Polynesialaisia helmiä

RICHARD M. ROMNEY

kirkon lehdet

Myöhempien aikojen pyhien usko Ranskan Polynesiassa kasvaa kerros kerrokselta kuten helmet, joista nämä saaret ovat kuuluisia, kirkastuen ja kaunistuen ajan myötä.

H elmet ovat kärsivällisyyden satoa. Ne kasvavat kerros kerrokselta saaden loisteensa ajan myötä. Ranskan Polynesiassa myös usko palautettuun evankeliumiin on kasvanut samalla tavoin. Tuo kasvu alkoi vuonna 1844, kun ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat, ja se on tuonut toivoa ja merkitystä sukupolvelle toisensa jälkeen. Nykyään myöhempien aikojen pyhiä on väestöstä kahdeksan prosenttia – 20 000 jäsentä 79 seurakunnassa. Heidät tunnetaan ihmisinä, jotka pitävät huolta toisistaan ja lähimmäisistään. He hehkuvat lempeästi niin kuin helmetkin. Mutta heijastaessaan Kristukselta tulevaa valoa he todella loistavat. Seuraavassa tutustutaan hieman muutamiin näistä pyhistä.

Tubuai: alkamispaikka

Aivan tien vieressä Tubuain saaren kaukaisimmalla rannalla Ronny Harevaa ja hänen vaimonsa Sandrine siistivät pienen kivisen muistomerkin ympäristöä. Se on omistettu vanhin Addison Prattin muistolle. Hän oli ensimmäinen myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaaja, joka tuli tänne 700 kilometriä Tahitista etelään sijaitsevalle saarelle. Addison Pratt kasvoi New Hampshiressa Yhdysvalloissa, mutta 19-vuotiaana hän ryhtyi merenkulkijaksi. Hän matkasi nykyään Havaijina tunnetuille saarille ja purjehti sitten Tyynellämerellä, Atlantilla, Karibianmerellä ja Välimerellä, kunnes meni naimisiin ja asettui New Yorkiin. Hän ja hänen vaimonsa liittyivät kirkkoon vuonna 1838. Vuoteen 1841 mennessä he olivat saapuneet pyhien luo Illinoisin Nauvoohon. Toukokuussa 1843 profeetta Joseph Smith kutsui Addison Prattin auttamaan lähetystyön aloittamisessa Tyynenmeren saarilla. Huhtikuun 30. päivänä hän ja kaksi muuta vanhinta, Noah Rogers ja Benjamin Grouard, saapuivat Tubuaihin.

Saarelaiset halusivat innokkaasti saada lähetyssaarnaajan joukkoonsa, ja vanhin Pratt jäi sinne. Hän alkoi opetella tahitin kieltä ja saarnata. Ensimmäinen käännynnäinen oli hänen tulkkinsa, eräs toinen amerikkalainen. Myös kuusi seitsemästä saarella olleesta merimiehestä kastettiin ja konfirmoitiin. Sitten 22. heinäkuuta 1844 – kolme vuotta ennen myöhempien aikojen pyhien pioneerien saapumista Utahiin – kastettiin ensimmäiset polynesialaiset käännynnäiset. Helmikuuhun 1845 mennessä Tubuain 200 asukkaasta 60 oli liittynyt kirkkoon. Tästä alusta ja vanhin Rogersin ja vanhin Grouardin työstä muilla saarilla kirkko levisi kaikkialle nykyisen Ranskan Polynesian alueelle.

Nykypäivän Tubuaissa Ronny Harevaa on Australesin piirin johtaja. Piiriin kuuluu viisi seurakuntaa ja 593 jäsentä. Melko moni jäsenistä on piirinjohtaja Harevaan sukulaisia, ja hän on oppinut heiltä paljon. ”Meillä on täällä pitkälle ulottuva perintö ja historia”, hän sanoo, ”suuri rakkaus kirkkoon ja perheeseen.”

”Useimmilla ihmisillä Tubuaissa ei ole paljonkaan aineellista hyvää, mutta heillä on kaikki, mitä he tarvitsevat ollakseen onnellisia”, sanoo Lucien Hoffmann, Mahun seurakunnan johtaja. ”Täällä saa hedelmiä puista, vihanneksia maasta ja kalastamassa voi käydä milloin vain haluaa. Ja kun pyytää ihmisiä auttamaan sairaita ja tarvitsevia, he ovat aina valmiita.”

