”Pyytäköön uskossa”, luku 1 julkaisussa Pyhät – kertomus Jeesuksen Kristuksen kirkosta myöhempinä aikoina, osa 1, Totuuden viiri, 1815–1846, 2018

Luku 1: ”Pyytäköön uskossa”

Luku 1

Pyytäköön uskossa

Vuonna 1815 indonesialainen Sumbawan saari oli äskettäisen sadekauden jäljiltä rehevä ja vehreä. Perheet valmistautuivat edessä olevaan kuivaan kauteen, kuten he olivat tehneet joka vuosi sukupolvien ajan viljellessään riisipeltoja Tambora-nimisen tulivuoren katveessa.

Huhtikuun 5. päivänä tulivuori alkoi vuosikymmeniä uinuttuaan äkisti purkautua syösten sisuksistaan tuhkaa ja tulta. Ihmiset kertoivat, että satojen kilometrien päässäkin se kuulosti tykkitulelta. Pienemmät purkaukset jatkuivat päiväkausia. Sitten huhtikuun 10. päivän iltana koko tulivuori räjähti. Taivaalle syöksähti kolme liekehtivää pilveä, jotka sulautuivat yhteen valtavaksi tulimereksi. Alas vuorenrinnettä virtasi sulaa laavaa, joka verhosi vuoren juurella olevan kylän. Seudun halki riehui pyörremyrsky repien maasta puita ja vieden mennessään taloja.¹

Tämä sekasorto jatkui koko sen yön aina seuraavaan saakka. Tuhka peitti maata ja merta kilometrimäärin, ja sitä kasautui paikoin yli puolen metrin korkeudelta. Keskipäivä tuntui keskiyöltä. Merten hyökyaallot vyöryivät rannoille tuhoten sadon ja hukuttaen kyliä. Viikkojen ajan Tambora sylki sisuksistaan tuhkaa, kiveä ja tulta.²

Muutaman seuraavan kuukauden kuluessa purkauksen vaikutukset ulottuivat yli maapallon. Vaikuttavat auringonlaskut hämmästyttivät ihmisiä ympäri maailmaa. Mutta nuo loistavat värit kätkivät tulivuoren tuhkan tappavat vaikutukset sen levitessä kautta maapallon. Seuraavana vuonna sää muuttui arvaamattomaksi ja tuhoa tuottavaksi.³

Purkaus aiheutti säätilan viilenemisen Intiassa, ja kolera surmasi tuhansia hävittäen kokonaisia perheitä. Kiinan hedelmällisissä laaksoissa yleensä leuto ilmanala vaihtui kesän lumimyrskyihin ja rankkasateet hävittivät sadon. Euroopassa ruokavarastot hupenivat, mikä johti nälänhätään ja paniikkiin.⁴

Kaikkialla ihmiset etsivät selityksiä oudon sään aiheuttamaan kärsimykseen ja kuolemaan. Intian hindutemppeleissä kaikuivat pyhien miesten rukoukset ja veisuu. Kiinalaiset runoilijat kamppailivat tuskan ja menetyksen kysymysten parissa. Ranskassa ja Britanniassa ihmisiä lankesi polvilleen siinä pelossa, että heitä olivat kohdanneet Raamatussa ennustetut kauheat onnettomuudet. Pohjois-Amerikassa papit saarnasivat Jumalan rankaisevan kurittomia kristittyjä ja esittivät varoituksia lietsoakseen uskonnollisia tuntemuksia.

Kautta maan ihmisiä tungeksi kirkkoihin ja herätyskokouksiin innokkaina kuulemaan, kuinka he voisivat pelastua tulevalta hävitykseltä.⁵

Tamboran purkaus vaikutti Pohjois-Amerikan säähän koko seuraavan vuoden. Kevät väistyi lumisateen ja purevan hallan tieltä, ja vuosi 1816 jäi muistoihin vuotena, jolloin kesää ei tullut.⁶ Vermontissa, Yhdysvaltain koilliskolkassa, kiviset kukkulat olivat vuosien ajan turhauttaneet maanviljelijää nimeltä Joseph Smith vanhempi. Mutta kun hän ja hänen vaimonsa Lucy Mack Smith olivat tuona vuonna nähneet satonsa näivettyvän jatkuvien pakkasten kourissa, he tiesivät olevansa vararikon partaalla edessään epävarma tulevaisuus, jos he jäisivät silloiselle asuinpaikalleen.

