä uskomaan, että Hän hyväksyy synnin ja suhtautuu siihen avomielisesti. Hän ei tee niin. Vapahtaja tuli maan päälle pelastamaan meidät synneistämme ja – mikä tärkeää – Hän ei pelasta meitä meidän synneissämme.16 Taitava kysymysten esittäjä Seesrom yritti kerran saada Amulekin ansaan kysymällä: ”Pelastaako [tuleva Messias] kansansa sen synneissä? Ja Amulek vastasi ja sanoi hänelle: Minä sanon sinulle, ettei hän sitä tee, sillä hänen on mahdotonta kieltää sanaansa. – – Hän [ei] voi pelastaa sitä sen synneissä.”17 Amulek lausui perustotuuden, jonka mukaan meidän tulee synneistämme pelastuaksemme noudattaa ”parannuksen ehtoja”, jotka vapauttavat sen voiman, jolla Lunastaja pelastaa meidän sielumme.18
Vapahtajan laupeus, rakkaus ja armo vetävät meitä Häntä kohti.19 Hänen sovituksensa ansiosta me emme enää tyydy omaan syntiseen tilaamme.20 Jumala on tehnyt selväksi, mikä Hänen silmissään on oikein ja hyväksyttävää ja mikä on väärin ja syntistä. Tämä ei ole sen vuoksi, että Hän haluaa aivottomia, tottelevaisia seuraajia. Ei, taivaallinen Isämme haluaa, että Hänen lapsensa päättävät tietoisesti ja halukkaasti tulla Hänen kaltaisikseen21 ja tulla kelvollisiksi sellaiseen elämään, jota Hän elää.22 Niin tehdessään Hänen lapsensa täyttävät jumalallisen päämääränsä ja heistä tulee kaiken sen perillisiä, mitä Hänellä on.23 Tästä syystä kirkon johtajat eivät voi muuttaa Jumalan käskyjä tai oppia vastoin Hänen tahtoaan vain ollakseen mukavia tai suosittuja.
Jeesuksen Kristuksen esimerkki ystävällisyydestä niitä kohtaan, jotka tekevät syntiä, on kuitenkin erityisen opettavainen elinikäisessä pyrkimyksessämme seurata Häntä. Meidän, jotka olemme syntisiä, täytyy Vapahtajan tavoin auttaa muita laupeutta ja rakkautta osoittaen. Meidänkin tehtävänämme on auttaa ja siunata, kohottaa ja rakentaa sekä korvata pelko ja epätoivo toivolla ja ilolla.
Vapahtaja nuhteli ihmisiä, jotka kavahtivat muita, joita he pitivät epäpuhtaina, ja jotka omahyväisesti tuomitsivat muut syntisempinä kuin he itse.24 Seuraavan mieleenpainuvan opetuksen Vapahtaja osoitti niille, ”jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita”. Hän esitti tämän vertauksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.
Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani.
Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’
Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’”
Lopuksi Jeesus sanoi: ”Minä sanon teille: [publikaani] lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo [fariseus] ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”25
Sanoma meille on selvä: parannusta tekevä syntinen pääsee lähemmäksi Jumalaa kuin omahyväinen henkilö, joka tuomitsee kyseisen syntisen.
Inhimillinen taipumus omahyväisyyteen ja tuomitsemiseen vallitsi myös Alman aikoina. Kun ihmiset ”alkoivat täydellisemmin vahvistaa kirkkoa[,] – – kirkon väki alkoi käydä ylpeäksi – – kirkon väki alkoi ylpistyä silmiensä kopeudessa – – se alkoi halveksia toisiaan ja se alkoi vainota niitä, jotka eivät uskoneet sen oman tahdon ja mielen mukaisesti”26.
Tämä vaino oli nimenomaan kiellettyä: ”Nyt kirkon väen keskuudessa oli ankara laki, ettei kenenkään kirkkoon kuuluvan pitänyt nousta vainoamaan niitä, jotka eivät kuuluneet kirkkoon, ja ettei heidän omassa keskuudessaan pitänyt olla vainoa.”27 Ohjaava periaate myöhempien aikojen pyhille on sama. Emme saa syyllistyä kenenkään vainoamiseen kirkossa emmekä kirkon ulkopuolella.