”Vaimoni ja minä halusimme asua Tubuaissa, jotta olisimme lähellä vanhempiamme”, piirinjohtaja Harevaa sanoo. ”Tämä on suurenmoinen paikka olla yhdessä perheenä.” Itse asiassa hänellä on veli, joka asuu naapurissa, toinen veli, joka asuu sitä seuraavassa talossa, ja hänen isänsä palvelee hänen toisena neuvonantajanaan. Tubuaissa on niin monta Harevaata, että monet puhuvat piirinjohtaja Harevaasta veli Ronnyna, jotta tiedetään, ketä tarkoitetaan.

Mahun kappelin edessä, joka on yksi kolmesta Tubuaissa olevasta seurakuntakeskuksesta, Sandrine osoittaa toista muistomerkkiä, joka on pystytetty Addison Prattin kunniaksi. ”Eiköhän vanhin Pratt olisi iloinen saadessaan tietää, että vielä yli 160 vuoden kuluttuakin kirkko on täällä voimakas”, hän sanoo. Ja se kasvaa edelleen.

Yksi uusimmista käännynnäisistä on Johan Bonno, joka on syntynyt Marquesasin saarilla, Ranskan Polynesian pohjoisimmassa osassa. Vaikka hänen elämänsä oli ollut rankkaa, hän kiinnostui palautetusta evankeliumista erään opettajan ansiosta, joka oli muuttanut Marquesasiin Tubuaista. ”Maimiti puhui minulle tosi kirkosta”, hän selittää. ”Hän antoi minulle tietoa Mormonin kirjasta. Vähän kerrallaan pääsin eroon pahoista asioista elämässäni. Hän kutsui minut kirkkoon, ja vähitellen elämääni tuli hyviä asioita.”

He menivät naimisiin ja muuttivat Tubuaihin. ”Appeni kutsui minut lähetyssaarnaajien avointen ovien tilaisuuteen, ja siellä tunsin voimallisen, lohdullisen tunteen”, Johan selittää. ”Se täytti minut halulla tietää totuus. Rukoilin vilpittömästi Joseph Smithistä. Opin ymmärtämään, että Herra oli palauttanut kirkon hänen kauttaan.” Pian Johan kastettiin ja konfirmoitiin.

Tätä nykyä Johan ja Maimiti valmistautuvat sinetöitäviksi Papeeten temppelissä Tahitissa. ”Se, että elämässämme on temppelin valo, on kuin vaihtaisi 15-wattisen hehkulampun kirkkaimpaan auringonpaisteeseen”, hän sanoo. Johanille palautetusta evankeliumista kuuleminen edellytti uskon kerroksen kasvattamista. Niin kävi myös, kun hän meni naimisiin, muutti Tubuaihin ja liittyi kirkkoon. Nyt temppelissä käyminen lisää jälleen uuden kerroksen helmeen, joka jatkaa kasvamistaan.

Raiatea: rauhan satama

Kun 23-vuotias Spencer Moroni Teuiau sai lähetystyökutsunsa, hän ei voinut lakata hymyilemästä. Tämä nuori mies Raiatean saarelta joutui odottamaan kutsuaan neljä vuotta, kunnes hänen hampaansa saatiin kuntoon, mutta sitten hän sai sen syntymäpäivänään. Hän muistaa lukeneensa ääneen kohtia kirjeestä: ”palautetun evankeliumin saarnaaja”, ”totuuden puolustaja ja tehokas sanansaattaja”, ”Vapahtajan lähettiläs” ja ajatelleensa: ”Vau! Kaikkine heikkouksineni minun on pakko turvata Herraan.”

Mutta se on jotakin, mitä hän on tottunut tekemään. Moroni kasvoi kirkon piirissä. Hän on kuudesta lapsesta kolmas, joka palvelee kokoaikaisessa lähetystyössä, ja hän muistelee unelmoineensa ”lähetystyössä palvelemisesta siitä asti, kun olin pieni poika”. Hän muistaa opetelleensa ulkoa lähetystyössä tarvittavia pyhien kirjoitusten kohtia neljänä vuotenaan seminaarissa ja kuunnelleensa kotiin palanneiden lähetyssaarnaajien puheita näiden lähetystyöstä. Mutta hän muistaa myös hammastarkastukset, sovitukset ja oikomisrautojen pitämisen vuodet. ”Oli hetkiä, jolloin melkein luovutin”, hän sanoo. Perheensä kannustuksen ja oman sisukkuutensa ansiosta hän piti kuitenkin yllä toivoa. Tällä hetkellä hän palvelee uskollisesti Papeeten lähetyskentällä Tahitissa.