Joseph vanhempi oli 45-vuotias, ei enää mikään nuori mies, ja ajatus uudelleen aloittamisesta uudella seudulla pelotti. Hän tiesi, että hänen vanhimmat poikansa, 18-vuotias Alvin ja 16-vuotias Hyrum, voisivat auttaa häntä raivaamaan maata, rakentamaan talon sekä kylvämään viljaa ja korjaamaan sadon. Hänen 13-vuotias tyttärensä Sophronia oli kyllin vanha auttamaan Lucya tämän töissä kotona ja maatilalla. Hänen nuoremmista pojistaan, 8-vuotiaasta Samuelista ja 5-vuotiaasta Williamista, oli koko ajan yhä enemmän apua, ja 3-vuotias Katharine ja vastasyntynyt Don Carlos olisivat jonakin päivänä kyllin vanhoja antamaan oman panoksensa.

Mutta hänen keskimmäisen poikansa, 10-vuotiaan Joseph nuoremman, tilanne oli erilainen. Neljä vuotta aiemmin Joseph nuorempi oli joutunut leikkaukseen, jossa hänen säärestään oli poistettu tulehtunut kohta. Sen jälkeen Joseph nuorempi oli kävellyt kainalosauvaan tukeutuen. Vaikka sääri alkoikin tuntua taas vankalta, Joseph nuoremman ontuminen oli kivuliasta, eikä Joseph vanhempi tiennyt, varttuisiko pojasta yhtä vahva kuin Alvin ja Hyrum olivat.⁷

Koska Smithit olivat varmoja siitä, että voisivat turvautua toisiinsa, he tekivät ratkaisun jättää kotinsa Vermontissa ja etsiä parempaa viljelysmaata.⁸ Kuten monet seudun asukkaista, Joseph vanhempi päätti matkata New Yorkin osavaltioon, mistä hän toivoi löytävänsä hyvän maatilan, jonka he voisivat ostaa luotolla. Sitten hän kutsuisi sinne Lucyn ja lapset ja perhe voisi aloittaa alusta.

Kun Joseph vanhempi lähti kohti New Yorkin osavaltiota, Alvin ja Hyrum kävelivät hänen kanssaan jonkin matkaa ennen hyvästien jättämistä. Joseph vanhempi rakasti syvästi vaimoaan ja lapsiaan, mutta hän ei ollut pystynyt tarjoamaan heille kovinkaan vakaata elämää. Huono onni ja epäonnistuneet sijoitukset olivat pitäneet perheen köyhänä ja juurettomana. Ehkäpä New Yorkin osavaltiossa olisi erilaista.⁹

Seuraavana talvena Joseph nuorempi nilkutti lumessa äitinsä, veljiensä ja siskojensa kanssa. He olivat matkalla länteen, newyorkilaiseen kylään nimeltä Palmyra, lähelle paikkaa, josta Joseph vanhempi oli löytänyt hyvää viljelysmaata ja jossa hän odotti perhettään.

Koska Joseph vanhempi ei voinut auttaa muutossa, Lucy oli palkannut erään herra Howardin ajamaan heidän vankkureitaan. Matkan aikana Howard kohteli heidän omaisuuttaan kovakouraisesti ja pelasi ja joi rahat, jotka hänelle maksettiin. Ja kun he olivat liittyneet toisen länteen matkaavan perheen seuraan, Howard hääti Josephin pois vankkureista, jotta sen toisen perheen tyttäret voisivat istua hänen vieressään hänen ajaessaan valjakkoa.

