David O. McKay – USKON LÄHETTILÄS
Presidentti McKay ulotti vaikutuksensa maailmaan niinä 19 vuotena, jotka hän palveli kirkon presidenttinä. Niiden vuosien aikana kirkon jäsenmäärä miltei kolminkertaistui.
Vuonna 1953 eräänä sateisena aamuna 79-vuotias presidentti David O. McKay vieraili Thursossa Skotlannissa nähdäkseen talon, jossa hänen esivanhempansa olivat ottaneet palautetun evankeliumin vastaan yli sata vuotta aikaisemmin. Presidentti McKayn poika Llewelyn, joka oli hänen mukanaan tällä vierailulla, muisteli: ”[Kun lähestyimme taloa], aurinko pilkahti esiin pilvien takaa ja hymyili meille aivan kuin heijastaen isäni sydämessä olevaa iloa ja onnea. Kun me kaikki kokoonnuimme talon eteen, kyyneleet kohosivat isäni silmiin hänen katsellessaan talon ovea. ’Ellei kaksi lähetyssaarnaajaa olisi koputtanut tuohon oveen noin vuonna 1850, en olisi tässä tänään!’” hän julisti.1
Vaikka talo olikin ränsistynyt ja sitä käytettiin siihen aikaan vain perunavarastona, presidentti McKay viipyi jonkin aikaa ovensuussa puhuen hellästi siitä, mitä siellä oli tapahtunut. Se kiitollisuus ja ilo, jota presidentti McKay ilmaisi sinä päivänä, oli luonteenomaista hänen elämälleen ja palvelutehtävälleen. Toimiessaan johtavana auktoriteettina miltei 64 vuoden ajan, mukaan lukien 19 vuotta kirkon yhdeksäntenä presidenttinä, hän palveli sellaisella tarmolla, joka osoitti hänen välittävän hyvin suuresti ihmisistä ja evankeliumista sekä löytävän iloa tuodessaan nämä kaksi yhteen.
Vanhurskaat vanhemmat
Syyskuun 8. päivänä 1873 Huntsvillessä Utahissa syntynyt David Oman McKay oli David McKayn ja Jennette Evans McKayn ensimmäinen poika. Kun nuorempi David oli vasta seitsemänvuotias, hänen isänsä otti vastaan kutsun palvella lähetystyössä Skotlannissa – vaikka sisar McKay odotti tuolloin vauvaa ja hänellä oli vain pieni poikansa apunaan maatilalla. Sisar McKayn kannustus vaikutti epäilemättä kaikkein eniten. Heti lähetystyökutsukirjeen luettuaan hän sanoi: ”Totta kai sinä otat kutsun vastaan. Eikä sinun tarvitse olla huolissasi minusta. David O. ja minä kyllä pärjäämme hienosti.”2
Jennetten ohjauksessa maatila menestyi. Vahva hengellinen kasvu veti vertoja sille ajalliselle menestymiselle, jota perhe koki David vanhemman lähetystyön aikana. ”McKayn kodissa pidettiin aina yhteiset perherukoukset, ja kun Jennette jäi yksin pienen perheensä kanssa, ne tuntuivat olevan entistäkin tärkeämpi osa päivän tapahtumia. David [O.] sai oppia pitämään vuorollaan aamu- ja iltarukoukset ja oppi taivaan siunausten tärkeyden kodissa.”3
Eräässä yleiskonferenssipuheessa monia vuosia myöhemmin presidentti McKay kertoi seuraavan lapsuudenkokemuksen rukouksesta:
”Muistan maanneeni [sängyssä] eräänä iltana, pelosta vavisten. Lapsena minä pelkäsin jopa luonnottoman paljon pimeää ja makasin usein miettimässä murtovarkaita, ’mörköjä’ ja näkymättömiä voimia. Niinpä minä tuona yönä makasin aivan kauhuissani. Mutta minulle oli opetettu, että Jumala vastaa rukouksiin. Voimani kooten nousin vuoteesta, polvistuin pimeässä ja rukoilin Jumalaa ottamaan pois tuon pelon tunteen, ja kuulin yhtä selvästi kuin te kuulette ääneni tänä iltapäivänä: ’Älä ole peloissasi. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa.’ Niinpä niin, jotkut sanoisivat, ’pelkkää mielikuvitusta’. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä tiedän, että sieluuni lankesi suloinen rauha, kun lapsen rukous sai vastauksen.”4