Moronille ja muille hänen kaltaisilleen nuorille myöhempien aikojen pyhille kirkko Raiateassa on voimanlähde. Garry Mou Tham, 16-vuotias kolmannen polven myöhempien aikojen pyhä Averan seurakunnasta, selittää: ”Täällä”, hän sanoo, ”me olemme erilaisia kuin ulkopuolinen maailma. Meillä on hyvät suhteet ystäviin ja vanhempiin. Meillä on profeettojen opetukset muistuttamassa meitä, että pysyisimme lähellä perhettämme, lukisimme yhdessä pyhiä kirjoituksia ja pitäisimme perheillan. Me tiedämme, että kirkko etenee, ja me haluamme olla osa Herran suurta työtä.”

Garryn ystävä Fari Le Bronnec, 14, on samaa mieltä. Hän puhuu kahdesta asiasta, jotka pitävät hänet turvassa maailmalta: seminaarista ja rukouksesta. ”Seminaari antaa hengellisen piristysruiskeen joka aamu”, hän sanoo. ”Ja rukous antaa piristysruiskeen aina, kun rukoilee uskossa.” Seminaari- ja instituuttiohjelma on vankka Ranskan Polynesiassa, jossa oli 740 seminaari- ja 524 instituuttioppilasta lukuvuonna 2004–2005.

Toinen voimanlähde on esimerkki, jota jäsenet näyttävät evankeliumista kiinnostuneille. Sellainen esimerkki auttoi tuomaan Adrien ja Greta Teihotaatan ja heidän lapsensa kirkkoon. Vaikka he olivat olleet ilman uskontoa vuosikaudet, ”päätimme, että haluamme muuttua”, sisar Teihotaata sanoo. ”Pyysimme Herraa opastamaan meitä.” Vain muutamaa päivää myöhemmin naapurit kutsuivat heidät Uturoan seurakunnan avointen ovien tilaisuuteen. ”Päätimme tulla uudelleen sunnuntaina”, veli Teihotaata muistelee, ”ja kirkossa meihin teki vaikutuksen se, että kaikki osallistuivat – opettivat, menivät luokkiin, pitivät huolta lapsista. He näyttivät todella rakastavan toisiaan.”

Silloin oli paastosunnuntai, ja ”kun todistuskokous alkoi, tunsimme jotakin rauhaisaa, jota emme olleet koskaan aiemmin tunteneet – Pyhän Hengen. Sanoimme: ’Tätä me tarvitsemme’”, sisar Teihotaata kertoo. Perhe tapasi lähetyssaarnaajat ja sai edelleen opetusta. Vaikka heidän vanhin poikansa ei liittynyt kirkkoon, veli ja sisar Teihotaata ja heidän viisi muuta lastaan kastettiin ja konfirmoitiin vuonna 1998. Siitä lähtien käskyjen pitäminen, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja temppelissä käyminen ”ovat vahvistaneet meitä todistuksessamme, ja samoin meitä on vahvistanut niiden jäsenten jatkuva esimerkki, jotka ovat opettaneet ja auttaneet meitä”, sisar Teihotaata sanoo.

Vaarnakeskuksessa on tänään myös jäsen, joka kastettiin vuonna 1956. ”Kirkko ei ollut niin hyvin tunnettu Raiateassa silloin”, sanoo Harriet Brodien Terooatea. ”Jäseniä ei ollut monta, ja kokoukset pidettiin pienessä talossa, jossa oli toinen huone kappelina ja toinen lähetyssaarnaajille. Mutta vähän kerrassaan kirkko kasvoi.” Vähän niin kuin helmi.

