Kotiopetusta veli Skinnerin kanssa
Minut kastettiin kirkkoon teini-ikäisenä, mutta lakkasin käymästä pian sen jälkeen. Kolme vuotta armeijassa eivät auttaneet palauttamaan hengellistä terveyttäni. Kuitenkin pian sen jälkeen kun vapauduin, Herran Hengen lempeä mutta itsepintainen kehotus ohjasi minua, niin että aloin käydä aktiivisesti kotiseurakunnassani. Tottelin kuuliaisesti.
Vaikka olinkin särmiltäni vähän hiomaton, vanhinten koorumi toivotti minut varauksetta tervetulleeksi ja pani minut työhön piispakunnan toisen neuvonantajan Burniss Skinnerin kotiopetustoveriksi. Veli Skinnerin rakastavassa ohjauksessa tunsin todistukseni alkavan juurtua.
Jotkut kotiopetuspiirimme perheistä kamppailivat kireän taloudellisen tilanteen, pienten lasten, pitkällisen sairauden, yksinäisyyden ja kirkossa käymisen kanssa. Toiset puolestaan olivat esimerkkinä evankeliumin mukaisen elämän mukanaan tuomasta rauhasta. Näiden perheiden joukossa olivat Hazel ja John Peterson, jotka olivat erityisen ainutlaatuisia. Heidän poikansa Mike oli ollut ystäväni lukiossa ja yksi niistä nuorista miehistä, jotka eniten vaikuttivat kääntymiseeni. Nuorena tutkijana olin osallistunut lähetystyökeskusteluihin heidän kodissaan, ja nyt tulin takaisin heidän kotiopettajanaan.
Jokaisessa kodissa, jossa kävimme, veli Skinner palveli ystävällisesti ja kärsivällisesti sydämensä kyllyydestä. Hänen lohdutuksen, siunauksen, huolenpidon ja neuvon sanansa ja eleensä ovat säilyneet sydämessäni opetuksina Vapahtajan rakkaudesta. Kotiopetus veli Skinnerin kanssa ei ollut taakka vaan suurin etuoikeus ja kunnia.
Vuoden kuluessa olin edistynyt pappeudessa, minut sinetöitiin temppelissä rakkaaseen vaimooni ja muutin pois veli Skinnerin ja kotiopetusperheidemme luota. Suoritettuani oikeustieteen opinnot yliopistossa vietin 20 vuotta armeijan palveluksessa. Sinä aikana asuimme perheeni kanssa neljässä eri maassa kolmella eri mantereella. En kuitenkaan koskaan unohtanut veli Skinneriä, ja palvellessani eri seurakunnissa pyrin jäljittelemään hänen myötätuntoaan ja sitoutumistaan.
Siirryttyäni eläkkeelle ilmavoimista muutin perheeni kanssa takaisin kotikaupunkiini jatkaakseni asianajajan ammatin harjoittamista. Kuluneet 20 vuotta olivat tuoneet mukanaan suuria muutoksia seurakuntien rajoihin, mutta tunsin, että minun pitäisi mennä käymään sisar Hazel Petersonin luona, joka oli asunut yksin siitä lähtien, kun hänen miehensä oli kuollut syöpään.
Kuitenkaan puolen vuoden kuluttua en ollut vielä käynyt hänen luonaan. Eräänä talviaamuna olin ajamassa asianajotoimistooni, kun sisar Petersonin kuva tuli odottamatta mieleeni. Tullessani sen moottoritieliittymän kohdalle, joka oli lähinnä hänen kotiaan, yritin olla välittämättä tunteesta ja jatkoin matkaa. Mutta kun pääsin seuraavan liittymän kohdalle, huomasin poistuvani moottoritieltä ja palaavani samaa tietä sisar Petersonin kodin luo. Aivan samoin kuin Henki oli miltei 25 vuotta aikaisemmin hellästi pakottanut minut palaamaan aktiiviseksi, se kuiskasi nyt hellästi, että minun pitäisi vierailla sen vanhan sisaren luona, jonka kotiopettaja olin ollut.
Koputin sisar Petersonin oveen ja odotin. Muutaman minuutin kuluttua mietin hämilläni, mahtoiko hän olla ulkona. Koputin uudemman kerran, ja odotin muutaman minuutin lisää. Viimein oven yläpuolella olevan ikkunan luota alkoi kuulua ääntä, ja se liukui auki urallaan. Sisar Peterson tähyili alas minua. Vuodet olivat valkaisseet hänen hiuksensa kuin puhtaimmaksi villaksi, ja hän näytti pikkuiselta ja laihalta. Tuska vääristi hänen kasvojaan. Vaikka hänen hengityksensä oli työlästä, hän alkoi itkeä tunnistaessaan minut. ”Voi, Kevin”, hän sanoi, ”kylläpä minä olen iloinen siitä, että olet täällä. Minulla on kauheita kipuja reumani takia, ja tarvitsen pappeuden siunaksen. Kiitos, että odotit – tule vain sisään.” Ennen kuin hän kääntyi pois ikkunasta, hän lisäsi: ”Luulin, että sinä olisit ollut Burniss.”
Olin ihmeissäni kuullessani nimen Burniss. ”Tarkoitatko veli Skinneriä?” kysyin häneltä. ”Asuuko hän yhä täällä?”
”Ei”, sisar Peterson vastasi. ”Hän asuu 40 mailia [65 km] pohjoiseen. Mutta hän on yhä töissä täällä lähellä, ja minulla on hänen työnumeronsa. Soitin parikymmentä minuuttia sitten ja pyysin häntä tulemaan ja antamaan minulle siunauksen. Hänen pitäisi olla täällä minä hetkenä tahansa.”
Pihatielle ajoi auto, ja autosta nousi veli Skinner – paljon harmaampana mutta askel yhä yhtä joustavana ja ystävällinen hymy kasvoillaan. Puristimme kättä, ja 20 vuoden etäisyys väliltämme hävisi. Astuimme sisar Petersonin tuttuun kotiin, jossa olin ollut suorittamassa hengellistä harjoitteluani veli Skinnerin johdolla niin monta vuotta aikaisemmin. Voitelin sisar Petersonin pään pyhitetyllä öljyllä, ja veli Skinner lausui siunauksen. Olimme jälleen yhdessä – Herran itsensä annettua yhtäkkisen kutsun palvella tovereina.
Kevin Probasco kuuluu Glen Eaglen seurakuntaan Syracusen läntisessä vaarnassa, Utahissa, Yhdysvalloissa.