”Kaikki on hukassa”, luku 5 julkaisussa Pyhät – kertomus Jeesuksen Kristuksen kirkosta myöhempinä aikoina, osa 1, Totuuden viiri, 1815–1846, 2018

Luku 5: ”Kaikki on hukassa”

LUKU 5

Kaikki on hukassa

Kun Joseph oli tuonut kultalevyt kotiin, aarteenetsijät yrittivät viikkokaupalla varastaa ne. Pitääkseen levyt turvassa hänen oli siirrettävä niitä paikasta toiseen, piilotettava ne tulisijaan, isänsä työpajan lattian alle ja jyväkasoihin. Hänen täytyi pysyä varuillaan joka hetki.

Uteliaita naapureita pistäytyi käymään, ja he pyytelivät häntä näyttämään heille aikakirjan. Joseph kieltäytyi aina, myös silloin kun hänelle tarjottiin siitä rahaa. Hän oli päättänyt huolehtia levyistä ja luotti Herran lupaukseen, että jos hän tekisi kaikkensa, niitä varjeltaisiin.¹

Nämä keskeytykset estivät usein häntä tutkimasta levyjä ja oppimasta lisää urimista ja tummimista. Hän tiesi, että urimin ja tummimin tarkoituksena oli auttaa häntä kääntämään levyt, mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt näkijänkiviä muinaisen kielen tulkitsemiseen. Hän oli innokas aloittamaan työn, vaikka hänelle ei ollut selvää, kuinka hän sen tekisi.²

Josephin tutkiessa levyjä eräs arvostettu maanomistaja Palmyrassa nimeltä Martin Harris oli alkanut kiinnostua hänen työstään. Martin oli sen verran iäkäs, että olisi voinut olla Josephin isä, ja oli toisinaan palkannut Josephin töihin mailleen. Martin oli kuullut kultalevyistä mutta ei ollut juurikaan ajatellut niitä, ennen kuin Josephin äiti kehotti häntä juttelemaan poikansa kanssa.³

Joseph oli muualla töissä Martinin tullessa käymään, joten Martin kyseli levyistä Emmalta ja muilta perheenjäseniltä. Josephin tultua kotiin Martin tarttui häntä käsivarresta ja pyysi kuulla lisää yksityiskohtia. Joseph kertoi hänelle kultalevyistä sekä Moronin ohjeista kääntää niissä oleva kirjoitus ja julkaista se.

”Jos se on paholaisen työtä”, Martin sanoi, ”en halua olla missään tekemisissä sen kanssa.” Mutta jos se oli Herran työtä, hän halusi auttaa Josephia julistamaan sen maailmalle.

Joseph antoi Martinin arvioida lukollisessa lippaassa olevien levyjen painoa. Martin tajusi kyllä, että lippaassa oli jotakin raskasta, mutta hän ei ollut vakuuttunut siitä, että kyse oli pinosta kultalevyjä. ”Et saa syyttää minua siitä, etten usko sanaasi”, hän sanoi Josephille.

Kun Martin palasi kotiin puolenyön jälkeen, hän meni hiljaa makuuhuoneeseensa rukoilemaan luvaten Jumalalle antaa kaiken, mitä hänellä oli, jos hän saisi tietää, että Joseph teki jumalallista työtä.

Rukoillessaan Martin tunsi hiljaisen, vienon äänen puhuvan sielulleen. Silloin hän tiesi, että levyt olivat Jumalalta – ja hän tiesi, että hänen oli autettava Josephia niiden sanoman levittämisessä.⁴

Vuoden 1827 loppupuolella Emma sai tietää olevansa raskaana, ja hän kirjoitti vanhemmilleen. Hänen ja Josephin naimisiinmenosta oli kulunut melkein vuosi, ja hänen isänsä ja äitinsä olivat yhä näreissään. Mutta Halet suostuivat siihen, että nuoripari palaisi Harmonyyn, jotta Emma voisi olla synnytyksen aikaan lähellä perhettään.