David O. McKayn isän opetukset ja esimerkki olivat yhtä voimallisia kuin hänen äitinsäkin. Kerran David oli veljiensä ja isänsä kanssa heinänkorjuussa. Kun tuli aika tehdä kymmenes kuorma, joka oli määrä antaa kirkolle kymmenyksinä, David McKay vanhempi kehotti poikia siirtymään parempaan kohtaan, kuin missä he olivat täyttäneet aikaisemmat yhdeksän kuormaa. Kun nuori David O. kyseli tästä ohjeesta, hänen isänsä vastasi: ”Se on kymmenes kuorma, eikä paras ole yhtään liian hyvää Jumalalle.” Vuosia myöhemmin David O. McKay muisteli, että tämä kokemus oli ”paras saarna kymmenysten maksamisesta, mitä olen milloinkaan elämäni aikana kuullut”.5
Presidentti McKayn ymmärrys vanhempiensa vaikutuksesta syveni hänen varttuessaan. Kun hän opetti kirkon jäsenille perheen ja kodin tärkeyttä, henkilökohtaiset kokemukset kehystivät hänen opetuksiaan:
”Tämä ymmärrys äidin rakkaudesta ja uskollisuus esimerkillisen isän opetuksille – – useammin kuin kerran – – nuoruudessa käänsivät askeleeni pois kiusauksen partaalta.
Jos minua pyydettäisiin sanomaan, mitä maailma tarvitsee eniten, sanoisin empimättä viisaita äitejä ; ja toiseksi esimerkillisiä isiä .”6
Rakkaus opettamista ja oppimista kohtaan kehittyy
Nuorena ja nuorena aikuisena David O. McKay osoitti loistavaa kyvykkyyttä monilla alueilla, mukaan luettuna koulumenestys, urheilu, musiikki, puhetaito ja johtajuus. Vaikka todennäköisesti onkin mahdotonta päättää, mikä oli hänen suurin lahjansa, niin opettaminen kuuluu lähelle kärkeä.
Vuonna 1889 hänen ollessaan 15-vuotias hänet kutsuttiin seurakunnan pyhäkoulun sihteeriksi, mikä tehtävä hänellä oli neljän vuoden ajan, kunnes hänet kutsuttiin pyhäkoulun opettajaksi. Samaan aikaan kun hän työskenteli pyhäkoulun opettajana, hän toimi opettajana ja rehtorina Huntsvillen peruskoulussa – ennen kuin sai yliopistokoulutuksen.
Takanaan jo suuri määrä käytännön kokemusta hän opiskeli Utahin yliopistossa vuosina 1894–1897. Hän valmistui kurssinsa priimuksena, ja hänelle tarjottiin opettajan paikkaa Salt Laken piirikunnassa. Valmistumisensa jälkeen hän sai kuitenkin toisenkin mahdollisuuden opettaa: hänet kutsuttiin lähetystyöhön Brittein saarille. Siellä hän palveli vuosina 1897–1899.
Vanhin McKayn käännyttämiskokemuksiin sisältyi lukuisia ulkoilmakokouksia, joissa hän ja muut lähetyssaarnaajat julistivat evankeliumia katujen kulmissa tai muilla julkisilla paikoilla ja jakoivat lehtisiä tai esitteitä halukkaille. Kuten hänen lähetystyöajan päiväkirjansa todistaa, jokainen kokous osoittautui ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Erään erityisen vaikean ulkona pidetyn kokoontumisen jälkeen vanhin McKay kirjoitti muistiin: ”Olen tuhat kertaa huokaissut syvään!” Lupaavamman kokouksen jälkeen hän kirjoitti: ”Meillä oli useita mielenkiintoisia keskusteluja. Miltei jokainen, joka otti lehtisen viime viikolla, näytti tyytyväiseltä ottaessaan vastaan tämän. Useat kysyivät, milloin pitäisimme seuraavan kokouksen.”7
Vuonna 1898 valvoessaan lähetystyötä Skotlannissa vanhin McKay laati artikkelin Glasgow’n paikalliseen sanomalehteen osoittaakseen vääriksi ne valheelliset tiedot, joita sanomalehti oli julkaissut kirkosta. Tässä tapauksessa ja samanlaisissa tilanteissa, joita hän kohtasi lähetysjohtajana 20 vuotta myöhemmin, hänen kirjeensä lehden toimittajalle saavuttivat tarkoituksensa, koska niiden sävy oli lempeä ja opetukset hyvin perusteltuja.8
Pian lähetystyöstä vapauduttuaan vanhin McKay alkoi palvella Weberin vaarnan pyhäkoulun neuvottelukunnan jäsenenä. Hänelle annettiin tehtäväksi järjestää ja elvyttää luokkatyöskentely uudelleen työskentelemällä opettajien kanssa ja tarkistamalla opetusaineistoja. Palveltuaan kuusi vuotta Weberin vaarnassa hänestä tuli pyhäkoulun ylijohtajan – jona siihen aikaan toimi presidentti Joseph F. Smith – toinen apulainen. Vuonna 1909 hänestä tuli ensimmäinen apulainen, ja vuonna 1918 hänet kutsuttiin ylijohtajaksi.
