Rakastamasta lakkaaminen … ja rakastuminen uudelleen
Ratkaisu avioliittoni kuntoon saamiseksi oli se, että opin näkemään aviomieheni siten kuin Vapahtaja näki hänet.
Maallisten mittapuiden mukaan rakastuminen on helppoa. Valitettavasti rakastamasta lakkaaminenkin voi olla helppoa. Mutta rakastuminen uudelleen sen jälkeen kun on lakannut rakastamasta on äärimmäisen vaikeaa. Ihmiset eivät rakastu uudelleen noin vain – heidän täytyy nähdä vaivaa . Matka voi olla pitkä ja vaikea mutta erittäin palkitseva. Tiedän kokemuksesta.
”Taivaallinen Isä, en tiedä, mitä tehdä!” Olin rynnännyt ulos talosta riideltyäni mieheni kanssa erityisen kiivaasti. Oli marraskuu ja hyvin kylmä. Olin lähtenyt ilman kenkiä tai takkia, mutta olin ollut niin poissa tolaltani, että tuskin huomasin sitä. Avioliitossamme ei ollut fyysistä väkivaltaa, mutta tuntui siltä, että riitelimme koko ajan – tai ainakin silloin kun mieheni oli kotona, mitä ei tapahtunut kovinkaan usein. Hän jäi ylitöihin melkein joka päivä ja tuntui viettävän lopun aikansa golfkentällä. En voinut moittia häntä. Kotonaolo oli yhtä kurjaa hänelle kuin minullekin. Joten siinä minä sitten olin – kylmissäni, ylläni vain ohut T-paita ja farkut ja vuodattamassa kurjuuttani taivaalliselle Isälle. Rukoillessani käsitin, etten enää rakastanut miestäni. En edes erityisemmin pitänyt hänestä.
Näytti siltä, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Voisin lähteä ja ottaa eron, tai voisin jäädä ja tuntea oloni kurjaksi. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut järin houkuttelevalta. Jos lähtisin, avioliittoni epäonnistuisi ja joutuisin luopumaan toiveistani saada iankaikkinen perhe. Pakottaisin lapseni kärsimään päätöksestäni, ja he viettäisivät lapsuutensa kodissa, jossa olisi vain isä tai äiti.
Toisaalta jos jäisin, se olisi sen tosiasian kieltämistä, että me epäonnistuimme joka tapauksessa. En saisi iankaikkista perhettä, koska me emme tosiaankaan olleet menossa kohti selestistä valtakuntaa. Pakottaisin lapseni elämään hyvin onnettomassa kodissa, koska äiti ja isä eivät pitäneet toisistaan ja pystyivät tuskin katsomaan toisiaan pahoittamatta mieltään.
”Taivaallinen Isä”, rukoilin, ”kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä. Kerrothan minulle, mitä tehdä.”
Juuri silloin mieleeni pujahti uusi ajatus. Oikea vaihtoehto oli se, jonka olin jättänyt huomioimatta. Voisin jäädä, rakastaa Markia (nimi on muutettu) ja olla onnellinen. Se tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta. Vaikkei minulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka toteuttaisin sen, ajatus onnellisen perheeni takaisin saamisesta antoi minulle voimia kääntyä takaisin ja palata kotiin.
Muutaman seuraavan viikon ajan yritin rakastua Markiin uudelleen, mutta sain kokea vain turhautumista. Parhaimmatkin yritykseni tuntuivat epäonnistuvan. Yritin olla häntä kohtaan ystävällisempi. Mutta kun valmistin hienon päivällisen, josta tiesin hänen pitävän, hän ilmestyi kotiin myöhään. Kun tein hänelle kaikenlaista pientä, jonka ajattelin osoittavan rakkautta, hän ei huomannut, mikä harmitti minua vieläkin enemmän. Kaikista ponnisteluistani huolimatta hänessä ei tapahtunut sitä ihmeellistä muodonmuutosta, jota olin toivonut. Kolmen viikon jälkeen olin lähempänä luovuttamista kuin koskaan aikaisemmin.
Käännyin taivaallisen Isän puoleen rukouksessa. Minua hävettää myöntää, ettei se ollut mikään kaikkein nöyrin rukous. ”Ei siitä tule mitään”, kerroin Hänelle. ”Mark on liian suuri idiootti. En pysty rakastamaan häntä, ellei hän ole halukas auttamaan minua vähän. Olen yrittänyt, eikä se toimi.