Koska Alvin ja Hyrum tiesivät, kuinka suurta kipua käveleminen aiheutti Josephille, he yrittivät muutaman kerran pitää Josephin puolia Howardia vastaan. Mutta joka kerran tämä iski heidät maahan ruoskansa kahvalla.¹⁰

Jos Joseph olisi ollut kookkaampi, hän olisi luultavasti yrittänyt puolustautua itse Howardia vastaan. Hänen vahingoittunut säärensä oli estänyt häntä tekemästä työtä ja leikkimästä, mutta vahva tahto korvasi kehon heikkouden. Ennen kuin lääkärit olivat leikanneet hänen säärtään ja poistaneet tulehtuneet osat luuta, he olivat halunneet sitoa hänet makuulle tai antaa hänelle paloviinaa kivun turruttamiseksi. Mutta Joseph oli pyytänyt vain, että hänen isänsä pitelisi häntä.

Hän oli pysynyt koko leikkauksen ajan hereillä ja valppaana, vaikka hänen kasvonsa olivat olleet kalpeat ja hiestä märät. Hänen äitinsä, joka oli yleensä hyvin vahvatahtoinen, oli ollut murtua kuullessaan poikansa tuskanhuudot. Sen jälkeen Lucy luultavasti ajatteli pystyvänsä kestämään mitä tahansa.¹¹

Linkuttaessaan vankkureiden vierellä Joseph näki, että hänen äidillään oli todellakin täysi työ kestää herra Howardia. He olivat matkanneet jo yli 300 kilometrin matkan, ja tähän mennessä äiti oli sietänyt ajomiehen huonoa käytöstä enemmän kuin kärsivällisesti.

Noin 160 kilometrin päässä Palmyrasta Lucy oli valmistautumassa jälleen uuteen päivään tien päällä nähdessään Alvinin juoksevan luokseen. Howard oli heittänyt heidän omaisuutensa ja matkatavaransa tielle ja aikoi lähteä tiehensä heidän hevosensa ja vankkurinsa mukanaan.

Lucy löysi miehen kapakasta. ”Niin totta kuin Jumala on taivaassa”, Lucy julisti, ”nuo vankkurit ja nuo hevoset sekä kaikki vankkureissa olleet tavarat ovat minun.”

Hän katsoi ympärilleen kapakassa. Se oli täynnä miehiä ja naisia, joista useimmat olivat hänen kaltaisiaan matkalaisia. ”Tuo mies”, hän sanoi kohdaten heidän katseensa, ”aikoo viedä minulta ainoan mahdollisuuteni jatkaa matkaani, ja hän on jättämässä minut kahdeksan nuoren lapseni kanssa puille paljaille.”

Howard sanoi, että oli jo käyttänyt rahat, jotka hänelle oli maksettu vankkureiden ajamisesta, eikä hän voisi jatkaa pidemmälle.

”Minulla ei ole teille mitään käyttöä”, Lucy sanoi. ”Otan itse vastuun valjakosta.”

Hän jätti Howardin kapakkaan ja vannoi vievänsä lapsensa näiden isän luokse, mitä sitten tapahtuisikin.¹²

Edessä oleva matka oli mutainen ja kylmä, mutta Lucy Smith johti perheensä turvallisesti Palmyraan. Kun hän katseli, miten lapset halasivat isäänsä ja suukottivat tämän kasvoja, hän tunsi saaneensa palkan kaikesta, mitä he olivat kärsineet sinne päästäkseen.

Perhe vuokrasi pian kaupungista pienen talon ja keskusteli siitä, kuinka he saisivat hankituksi oman maatilan.¹³ He tulivat siihen tulokseen, että paras suunnitelma oli tehdä työtä, kunnes heillä olisi riittävästi rahaa maksaa käsiraha läheisestä metsämaasta. Joseph vanhempi ja vanhemmat pojat kaivoivat kaivoja, halkoivat aitariukuja ja korjasivat heinää saadakseen rahaa, kun taas Lucy ja tyttäret valmistivat ja myivät piiraita, juuriolutta ja kirjailutöitä hankkiakseen ruokaa perheelle.¹⁴

Joseph nuoremman varttuessa hänen säärensä vahvistui ja hän pystyi helposti kävelemään Palmyran halki. Kaupungissa hän tutustui ihmisiin koko sillä seudulla. Monet heistä kääntyivät uskonnon puoleen löytääkseen tyydytyksen hengelliselle kaipaukselleen ja selityksen elämän vaikeuksiin. Josephin perhe ei kuulunut mihinkään kirkkoon, mutta monet heidän naapureistaan palvelivat Jumalaa joko jossakin korkeista presbyteerikappeleista, baptistien kokoushuoneissa, kveekarien saleissa tai matkustavien metodistisaarnaajien aika ajoin ulkona pitämissä herätyskokouksissa.¹⁵