Vaikka Joseph joutuisi eroon omista vanhemmistaan ja sisaruksistaan, hän oli innokas lähtemään. New Yorkin osavaltiossa yritettiin edelleen levyjen varastamista, ja muutto uuteen paikkaan voisi tuoda rauhaa ja yksityisyyttä, joita hän tarvitsi Herran työn tekemiseen. Valitettavasti hän oli veloissa eikä rahaa ollut muuttoon.⁵

Koska Joseph toivoi saavansa raha-asiansa kuntoon, hän lähti kaupunkiin maksamaan osan veloistaan. Kun hän oli eräässä kaupassa maksamassa, Martin Harris harppoi hänen luokseen. ”Tässä on 50 dollaria, Smith”, hän sanoi. ”Annan sen sinulle Herran työn tekemiseen.”

Rahan vastaanottaminen hermostutti Josephia, ja hän lupasi maksaa sen takaisin, mutta Martin käski hänen unohtaa koko asian. Raha oli lahja, ja hän pyysi kaikkia huoneessa todistamaan, että hän oli antanut sen vastineetta.⁶

Pian sen jälkeen Joseph maksoi kaikki velkansa ja lastasi vankkurinsa. Sitten hän ja Emma lähtivät kohti Harmonya kultalevyt paputynnyriin piilotettuina.⁷

He saapuivat Halen perheen avaraan kotiin noin viikkoa myöhemmin.⁸ Ennen pitkää Emman isä vaati nähdä kultalevyt, mutta Joseph sanoi voivansa näyttää hänelle vain lippaan, jossa hän niitä säilytti. Ärsyyntyneenä Isaac nosti lippaan käsiinsä ja kokeili sen painoa mutta pysyi yhä epäilevällä kannalla. Hän sanoi, ettei Joseph saisi säilyttää lipasta talossa, ellei hän näyttäisi, mitä sen sisällä oli.⁹

Emman isän ollessa lähettyvillä kääntäminen ei ollut helppoa, mutta Joseph pyrki tekemään parhaansa. Emman avustuksella hän jäljensi paperille monia levyissä olevia vieraita kirjoitusmerkkejä.¹⁰ Sitten hän yritti muutaman viikon ajan kääntää niitä urimin ja tummimin avulla. Menetelmä vaati muutakin kuin että hän katsoi kääntäjiin. Kirjoitusmerkkejä tutkiessaan hänen oli oltava nöyrä ja osoitettava uskoa.¹¹

Muutamaa kuukautta myöhemmin Martin saapui Harmonyyn. Hän kertoi, että hän tunsi Herran kutsuneen hänet matkustamaan aina New York Cityyn saakka neuvottelemaan muinaisten kielten asiantuntijoiden kanssa. Hän toivoi, että he osaisivat kääntää kirjoitusmerkit.¹²

Joseph jäljensi levyistä vielä lisää merkkejä, kirjoitti käännöksensä ja antoi paperin Martinille. Sitten hän ja Emma katselivat, kun heidän ystävänsä lähti itään neuvottelemaan arvostettujen tiedemiesten kanssa.¹³

New York Cityyn saavuttuaan Martin meni tapaamaan Charles Anthonia, joka oli latinan ja kreikan kielten professori Columbia Collegessa. Professori Anthon oli nuori mies – noin 15 vuotta Martinia nuorempi – ja hänet tunnettiin parhaiten siitä, että hän oli julkaissut kansantajuisen tietosanakirjan kreikkalaisesta ja roomalaisesta kulttuurista. Hän oli myös alkanut koota kertomuksia intiaaneista.¹⁴

Anthon oli tiukka tiedemies, joka ei pitänyt keskeytyksistä, mutta hän otti Martinin vastaan ja tutki kirjoitusmerkkejä sekä Josephin tekemää käännöstä.¹⁵ Vaikka tämä professori ei osannut egyptin kieltä, hän oli lukenut siitä joitakin tutkielmia ja tiesi, miltä se näytti. Katsoessaan merkkejä hän näki joitakin samankaltaisuuksia egyptin kanssa ja sanoi Martinille, että käännös oli oikea.