Ne, joita on vainottu minkä tahansa syyn vuoksi, tietävät, miltä epäoikeudenmukaisuus ja ahdasmielisyys tuntuvat. Kun 1960-luvulla olin teini-ikäinen ja asuin Euroopassa, minusta tuntui, että minua arvosteltiin ja kiusattiin jatkuvasti, koska olin amerikkalainen ja koska olin kirkon jäsen. Jotkut koulutovereistani kohtelivat minua aivan kuin olisin henkilökohtaisesti vastuussa Yhdysvaltain epäsuositusta ulkopolitiikasta. Minua kohdeltiin myös aivan kuin uskontoni olisi loukkaus niitä kansakuntia kohtaan, joiden parissa asuin, koska se erosi valtionuskonnosta. Myöhemmin eri maissa eri puolilla maailmaa olen nähnyt pieniä välähdyksiä siitä, miten julmasta ennakkoluuloisuudesta ja syrjimisestä kärsivät ne, jotka otetaan tähtäimeen rodun tai etnisen taustan vuoksi.
Vainoa esiintyy monessa muodossa: pilkantekona, ahdisteluna, kiusaamisena, poissulkemisena ja eristämisenä tai vihana toista kohtaan. Meidän täytyy varoa ahdasmielisyyttä, joka nostaa julman äänensä niitä vastaan, joilla on eriäviä mielipiteitä. Ahdasmielisyys ilmenee osittain haluttomuutena suoda yhtäläinen ilmaisun vapaus.28 Jokaisella – myös uskovilla ihmisillä – on oikeus ilmaista mielipiteensä julkisesti. Mutta kenelläkään ei ole lupaa vihata muita, kun niitä mielipiteitä ilmaistaan.
Kirkon historia antaa runsaasti todisteita siitä, kuinka jäseniämme on kohdeltu vihaa ja ahdasmielisyyttä osoittaen. Kuinka ironisen murheellista olisikaan, jos kohtelisimme muita siten kuin meitä on kohdeltu. Vapahtaja on opettanut: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”29 Jotta voimme vaatia kunnioitusta, meidän tulee olla kunnioittavia. Edelleen, aito kääntymyksemme tuo ”sydämen sävyisyyden ja nöyryyden”, mikä kutsuu ”Pyhän Hengen” ja täyttää meidät ”täydellisellä rakkaudella”30, ”veljellisellä rakkaudella”31 muita kohtaan.
Hyvä paimenemme on muuttumaton, ja Hän suhtautuu nykyään samalla tavoin syntiin ja syntisiin kuin Hän suhtautui silloin, kun Hän kulki maan päällä. Hän ei kavahda meitä, koska teemme syntiä, vaikka Hän varmasti toisinaan ajatteleekin: ”Mutta on lampaillakin eroa!” Hän rakastaa meitä niin paljon, että Hän on tarjonnut meille keinon tehdä parannuksen ja tulla puhtaiksi, jotta voimme palata Hänen ja taivaallisen Isämme luokse.32 Niin tehdessään Jeesus Kristus on myös antanut meille esimerkin, jota seurata – osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan ja olla vihaamatta ketään.
Kuvastakaamme Hänen opetuslapsinaan täysin Hänen rakkauttaan ja rakastakaamme toisiamme niin avoimesti ja täydellisesti, ettei kukaan tunne olevansa hylätty, yksin tai toivoton. Todistan, että Jeesus Kristus on meidän hyvä paimenemme, joka rakastaa meitä ja välittää meistä. Hän tuntee meidät ja on antanut henkensä lampaidensa puolesta.33 Hän myös elää meidän hyväksemme ja haluaa meidän tuntevan Hänet ja osoittavan uskoa Häneen. Rakastan ja ihailen Häntä ja olen syvästi kiitollinen Hänestä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.