Kun Joseph oli 12-vuotias, Palmyra täyttyi uskonnollisista väittelyistä. Vaikka Joseph ei lukenut paljon, hän pohti mielellään ajatuksia syvällisesti. Hän kuunteli saarnaajia toivoen, että oppisi lisää kuolemattomasta sielustaan, mutta saarnaajien saarnat saivat hänet usein rauhattomaksi. Hänelle sanottiin, että hän on syntinen syntisessä maailmassa ja avuton ilman Jeesuksen Kristuksen pelastavaa armoa. Ja vaikka Joseph uskoi tuon sanoman ja tunsi katumusta synneistään, hän ei tiennyt, kuinka hän saisi anteeksi.¹⁶

Hän ajatteli, että kirkossa käyminen voisi auttaa häntä, mutta hän ei osannut päättää, missä kirkossa hän palvelisi Jumalaa. Eri kirkoissa väiteltiin loputtomiin siitä, kuinka ihmiset voisivat vapautua synnistä. Kuunneltuaan jonkin aikaa näitä väittelyjä Joseph ahdistui nähdessään ihmisten lukevan samaa Raamattua mutta päätyvän eri johtopäätöksiin siitä, mitä se tarkoitti. Hän uskoi, että Jumalan totuus oli olemassa – jossakin – mutta hän ei tiennyt, kuinka sen löytäisi.¹⁷

Eivät sitä tienneet hänen vanhempansakaan. Sekä Lucyn että Joseph vanhemman lapsuudenperheet olivat olleet kristillisiä, ja he uskoivat Raamattuun ja Jeesukseen Kristukseen. Lucy kävi kirkossa säännöllisemmin ja otti usein lapsensa mukaan kokouksiin. Hän oli etsinyt Jeesuksen Kristuksen tosi kirkkoa siitä asti, kun hänen siskonsa oli vuosia aiemmin kuollut.

Kerran, sairastuttuaan hieman ennen Josephin syntymää vakavasti, hän oli pelännyt, että kuolisi ennen kuin löytäisi totuuden. Hän oli tuntenut synkän ja yksinäisen kuilun itsensä ja Vapahtajan välillä ja tiennyt, ettei ollut valmistautunut seuraavaan elämään.

Maatessaan hereillä koko yön hän oli rukoillut Jumalaa ja luvannut, että jos Jumala antaisi hänen elää, hän etsisi Jeesuksen Kristuksen kirkon. Hänen rukoillessaan Herran ääni oli puhunut hänelle vakuuttaen, että jos hän etsisi, hän löytäisi. Siitä lähtien hän oli käynyt monissa kirkoissa mutta ei ollut vielä löytänyt sitä oikeaa. Vaikka tuntuikin, ettei Vapahtajan kirkkoa ollut enää maan päällä, hän jatkoi etsimistä luottaen siihen, että oli parempi käydä kirkossa kuin olla käymättä.¹⁸

Kuten vaimollaan, myös Joseph vanhemmalla oli totuuden nälkä. Hänestä tuntui kuitenkin, että oli viisaampaa olla kokonaan käymättä kirkossa kuin käydä väärässä kirkossa. Isänsä neuvoa noudattaen Joseph vanhempi tutki pyhiä kirjoituksia, rukoili vilpittömästi ja uskoi, että Jeesus Kristus oli tullut pelastamaan maailman.¹⁹ Hän ei silti pystynyt sovittamaan sitä, minkä hän tiesi olevan totta, siihen hämmennykseen ja epäsopuun, jota hän näki seudulla toimivissa kirkoissa. Yhtenä yönä hän oli nähnyt unen, että kilpailevat saarnaajat olivat kuin mylvivää karjaa, joka kaivoi maata sarvillaan, ja se syvensi hänen huoltaan siitä, etteivät nuo saarnaajat tienneet juuri mitään Jumalan valtakunnasta.²⁰

Nähdessään vanhempiensa tyytymättömyyden paikallisiin kirkkoihin Joseph nuorempi oli vain entistä hämmentyneempi.²¹ Kyse oli hänen sielustaan, mutta kukaan ei pystynyt antamaan hänelle tyydyttäviä vastauksia.