Varhaisina vuosinaan pyhäkoulun palveluksessa hän työskenteli myös kouluissa. Hän opetti Weber State Academyssa Ogdenissa Utahissa – oppilaitoksessa, joka tunnetaan nykyään nimellä Weber State University – ja myöhemmin hänet nimitettiin tuon akatemian rehtoriksi. Yksi hänen oppilaistaan, Joseph Anderson – myöhemmin seitsemänkymmenen koorumin jäsen – muisteli: ”Me kaikki rakastuimme häneen. Ja hän joutui niin aiheensa lumoihin, ettei joskus edes kuullut kellon soivan.”9
David O. McKay uskoi vahvasti siihen, että kaiken kasvatuksen tulee edistää kristillistä luonnetta. Hän sanoi: ”Todellinen kasvatus pyrkii tekemään miehistä ja naisista niin hyviä matemaatikkoja, taitavia kielitieteilijöitä, syvällisiä tiedemiehiä ja loistavia kirjailijoita kuin myös rehellisiä ihmisiä, joissa on hyveellisyyttä, kohtuutta ja veljellistä rakkautta. Se pyrkii antamaan parhaat edellytykset elämässä menestymiseen niille miehille ja naisille, jotka arvostavat totuutta, oikeudenmukaisuutta, viisautta, hyväntahtoisuutta ja itsehillintää.”10
David O. McKay jatkoi evankeliumin opettamista läpi elämänsä, mutta hänen muodollinen, kokopäivätoiminen työnsä koulumaailmassa päättyi vuonna 1906, kun hänet kutsuttiin apostoliksi 32-vuotiaana.
Aviomies ja isä
Avioliitto, jonka David O. McKay solmi Emma Ray Riggsin kanssa 2. tammikuuta 1901, oli hänelle ilon lähteenä. Siitä tuli esimerkki jokaiselle. Puhuessaan onnistuneista avioliitoista presidentti McKay julisti:
”Haluaisin kannustaa jatkuvaan seurusteluun ja soveltaa sitä aikuisiin ihmisiin. Liian monet parit tulevat avioliiton alttarille pitäen vihkiseremoniaa seurustelun päätöksenä sen sijaan että se olisi iankaikkisen seurustelun alku. Älkäämme unohtako, että kotielämän rasituksissa – ja niitä tulee –hellät arvostuksen sanat ja kohteliaat teot ovat vieläkin arvostetumpia kuin noina suloisina seurustelun päivinä ja kuukausina.”11
Presidentti McKay eli tämän ohjeen mukaan – hän sepitti rakkausrunoja vaimolleen tämän syntymäpäiväksi, avasi hänelle auton oven sekä tervehti ja hyvästeli hänet hellällä suukolla. Kerran kun presidentti ja sisar McKay olivat matkalla läpi Kalifornian, eräs pieni poika, joka oli katsellut heitä, tuli sisar McKayn luokse ja sanoi presidentti McKayta osoittaen: ”Tuo mies tuolla taitaa rakastaa sinua.”12
McKayn seitsemän lasta saivat osansa vanhempiensa vanhurskaudesta ja toisiaan kohtaan tuntemasta rakkaudesta. Yksi heidän pojistaan, David Lawrence McKay, muisteli: ”Vanhempiemme odotukset tarjosivat meille polun, jota seurata, ja rakkautemme heitä kohtaan antoi meille vastustamattoman halun kulkea tuota polkua. Me opimme rakastamaan heitä, koska he rakastivat ensin suuresti toisiaan ja meitä.”13
Palvelu kahdentoista apostolin koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Vanhin McKay kutsuttiin apostoliksi huhtikuussa 1906, ja hän piti ensimmäisen yleiskonferenssipuheensa saman vuoden lokakuun konferenssin viimeisessä kokouksessa. Hänen sanansa kuvastivat hänen haluaan palvella hänen sanoessaan: ”Meidän kirkon jäsenten ––, uskon, että meidän tulee mennä kotiin päättäen täyttää harteillamme oleva vastuullinen tehtävä, ei vain siksi, että nämä veljet ovat kehottaneet meitä tekemään niin, vaan siksi, että meillä on sielussamme halu tehdä niin.”14
Vuonna 1920 vanhin McKayn ollessa 47-vuotias ensimmäinen presidenttikunta kutsui hänet vuodeksi vierailemaan kirkon seurakunnissa ja lähetyskentillä eri puolilla maailmaa sekä vahvistamaan niitä. Tämä matka enteili monin tavoin hänen presidenttiaikansa maailmanlaajuista painotusta. Hän ja hänen toverinsa Hugh J. Cannon, Salt Lake Cityssä sijaitsevan Libertyn vaarnan johtaja, matkustivat noin 60 000 mailia (95 000 km) ja saivat tietoa, joka osaltaan valmisti kirkkoa kasvamaan edelleen maailmanlaajuisesti.