Martin näytti hänelle lisää kirjoitusmerkkejä, ja Anthon tutki niitä. Hän sanoi, että niiden joukossa oli monien muinaisten kielten kirjoitusmerkkejä, ja antoi Martinille todistuksen vahvistukseksi niiden aitoudesta. Hän suositteli myös, että Martin näyttäisi merkit eräälle toiselle tiedemiehelle nimeltä Samuel Mitchill, joka oli aiemmin opettanut Columbiassa.¹⁶

”Mitchill on hyvin oppinut näissä muinaisissa kielissä”, Anthon sanoi, ”enkä yhtään epäile, etteikö hän pysty saamaan teitä tyytyväiseksi.”¹⁷

Martin laittoi todistuksen taskuunsa, mutta juuri kun hän oli lähdössä, Anthon kutsui hänet takaisin. Hän halusi tietää, kuinka Joseph oli löytänyt kultalevyt.

”Jumalan enkeli ilmoitti sen hänelle”, Martin vastasi. Martin todisti, että levyjen käännös muuttaisi maailman ja pelastaisi sen tuholta. Ja kun hänellä nyt oli todiste niiden aitoudesta, hän aikoi myydä maatilansa ja lahjoittaa rahaa käännöksen julkaisemiseen.

”Antakaahan, kun katson sitä todistusta”, Anthon sanoi.

Martin otti todistuksen taskustaan ja ojensi sen Anthonille. Anthon repi sen kappaleiksi ja sanoi, ettei sellaista kuin enkelien palvelus ollut olemassa. Jos Joseph halusi, että levyt käännettäisiin, hän voisi tuoda ne Columbiaan ja antaa jonkun tiedemiehen kääntää ne.

Martin selitti, että osa levyistä oli sinetöity ja että Josephia oli kielletty näyttämästä niitä kenellekään.

”En voi lukea sinetöityä kirjaa”, Anthon sanoi. Hän varoitti Martinia, että Joseph luultavasti huijasi tätä. ”Varo konnia”, hän sanoi.¹⁸

Martin lähti professori Anthonin luota ja meni tapaamaan Samuel Mitchilliä. Tämä otti Martinin kohteliaasti vastaan, kuunteli hänen kertomuksensa ja katsoi kirjoitusmerkkejä ja käännöstä. Hän ei saanut niistä selvää mutta sanoi, että ne muistuttivat häntä egyptiläisistä hieroglyfeistä ja että ne olivat jonkin kadonneen kansan kirjoituksia.¹⁹

Martin lähti pian sen jälkeen kaupungista ja palasi Harmonyyn yhä vakuuttuneempana siitä, että Josephilla oli muinaiset kultalevyt ja voima kääntää ne. Hän kertoi Josephille kohtaamisistaan professoreiden kanssa ja järkeili, että elleivät eräät Amerikan koulutetuimmat miehet pystyneet kääntämään kirjaa, Josephin oli se tehtävä.

”Minä en pysty”, Joseph sanoi tehtävästä lannistuneena, ”sillä minä en ole oppinut.” Mutta hän tiesi, että Herra oli valmistanut kääntäjät, jotta hän pystyisi kääntämään levyt.²⁰

Martin oli samaa mieltä. Hän aikoi mennä takaisin Palmyraan, panna liikeasiansa kuntoon ja palata mahdollisimman pian toimimaan Josephin kirjurina.²¹

Huhtikuussa 1828 Emma ja Joseph asuivat Susquehannajoen varressa jonkin matkan päässä Emman vanhempien talosta.²² Emman raskaus oli jo pitkällä, ja hän toimi usein Josephin kirjurina tämän alettua aikakirjan kääntämisen. Eräänä päivänä kääntäessään Joseph äkkiä kalpeni. ”Emma, oliko Jerusalemin ympärillä muuri?” hän kysyi.

”Oli”, Emma vastasi muistaen sen kuvauksia Raamatusta.

”Ai”, Joseph huokaisi helpottuneena, ”pelkäsin, että minua oli petetty.”²³

Emma ihmetteli sitä, ettei hänen miehensä puutteellinen historian ja pyhien kirjoitusten tuntemus hankaloittanut käännöstyötä. Joseph ei pystynyt edes kirjoittamaan johdonmukaista kirjettä. Silti tunti toisensa jälkeen Emma istui hänen rinnallaan, kun hän saneli aikakirjaa ilman minkään muun kirjan tai käsikirjoituksen apua. Emma tiesi, että ainoastaan Jumala voisi innoittaa Josephia kääntämään siten kuin tämä käänsi.²⁴