Kun Smithit olivat säästäneet rahaa yli vuoden ajan, heillä oli riittävästi varaa lunastaa itselleen 40 hehtaaria metsää Manchesterissa aivan Palmyran eteläpuolella. Siellä he – samalla kun tekivät työtä palkkalaisina – porasivat vaahteroita saadakseen makeaa mahlaa, istuttivat hedelmätarhan ja raivasivat peltoja viljelyyn.²²

Maata muokatessaan nuori Joseph kantoi edelleen huolta synneistään ja sielunsa tilasta. Uskonnollinen herätys Palmyrassa oli rauhoittunut, mutta saarnaajat kilpailivat edelleen käännynnäisistä siellä ja koko seudulla.²³ Joseph katseli päivällä ja yöllä, kuinka aurinko, kuu ja tähdet kiersivät taivaita järjestyksessä ja ylevyydessä, ja hän ihaili elämää sykkivän maailman kauneutta. Hän katseli myös ihmisiä ympärillään ja ihmetteli heidän voimaansa ja älykkyyttään. Kaikki tuntui todistavan, että Jumala on olemassa ja että Hän oli luonut ihmiskunnan omaksi kuvakseen. Mutta kuinka Joseph voisi tavoittaa Hänet?²⁴

Kesällä 1819, kun Joseph oli 13-vuotias, metodistisaarnaajia kokoontui kokoukseen muutaman kilometrin päähän Smithien maatilasta, ja sitten he levittäytyivät kaikkialle maaseudulle innostaen Josephin perheen kaltaisia perheitä kääntymykseen. Näiden saarnaajien menestys huolestutti seudun muita pappeja, ja pian käännynnäisistä kilpailtiin kiivaasti.

Joseph kävi kokouksissa, kuunteli sielua sävähdyttävää saarnaamista ja näki käännynnäisten huutavan ilosta. Hän halusi huutaa heidän kanssaan, mutta hän tunsi usein kuin olevansa keskellä sotaa sanoista ja mielipiteistä. ”Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä?” hän kysyi itseltään. ”Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä?” Hän tiesi tarvitsevansa Kristuksen armoa ja laupeutta, mutta kun niin monet ihmiset ja kirkot kiistelivät uskonnosta, hän ei tiennyt, mistä sitä löytäisi.²⁵

Toivo siitä, että hän saisi vastauksia – ja rauhan sielulleen – näytti lipuvan hänen ulottuviltaan. Hän mietti, kuinka kukaan pystyisi löytämään totuuden niin suuren metelin keskellä.²⁶

Kun Joseph oli kuuntelemassa erästä saarnaa, hän kuuli papin lainaavan Uudesta testamentista Jaakobin kirjeen ensimmäistä lukua. ”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta”, pappi sanoi, ”pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.”²⁷

Joseph meni kotiin ja luki tuon jakeen Raamatusta. ”Milloinkaan ei mikään kirjoitusten kohta ole tullut voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun sydämeeni”, hän myöhemmin muisteli. ”Se tuntui käyvän hyvin voimakkaana sydämeni jokaiseen tunteeseen. Mietin sitä yhä uudestaan tietäen, että jos joku ihminen tarvitsi viisautta Jumalalta, niin minä.” Hän oli tutkinut Raamattua aiemmin aivan kuin siinä olisi kaikki vastaukset. Mutta nyt Raamatussa hänelle sanottiin, että hän voisi pyytää henkilökohtaisia vastauksia kysymyksiinsä suoraan Jumalalta.

Joseph päätti rukoilla. Hän ei ollut koskaan aiemmin rukoillut ääneen mutta hän luotti Raamatun lupaukseen. ”Pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä”, siinä opetettiin.²⁸ Jumala kuulisi hänen kysymyksensä – vaikka ne esitettäisiinkin kömpelösti.