Etkö voi auttaa minua?” kysyin. ”Etkö voi tehdä hänestä vähän mukavampaa? Etkö voisi vain korjata hänen vikojaan?”
Miltei samassa mieleeni tuli voimakas vaikutelma: ”Korjaa omat vikasi.”
”En minä ole se ongelma”, ajattelin. Olin varma siitä. Aloin luetella kaikkia Markin huonoja puolia, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää huomioimatta ja jotka mitä ehdottomimmin olivat se ongelma.
Jälleen tunsin levottomassa mielessäni: ”Korjaa omat vikasi.”
”Selvä on”, rukoilin nyt nöyremmin, ”minä korjaan, mutta en tiedä kuinka. Opastathan minua. Kerrothan minulle, mitä tehdä.”
Rukoilin joka päivä ja anoin Herraa opastamaan minua. Polvistuin moniin pitkiin rukouksiin kertoen Hänelle, kuinka tärkeä asia oli, yrittäen saada Hänet auttamaan minua, mutta mitään ei näyttänyt ilmaantuvan.
Lopulta sain oivalluksen Evankeliumin oppi -luokkamme opettajan kautta. Luokan aikana luimme kohdan Moroni 7:47–48: ”Mutta aito rakkaus on Kristuksen puhdasta rakkautta. – – Rukoilkaa siis, rakkaat veljeni, Isää koko sydämen voimalla, että täyttyisitte tällä rakkaudella, jonka hän on suonut kaikille Poikansa Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajille.”
Keskustelimme siitä, mitä aito rakkaus on. Se on rakkautta, jota Jeesus Kristus tuntee meitä jokaista kohtaan. Opin, että Vapahtaja tietää, mitä hyvää meissä itse kussakin on. Hän pystyy löytämään jokaisesta ihmisestä jotakin rakastamisen arvoista.
Opettaja ohjasi meidät takaisin pyhien kirjoitusten puoleen. ”Jakeessa 48 sanotaan, että rakkaus on Isän teille suoma lahja. Rakkaus ei ole sellaista, mitä te pystytte kehittämään omin voimin. Se täytyy antaa teille. Oletetaan, että teillä on naapuri, joka suututtaa teitä, tai joku, josta ette pidä. Missä on ongelma? Ongelma on siinä, että te ette tunne häntä kohtaan rakkautta, Kristuksen puhdasta rakkautta. Miten sitä voi saada? Teidän täytyy rukoilla ’Isää koko sydämen voimalla’ ja pyytää Häntä antamaan teille rakkautta tuota henkilöä kohtaan. Teidän tulee pyytää, että näette tuon henkilön Vapahtajan silmin, jotta pystytte näkemään hänet yhtä hyvänä ja rakastettavana.”
Siinä oli vastaukseni. Jos pystyisin näkemään Markin Vapahtajan näkökulmasta, en voisi olla rakastamatta häntä. Se tuntui hyvin helpolta, paljon helpommalta kuin mikään, mitä olin tähän mennessä yrittänyt. Pyytäisin vain rakkautta, Jumala antaisi sitä minulle, ja se ratkaisisi ongelmani. Mutta minun olisi pitänyt tietää, että taivaallinen Isä vaatisi minulta ainakin vähän ponnistelua.
Polvistuin sinä iltana rukoukseen ja pyysin rakkautta miestäni kohtaan. Pyysin saada tuntea osan sitä rakkautta, jota Jeesus Kristus tunsi Markia kohtaan, jotta näkisin Markissa sen hyvän, mitä Vapahtaja pystyi näkemään. Silloin minulle tuli hyvin voimallisena ajatus, että minun pitäisi jo tietää hyviä puolia Markissa ja että minun tulisi nimetä ne. Ajattelin kauan. En ollut keskittynyt hyviin puoliin pitkään aikaan. Vihdoin sanoin: ”Hän näytti tänään hyvältä.” Tunsin innoitusta sanoa toisenkin asian. än vie roskat ulos, kun pyydän.” Ja seuraavan. ”Hän tekee kovasti töitä.” Ja seuraavan. ”Hän tulee hyvin toimeen lasten kanssa.” Ja seuraavan. En pystynyt keksimään enää mitään muuta.
Seuraavana iltana ennen vuoteeseen menoa pyysin rakkautta ja jälleen tunsin innoitusta mainita Markista hyviä puolia. Se oli vaikeaa. En ollut tottunut keskittymään myönteiseen. Olin tottunut luettelemaan kaikki hänen virheensä, jotta pystyisin korjaamaan ne.