Tahiti: voiman keskus

Yksi tapa tarkastella, kuinka pitkälle kirkko on edennyt Ranskan Polynesiassa, on puhua tiedotusneuvoston kanssa Papeetessa Tahitissa. Äskeisessä kokouksessa he muistelivat joitakin merkittäviä tapahtumia:

Kirkko Ranskan Polynesiassa vietti 160-vuotisjuhliaan lokakuussa 2004. Ohjelmassa oli mm. 1) julkisia näyttelyitä kirkkoa koskevista asioista, 2) stadionilla järjestetty suuri show, jossa oli tanssia ja laulua sekä kuoro- ja multimediaesityksiä, 3) urheilupäivä, johon sisältyi perinteisiä lajeja kuten banaanien kantamista bamburiu’ussa, ja 4) takkavalkeailta, jonka esiintyjinä oli kirkon ja valtiovallan johtohenkilöitä sekä 500-jäseninen kuoro. Monista tapahtumista kerrottiin sanomalehdissä ja maanlaajuisissa televisiolähetyksissä.
Kirkon edustajat ovat tehneet useita epävirallisia vierailuja valtiovallan edustajien luo, ja monia myöhempien aikojen pyhiä palvelee parhaillaan kansalliskokouksessa. Valtiovalta on ilmaissut kiitoksensa hyödystä, jota kirkko tuo, etenkin sen roolista perhearvojen opettajana.
400-jäseninen kirkon kuoro esiintyi 30 000 hengen yleisölle Ranskan presidentti Jacques Chiracin käydessä Ranskan Polynesiassa heinäkuussa 2003. Tapahtuma televisioitiin Ranskan Polynesian lisäksi myös Ranskassa. Kuoro sai monet kyyneliin laulaessaan ”Hän elää, Vapahtajani” ( MAP-lauluja , 82) ja ”Herra olkoon tiellä kanssasi” ( MAP-lauluja , 94).
Papeeten temppeli Tahitissa vietti 20-vuotisjuhlaansa lokakuussa 2003. Tapahtuman kunniaksi Paean vaarnan jäsenet tekivät temppelityötä kello seitsemästä aamulla kello yhdeksään illalla, jotta kaikki endaumentin saaneet jäsenet saattoivat olla mukana ainakin yhdessä toimituksessa.

”Kirkko on tullut täällä täysi-ikäiseksi”, sanoo Marama Tarati, kirkon kansallinen tiedotusjohtaja. ”Se tunnetaan kaikkialla Ranskan Polynesiassa hyvää aikaansaavana voimana.” Kirkolla on Tahitissa kauniita seurakuntakeskuksia, seurakuntia täynnä uskollisia pyhiä ja – hohtavimpana helmenä kaikista – temppeli, pääkaupungin tunnettu maamerkki.

Temppelin valo on tullut monen elämään. ”Ennen kuin minusta tuli kirkon jäsen, en tiennyt, millaista elämäni olisi kuoleman jälkeen”, selittää Marguerite Teriinohopua. Hänen perheensä sai kuulla kirkosta, koska eräs toinen perhe rukoili löytääkseen heidät. Ernest Montrose, joka on nyt ensimmäinen neuvonantaja Faa’an vaarnan johtokunnassa Tahitissa, oli siihen aikaan Heirin seurakunnan piispa. Kun lähetyssaarnaajat kehottivat jäseniä rukoilemaan, että he löytäisivät tutkijoita, ”päättelin, että meidän perheemme tulisi tehdä se ensimmäisenä”. Innoitusta tuli. Piispa Montrose kutsui työtoverinsa Danielson Teriinohopuan perheineen koti-iltaan lähetyssaarnaajien kanssa.

”Me rukoilimme samaan aikaan, että meidät johdettaisiin totuuteen”, muistelee Danielson, joka on nyt korkean neuvoston jäsen. ”Illan lopuksi kerroimme heille, että halusimme tietää enemmän – heti.” Piispa Montrose järjesti toisen tapaamisen seuraavaksi illaksi ja sitten seuraavaksi ja sitä seuraavaksi. Muutaman viikon kuluttua Teriinohopuat kastettiin ja konfirmoitiin, ja vuotta myöhemmin heidät sinetöitiin temppelissä. ”Tänä päivänä minulla on vastaus kysymyksiini”, Marguerite sanoo. ”Temppelissä tunnen suurta rauhaa ja iloa.”

Chanterel Hauata Heirin seurakunnasta tuntee myös temppelissä käymisen ilon. Vaikka hyvänlaatuinen aivokasvain teki hänet sokeaksi kuusi vuotta sitten, niin temppelissä hän näkee selkeästi. ”Se on selkeyden paikka”, hän selittää. ”Temppelissä me opimme iankaikkisuudesta. Se kohottaa meidät tämän kuolevaisen elämän yläpuolelle.”