Aikanaan Martin palasi Palmyraan ja ryhtyi kirjuriksi antaen Emmalle tilaisuuden levätä ennen vauvan syntymää.²⁵ Lepääminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Martinin vaimo Lucy oli halunnut välttämättä tulla mukaan Harmonyyn, ja kummallakin Harrisin pariskunnasta oli voimakas luonne.²⁶ Lucy suhtautui epäluuloisesti Martinin haluun tukea Josephia rahallisesti, ja hän oli vihainen siitä, että Martin oli lähtenyt New York Cityyn ilman häntä. Kun Martin kertoi lähtevänsä Harmonyyn auttamaan käännöstyössä, Lucy oli kutsunut itse itsensä mukaan, koska oli päättänyt nähdä levyt.

Lucylla oli huono kuulo, ja kun hän ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, hän luuli toisinaan, että häntä arvosteltiin. Hän ei myöskään arvostanut liiemmälti yksityisyyttä. Kun Joseph oli kieltäytynyt näyttämästä hänelle levyjä, hän alkoi etsiä niitä talosta penkoen perheen lipastoja, komeroita ja arkkuja. Josephille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin piilottaa levyt metsään.²⁷

Pian Lucy lähtikin talosta ja majoittui erään naapurin luo. Emma sai jälleen haltuunsa omat lipastonsa ja komeronsa, mutta nyt Lucy kertoili naapureille, että Josephin tarkoituksena oli saada itselleen Martinin rahat. Aiheutettuaan viikkokausia hankaluuksia Lucy palasi kotiin Palmyraan.

Kun rauha jälleen palautui, Joseph ja Martin etenivät nopeasti käännöstyössä. Joseph oli kasvamassa jumalalliseen rooliinsa näkijänä ja ilmoituksensaajana. Katsoessaan kääntäjiin tai erääseen toiseen näkijänkiveen hän pystyi kääntämään, olivatpa levyt sitten hänen edessään tai pöydällä käärittyinä yhteen Emman pellavaliinoista.²⁸

Koko huhtikuun, toukokuun ja kesäkuun alun Emma kuunteli Josephin rytmikästä sanelua aikakirjasta.²⁹ Joseph puhui hitaasti mutta selvästi pysähtyen toisinaan odottamaan, että Martin sanoisi ”kirjoitettu” saatuaan merkittyä muistiin sen, mitä Joseph oli sanonut.³⁰ Emmakin toimi vuorollaan kirjurina ja hämmästeli sitä, kuinka keskeytysten ja taukojen jälkeen Joseph aina kehotuksetta jatkoi siitä, mihin oli jäänyt.³¹

Pian oli aika Emman vauvan syntyä. Käsikirjoitussivujen pino oli kasvanut korkeutta, ja Martin oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että jos hänen vaimonsa saisi lukea käännöksen, tämä näkisi sen arvon ja lakkaisi häiritsemästä heidän työtään.³² Hän toivoi myös, että Lucy olisi mielissään siitä, kuinka hän oli käyttänyt aikaansa ja rahojaan auttaakseen Jumalan sanan esiin tuomisessa.

Yhtenä päivänä Martin pyysi Josephilta lupaa viedä käsikirjoituksen Palmyraan muutamaksi viikoksi.³³ Kun Joseph muisti, kuinka Lucy Harris oli käyttäytynyt ollessaan vieraana talossa, ajatus sai hänet varuilleen. Hän halusi kuitenkin miellyttää Martinia, joka oli uskonut häntä, kun niin monet muut olivat epäilleet hänen sanaansa.³⁴

Koska Joseph ei tiennyt, mitä tehdä, hän rukoili johdatusta, ja Herra sanoi hänelle, ettei hän saisi antaa Martinin viedä sivuja.³⁵ Mutta Martin oli varma siitä, että kun hän näyttäisi sivut vaimolleen, asiat muuttuisivat, ja hän aneli Josephia kysymään uudelleen. Joseph teki niin, mutta vastaus oli sama. Martin painosti häntä kuitenkin kysymään kolmannen kerran, ja tällä kertaa Jumala salli heidän tehdä niin kuin he halusivat.