Pian käsitin, että mainitsisin hänen hyviä puoliaan joka ilta jonkin aikaa, ja päätin, että se olisi ehdottomasti helpompaa, jos kiinnittäisin niihin huomiota päivän aikana. Seuraavana päivänä seurasin häntä tarkasti ja keksin hänessä 10 hyvää puolta – uusi ennätys! Siitä tuli tavoitteeni: 10 hyvää puolta ennen nukkumaan menoa. Hyvinä päivinä se oli helppoa. Huonoina päivinä viimeiset kolme olivat senkaltaisia kuin ”Hänen hiuksensa näyttivät hyvältä” tai ”Pidin farkuista, jotka hänellä oli yllään”. Mutta tein sen joka ilta.
Jonkin ajan kuluttua aloin vaatia itseäni mainitsemaan 10 myönteistä asiaa joka kerta kun mieleeni tuli kielteinen ajatus. Niillä ehdoilla en sallinut itseni viipyä Markin vioissa kovinkaan usein.
Vähitellen alkoi tapahtua jotakin ihmeellistä. Ensiksikin, aloin käsittää, ettei Mark ollutkaan niin suuri idiootti kuin olin luullut hänen olevan. Hänessä oli monia ihania piirteitä, joita en ollut huomannut tai jotka olin unohtanut. Toiseksi, nalkutukseni jäädessä pois Mark alkoi korjata monia huonoja tapojaan, joista olin vainonnut häntä niin pitkään. Heti kun minusta alkoi tuntua siltä, ettei minun tarvinnut olla vastuussa hänen teoistaan, hän alkoi ottaa vastuuta omille harteilleen. Nautin ajasta, jonka sain olla Markin kanssa, ja yhteistä aikaa oli enemmän, koska hän ei tehnyt enää niin paljon ylitöitä.
Olimme päässeet hyvin pitkälle, mutta vielä oli yksi ongelma: En tuntenut rakastavani Markia. Rakkautta ei vain ollut. Kaipasin sitä yhteyden tunnetta, tunnetta siitä, että kuuluimme yhteen. Olin nyt rukoillut viiden kuukauden ajan joka ilta pyytäen saada tuntea sitä rakkautta, jota Kristus tunsi Markia kohtaan. Anoin Jumalalta yhä hartaammin, jotta Hän antaisi minun tuntea rakkautta Markia kohtaan. ”Iloitsen edistymisestämme”, kerroin Hänelle. ”Perheemme on paljon vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos tämä on parasta, mitä voin saada, tyydyn siihen. Mutta jos vain voisin rakastaa Markia, vaikka ihan vähänkin, se olisi ihanin siunaus, minkä voisin saada.”
Muistan elävästi sen hetken, jolloin tuo siunaus suotiin. Olimme eräänä iltana pelaamassa vanhempieni luona. Katsoin pöydän yli Markia, ja yhtäkkiä – kuin salama kirkkaalta taivaalta – vahvin, voimakkain ja kiihkein rakkaus, mitä olin koskaan tuntenut, iski minuun miltei kuin jokin fyysinen voima. Silmäni täyttyivät kyynelistä, ja tunteideni voima sai minut ihmetyksen valtaan. Siinä minua vastapäätä istui iankaikkinen kumppanini, jota rakastin enemmän kuin voi sanoin kuvata. Hänen ääretön arvonsa oli niin loistava, etten osannut uskoa, kuinka olin koskaan pystynyt olemaan huomaamatta sitä. Tunsin jossain määrin sitä, mitä Vapahtaja tunsi minun Markiani kohtaan, ja se oli ihanaa.
Siitä erityisestä illasta on kulunut useita vuosia, ja sen muisto saa yhä kyyneleet silmiini. On pelottavaa ajatella, että olin vähällä luovuttaa, olin vähällä jäädä vaille tätä kokemusta.
Avioliittomme on nykyään oikein hyvä – ei täydellinen, mutta oikein, oikein hyvä. Kieltäydyn päästämästä rakkauttani enää katoamaan. Ponnistelen joka päivä tietoisesti ravitakseni Markia kohtaan tuntemaani rakkautta. Ja tunnen mitä syvintä kiitollisuutta kärsivällistä, rakastavaa taivaallista Isää kohtaan siitä, että Hän auttoi minua korjaamaan omat vikani.