Pepe Mariteragin perhe on myös tuntenut temppelin siunaukset. Kokoontuessaan lapsuudenkotiin Paeaan lokakuussa 2003 he puhuivat Tepahusta, Pepen vaimosta – äidistään ja isoäidistään. ”Hän kuoli seitsemän kuukautta sitten”, selitti Lucien, yksi Tepahun pojista, ”mutta sydämemme on yhä kääntynyt hänen puoleensa.”

”Evankeliumin ansiosta me kykenemme selviytymään sellaisista asioista”, sanoi Jean-Marie, toinen pojista. ”Temppelin siunaukset antavat meille ymmärryksen siitä, että me voimme olla iankaikkinen perhe.”

Evankeliumin leviäminen tällä tavoin sukupolvesta toiseen on myös osoitus kirkon kypsyydestä ja voimasta. Piispa Moroni Alvarez Tavararon seurakunnasta ja hänen vaimonsa Juanita puhuvat perinnöstä, joka ulottuu piispan isoisään asti. He levittivät esille kaikkien kuuden lapsensa seminaari- ja instituuttitodistukset ja valokuvat kaikista kuudesta, kun he ovat palvelleet kokoaikaisessa lähetystyössä. He puhuvat lapsistaan, jotka ovat solmineet avioliiton temppelissä, ja lastenlapsistaan, jotka kasvavat kirkon piirissä. ”Me puhuimme ja opiskelimme ja rukoilimme yhdessä ja todistimme”, piispa Alvarez selittää. ”Nyt he tekevät samoin omien lastensa kanssa.”

Kun puhuu tahitilaisen Matatian seurakunnan jäsenen, 21-vuotiaan Jared Peltzerin kanssa hänen valmistautuessaan lähtemään lähetystyöhön Filippiineille, niin tapaa myös hänen isoveljensä, 30-vuotiaan Lorenzon, joka palveli Ranskan Polynesiassa monia vuosia sitten, ja kaksi pikkuveljeä, 18-vuotiaan Nariin ja 14-vuotiaan Hyrumin, jotka aikovat lähteä kokoaikaiseen lähetystyöhön. ”Aiemmin perheessämme ei ollut lähetyssaarnaajaperinnettä”, sanoo Jared. ”Mutta kun Lorenzo lähti, minäkin halusin lähteä, ja nyt kannustamme nuorempia veljiämmekin lähtemään.” Kerros kerrokselta helmi jatkaa kasvamistaan.

Takaroa: perinnön kotipaikka

Jos asuu Takaroassa, tietää paljon helmistä. Monilla saarella asuvilla on elinkeinonaan helmenviljely. Jotkut kasvattavat ostereita, joissa helmet kasvavat. Toiset puhdistavat simpukankuoria, kiinnittävät ostereita nauhaan, istuttavat helmenalkuja, ripustavat ostereita veteen, keräävät helmiä tai tekevät koruja ja matkamuistoesineitä.

”Otamme sen, mitä taivaallinen Isä on antanut meille, ja tuomme siitä esiin sen, mikä siinä on kaunista”, selittää Tahia Brown, joka työskentelee yhdessä kymmenistä eri puolilla saarta sijaitsevista helmenviljelytiloista. Hän ja Marie Teihoarii, joista kumpikin on palvellut seurakunnan Apuyhdistyksen johtajana, esittelevät mielellään myöhempien aikojen pyhien valmistamia kaulakoruja, pöytäkoristeita ja muita käsitöitä. ”Opin näiden tekemisen äidiltäni”, sisar Brown selittää. ”Useimmat sisarista täällä tekevät näitä tai joitakin muita taitoa vaativia käsitöitä. Teemme työtä ansaitaksemme rahaa ruokaan ja käyttääksemme hyvin aikamme mutta myös luodaksemme kauniita esineitä.”

Helmet ja simpukankuoret eivät ole ainoita kauniita esineitä, joita täällä luodaan. Tera Temahagan kaltaiset sisaret kutovat kasvien säikeitä erittäin hienoiksi viuhkoiksi, hatuiksi ja koreiksi, kun taas Tipapa Mahotun kaltaiset sisaret käyttävät kangasta ja lankaa kirkasväristen tilkkutäkkien ja tyynyjen ompelemiseen. Perimätiedon mukaan tilkkutäkkien tekoa opetti ensimmäisenä Addison Prattin vaimo Louisa, joka tuli saarille vuonna 1850.