Pian sen jälkeen kun David O. McKay palasi vuoden kestäneeltä lähetysmatkaltaan, hänet kutsuttiin perheineen Englantiin johtamaan Euroopan lähetyskenttää. Tätä kutsumusta täyttäessään hänen iskulauseekseen muodostui ”jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja”. Hän opetti: ”[Jokaisen jäsenen velvollisuus] on tuoda joku – äiti, isä, naapuri, työtoveri, liikekumppani – joku kosketuksiin evankeliumin sanansaattajien kanssa. – – Ja se, mikä vaikuttaa noihin tutkijoihin, on henkilökohtainen kontakti. – – Se, mitä te olette, saa ihmiset tutkimaan, ei se, mitä olette olevinanne.”15
Vuonna 1934 David O. McKay kutsuttiin palvelemaan ensimmäisessä presidenttikunnassa presidentti Heber J. Grantin neuvonantajana. Vuonna 1945 hänet kutsuttiin presidentti George Albert Smithin neuvonantajaksi. Näinä vuosina hän sai kallisarvoista kokemusta ja hänen harteillaan oli merkittävä hallinnollinen ja hengellinen kuorma.
Keväällä 1951 presidentti ja sisar McKay lähtivät Salt Lake Citystä kauan kaivatulle lomalle. Kuitenkin ollessaan vasta ensimmäistä yötä poissa presidentti McKay heräsi mielessään selkeä vaikutelma siitä, että heidän tulee palata kirkon keskuspaikkaan, minkä he tekivätkin seuraavana aamuna. Muutaman viikon kuluttua presidentti Smith sai halvauksen ja kuoli.16
Profeetta ja maailmanlaajuisen kirkon presidentti
Huhtikuussa 1951 David O. McKayn palveltua ensimmäisessä presidenttikunnassa jo 17 vuoden ajan hänestä tuli kirkon yhdeksäs presidentti. Siihen aikaan kirkossa oli vähän yli miljoona jäsentä ja sillä oli kahdeksan toimivaa temppeliä (kaikki Yhdysvalloissa, Havaijissa ja Kanadassa).
Presidentti McKay oli lujasti päättänyt nähdä kirkon jatkavan kasvuaan eri puolilla maailmaa. Lähetystyö oli ratkaisu tähän pyrkimykseen. Vuonna 1952 ensimmäinen presidenttikunta esitteli ensimmäisen kokoaikaisille lähetyssaarnaajille tarkoitetun virallisen käännytyssuunnitelman. Vuonna 1961 presidentti McKay kutsui ensimmäiseen maailmanlaajuiseen seminaariin kaikki lähetysjohtajat, joille opetettiin esimerkin ja ystävystymisen merkitystä lähetystyössä. Hän korosti sitä, että ”jokainen jäsen on lähetyssaarnaaja”.
Presidentti McKay tunsi, että toinen avain kirkon kasvuun oli pyhien vahvistaminen henkilökohtaisesti eri puolilla maailmaa. Eräässä konferenssipuheessa kirkon presidenttinä hän julisti: ”Jumala siunatkoon kirkkoa. Se on maailmanlaajuinen. Kaikkien kansakuntien tulisi tuntea sen vaikutus. Vaikuttakoon Hänen Henkensä ihmisiin kaikkialla ja taivuttakoon heidän sydämensä hyvään tahtoon ja rauhaan.”17 Vuosina 1952–1963 hän vieraili useita kertoja pyhien luona Euroopassa ja teki matkoja Etelä-Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Etelä-Tyynellemerelle.