Joseph sanoi Martinille, että Martin voisi ottaa sivut mukaan kahdeksi viikoksi, jos hän lupaisi sitovasti pitää ne lukkojen takana ja näyttää ne vain tietyille perheenjäsenille. Martin lupasi ja palasi Palmyraan käsikirjoitus mukanaan.³⁶

Martinin lähdettyä Moroni ilmestyi Josephille ja otti häneltä pois kääntäjät.³⁷

Päivä Martinin lähdön jälkeen Emma joutui kivuliaisiin synnytystuskiin ja synnytti pojan. Vauva oli heiveröinen ja sairas eikä elänyt kauan. Koettelemus uuvutti Emman fyysisesti ja näännytti emotionaalisesti, ja jonkin aikaa näytti siltä kuin hänkin saattaisi kuolla. Joseph hoiti häntä jatkuvasti ja pysytteli hänen vierellään lähes alati.³⁸

Kahden viikon jälkeen Emman terveys alkoi kohentua, ja hänen ajatuksensa palasivat Martiniin ja käsikirjoitukseen. ”Tunnen niin suurta levottomuutta”, hän sanoi Josephille, ”etten pysty lepäämään, enkä rauhoitu ennen kuin tiedän jotakin siitä, mitä Harris tekee käsikirjoituksen kanssa.”

Hän patisti Josephia etsimään Martinin mutta Joseph ei halunnut jättää häntä. ”Lähetä hakemaan äitini”, Emma sanoi, ”niin hän pysyy luonani, kun sinä olet poissa.”³⁹

Joseph lähti postivaunuilla pohjoiseen. Hän ei juuri syönyt eikä nukkunut matkan aikana, koska hän pelkäsi loukanneensa Herraa, kun ei ollut kuunnellut Herran käskyä olla antamatta Martinin viedä käsikirjoitusta.⁴⁰

Aurinko oli nousemassa, kun hän saapui vanhempiensa kotiin Manchesterissa. Smithit olivat valmistamassa aamiaista ja lähettivät Martinille kutsun liittyä heidän seuraansa. Kahdeksaan mennessä ateria oli pöydässä mutta Martin ei ollut tullut. Häntä odottaessaan Joseph ja perhe alkoivat tulla levottomiksi.

Viimein, kun yli neljä tuntia oli kulunut, Martin ilmaantui näkyviin. Hän käveli jonkin matkan päässä hitaasti taloa kohti tuijottaen maata edessään.⁴¹ Hän pysähtyi portille, istahti aidalle ja veti hatun silmilleen. Sitten hän tuli sisään ja istuutui syömään hiljaisuuden vallitessa.

Perhe katseli, kun Martin nosti ruokailuvälineet aivan kuin valmiina syömään mutta pudotti ne sitten käsistään. ”Olen kadottanut sieluni!” hän huudahti painaen kädet ohimoilleen. ”Olen kadottanut sieluni!”

Joseph ponkaisi pystyyn. ”Martin, oletko sinä kadottanut sen käsikirjoituksen?”

”Olen”, Martin sanoi. ”Se on poissa, enkä tiedä, missä.”

”Voi Jumalani, Jumalani!” Joseph voihkaisi väännellen käsiään. ”Kaikki on hukassa!”

Hän alkoi harppoa pitkin lattiaa. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. ”Mene takaisin”, hän komensi Martinia. ”Etsi uudestaan.”

”Se on aivan turhaa”, Martin parahti. ”Olen etsinyt joka kolkan talossa. Olen jopa repinyt auki vuoteet ja tyynyt, ja tiedän, ettei se ole siellä.”

”Täytyykö minun palata vaimoni luo tällaisin tiedoin?” Joseph pelkäsi uutisen olevan Emman kuolemaksi. ”Ja kuinka voin mennä Herran eteen?”

Äiti yritti lohduttaa Josephia. Hän sanoi, että ehkä Herra antaisi Josephille anteeksi, jos tämä tekisi nöyrän parannuksen. Mutta nyt Joseph jo itki, raivoissaan itselleen siitä, ettei ollut totellut Herraa heti. Hän pystyi tuskin syömään koko loppupäivänä. Hän viipyi yön yli ja lähti seuraavana aamuna kohti Harmonya.⁴²

Lucy seurasi hänen lähtöään raskain sydämin. Näytti siltä, että kaikki, mitä he olivat perheenä toivoneet – kaikki, mikä oli tuonut heille iloa muutaman viime vuoden kuluessa – oli hetkessä poissa.⁴³