Yksi todiste Takaroan asukkaiden käsityötaidosta on saaren korkein rakennus – kaunis valkoinen kirkko, jonka rakentaminen alkoi vuonna 1891. Rakennus on merkittävä edustamansa perinnön vuoksi. Poliittinen tilanne Ranskan Polynesiassa ja Yhdysvalloissa pakotti lähetyssaarnaajat lähtemään saarilta vuonna 1852. Lähetyssaarnaajat palasivat vasta vuonna 1892. Mutta tullessaan he löysivät Takaroalta sadan hengen seurakunnan, joka oli pysynyt uskollisena. Ja nuo myöhempien aikojen pyhät olivat rakentamassa suurta kappelia, jossa he voisivat palvella yhdessä Jumalaa. Kuukauden kuluessa lähetyssaarnaajat kastoivat ja konfirmoivat 33 uutta jäsentä, ja seurakunta alkoi jälleen kasvaa.

”Nykyään kappeli hallitsee kylää aivan kuten kirkko hallitsee elämäämme”, sanoo 82-vuotias sisar Mahotu. Hänen juurensa kirkossa ulottuvat hänen isovanhempiensa vanhempiin. ”Kappeli”, hän sanoo, ”muistuttaa meitä perinnöstä, jonka esivanhempamme ovat antaneet meille. Se muistuttaa meitä siitä, että me voimme olla uskollisia kuten he olivat.”

Kappelin lisäosassa olevassa sukututkimuskeskuksessa sen johtaja Suzanne Pimati tekee työtä kunnioittaakseen noita esivanhempia. Hän järjestää säännöllisesti takkavalkeailtoja ja viettää tuntikausia puhelimessa kannustaakseen jokaista saarelaista osallistumaan. ”Haluan jokaisen etsivän esivanhempansa”, hän sanoo. Elian henki on voimakas Takaroassa. Ja tietokoneen jouduttaessa työtä sisar Pimati suunnittelee monien nimien lähettämistä temppeliin.

”Oli aika, jolloin Takaroan väestöstä 90 prosenttia oli myöhempien aikojen pyhiä”, selittää Thierry Teihoarii, Tuamotun piirin johtaja Takaroassa. Väestö väheni 1950- lukuun asti, mutta 1960-luvulla helmenviljely toi ihmisiä takaisin. Nykyään Takaroassa on kaksi seurakuntaa, ja saaren tuhannesta asukkaasta jäseniä on 380. Naapurisaarilla on lisäksi neljä seurakuntaa ja 450 jäsentä.

”Suurin haasteemme ovat yhä ne, jotka lähtevät saariltamme”, piirinjohtaja Teihoarii selittää, ”etenkin nuoret.” Vaikka monet nuoret lähtevät muualle sisäoppilaitoksiin, niin jäljelle jääville seminaarista ja instituutista tulee tärkein koulutuspaikka. auttaa heitä olemaan unohtamatta evankeliumia”, piirinjohtaja Teihoarii sanoo.

Samoin auttaa temppelissä käyminen. ”Joka vuosi matkustamme temppeliin tekemään temppelitoimituksia, ja nuoret tekevät kasteita kuolleiden puolesta”, piirinjohtaja Teihoarii kertoo. ”Se kannustaa nuoria paljon. Kyse ei ole vain siitä, että he saavat säästettyä riittävästi rahaa matkaan. He tietävät, että jos he haluavat mennä temppeliin, heidän täytyy olla kelvollisia, ja se auttaa heitä pysymään vahvoina.”

Vaikka piirinjohtaja Teihoarii joutuukin tehtävänsä vuoksi käymään toisinaan muilla saarilla, hän sanoo, että hänen perhettään on siunattu suuresti. ”Ensi työkseni kotiin tultuani kerron jäsenten uskosta ja todistuksesta Marielle ja kahdelle tyttärellemme. Ne ovat kohottavia hetkiä perheellemme. Me todella tunnemme Hengen kanssamme.” Hänen vaimonsa on samaa mieltä. ”Kirkossa on niin paljon opittavaa”, hän sanoo, ”ja myös monia siunauksia. Meillä on ihanaa työtä tehtävänä, ja kun teemme sitä, kirkko menestyy.”

On ilta Takaroan saarella. Aurinko on laskemassa. Varjot pitenevät valkoisen kappelin ympärillä pyhien kokoontuessa sinne – nuoret seminaariin, sisar Pimati tekemään sukututkimusta, piirinjohtaja Teihoarii tapaamaan kahta seurakunnanjohtajaa. On iltahämärä, lempeän valon hetki. Samanlaisen valon, jota helmi hohtaa.