Presidentti McKay halusi myös tuoda temppelin siunaukset useampien kirkon jäsenten ulottuville. Palvellessaan kirkon presidenttinä hän vihki temppeleitä Bernissä Sveitsissä, Los Angelesissa Kaliforniassa, Hamiltonissa Uudessa-Seelannissa, Lontoossa Englannissa ja Oaklandissa Kaliforniassa. Hän kirjoitti: ”Haluan tuoda temppelin ihmisten luo”, uskoen lujasti siihen, että ”yksi niistä piirteistä, joka erottaa palautetun Jeesuksen Kristuksen kirkon muista, on sen toimitusten ja seremonioiden iankaikkinen luonne.”18
Eri puolilla maailmaa presidentti McKayta pidettiin tärkeänä hengellisenä johtajana. Tavatessaan Hollannin kuningattaren vuonna 1952 presidentti ja sisar McKaylle tarjottiin teetä. Kun McKayt kieltäytyivät uskonnollisista syistä, kuningatar kysyi: ”Onko tarkoituksenne sanoa minulle, ettette juo kupillista teetä edes Hollannin kuningattaren kanssa?” Presidentti McKay vastasi: ”[Pyytäisittekö te] miljoonan kolmensadantuhannen ihmisen johtajaa tekemään sellaista, mitä hän opettaa kansaansa olemaan tekemättä?” Hän vastasi: ”Te olette suuri mies, presidentti McKay. En pyytäisi teitä tekemään sitä.”19
Kirkon jäsenistä oli ihana kuulla presidentti McKayn puhuvan ja pelkästään olla hänen seurassaan. Monista tehtävistään huolimatta hän jäi usein kokousten jälkeen puristamaan jokaisen kättä. Eräs jäsen, joka osallistui Lontoon temppelin vihkimiseen, muisteli seisoneensa ”loputtomissa jonoissa” päästäkseen tervehtimään profeettaa, mutta lopulta tuli hänen vuoronsa. ”Hän sai aivan jokaisen meistä tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi, kun me olisimme niin helposti voineet jäädä vain yhdeksi sadoista”, hän kertoi.20
Presidentti McKayn terveys alkoi heiketä 1960-luvulla, ja ensimmäiseen presidenttikuntaan kutsuttiin lisää neuvonantajia helpottamaan työn eteenpäin viemistä. Hän jatkoi kuitenkin jäsenten vahvistamista konferenssipuheidensa kautta – joskus hän esitti puheen itse, ja joskus sen luki joku hänen pojistaan.
Presidentti McKayn kuollessa tammikuussa 1970 kirkon jäsenmäärä oli kohonnut miltei kolmeen miljoonaan. Presidentti Joseph Fielding Smith, joka tuli presidentti McKayn jälkeen kirkon presidentiksi, sanoi tästä miehestä, joka oli niin uupumatta opettanut perheen vahvistamista, itsehillintää, luonteenlujuutta, lähetystyötä ja uskoa Jeesukseen Kristukseen: ”Hän oli mies, jolla oli valtavaa hengellistä voimaa, synnynnäinen ihmisten johtaja ja mies, jota hänen kansansa rakasti ja maailma kunnioitti. Kaikkina tulevina aikoina ihmiset nousevat ylistämään hänen nimeään.”21
Presidentti Hugh B. Brown, joka palveli presidentti McKayn ensimmäisenä neuvonantajana, loi katsauksen hänen elämäänsä: ”Presidentti McKay on elänyt niin lähellä kuin ihmisen on mahdollista elää Kristuksen kaltaista elämää. Hän huomasi, että vastaus ihmissydämen täydellisyyden kaipuuseen piilee siinä, että elää suuntautuen ulospäin itsestään rakkauden voimalla. Hän osoitti Kristuksen näennäisen ristiriitaisten sanojen totuuden: ’Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.’ Hän oli todellinen Herran palvelija. Hän eli niin kuin hän opetti.”22
Wade Murdock kuuluu South Jordanin 3. seurakuntaan South Jordanin vaarnassa, Utahissa Yhdysvalloissa.