Uskoni löytäminen
Useiden kuukausien aikana lähetyssaarnaajat kehottivat minua lukuisia kertoja menemään kasteelle, mutta sanoin aina ei.
Eräänä iltana ollessani vuosina 1989–1990 opiskelemassa ensimmäistä vuotta yliopistossa eräs hyvä ystäväni ja minä valvoimme myöhään lukien tentteihin.
Äkkiä Matt esitti minulle kysymyksen, ja siitä tuli yksi elämäni ratkaisevista hetkistä. ”Mitä kirkkosi opettaa siitä, millainen Jumala on? Tarkoitan, että miltä luulet Hänen näyttävän?”
Minä en osannut vastata hänelle. Koska hän tajusi tilanteeni, hän antoi lempeästi asian jäädä siihen. Mutta minä en voinut unohtaa sitä. Asemani oli poikkeuksellinen: olin protestantti, joka opiskeli Brigham Youngin yliopistossa, ja vaikka minulla oli epäilyksiä omasta uskostani ja uskonnosta yleensä, minulla ei ollut mitään aikeita vaihtaa uskontoa. Sen sijaan olin koko vuoden ajan huolella linnoittautunut hengellisesti ohjaamalla uskonnollisen keskustelun toisaalle. Tällä yksinkertaisella kysymyksellä ystäväni oli viimeinkin onnistunut saamaan sydämeni hieman avautumaan.
Uskon etsimistä
Muutaman seuraavan kuukauden aikana kysyin itseltäni jatkuvasti: ”Mitä minä uskon? Vielä tärkeämpää, uskonko minä? Onko Jumalaa todella olemassa, ja jos on, millainen Hän on? Voisinko oppia tuntemaan Hänet? Vastaisiko Hän rukouksiini? Voisiko minulla olla sellainen usko kuin myöhempien aikojen pyhiin kuuluvilla ystävilläni?”
Olihan minulla ollut tilaisuuksia pohtia sellaisia syvälle luotaavia kysymyksiä aiemminkin; vuosien ajan muutamat parhaista ystävistäni olivat myöhempien aikojen pyhiä. Nuo ystävyyssuhteet olivat tuoneet minut opiskelemaan BYU:hun. Mutta miltei aina olin torjunut heidän yrityksensä kertoa evankeliumista. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin tavannut lähetyssaarnaajat, en ollut kuunnellut avoimin mielin.
Pelkäsin liikaa muutoksia, joita se edellyttäisi, muutoksia, jotka saattaisivat eristää minut sosiaalisesti ja emotionaalisesti perheestäni. Olin haluton uskomaan, että olin ollut väärässä tai etteivät perimätietoni olleet oikeita. En uskonut, että voisin saada ilmoitusta Jumalalta, tai edes, että muut voisivat saada sitä. Tuntui mielettömältä, epäloogiselta ja jopa oudolta, että Jumala ilmestyisi nuorelle Joseph Smithille, että Hän ilmoittaisi uudesta pyhästä kirjoituksesta ja että vain yksi uskonto oli saanut jumalallista opastusta tosi kirkon perustamiseen.
Sitä paitsi epäilin kaikkien uskontojen, myös omani, aitoutta. Vaikka sydämeni oli täynnä rakkautta perhettä ja ystäviä kohtaan ja kaipasi vastauksia, niin se oli kuin kiveä, mitä tuli Hengen kuiskauksiin.
Fuksivuoteni jälkeen palasin kotiin Kentuckyn osavaltioon jatkamaan opintojani. Myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat ystäväni lähtivät pian palvelemaan lähetystyössä, ja tunsin syvää yksinäisyyttä heidän ollessaan poissa. Halusin saada osan siitä vakaumuksesta, joka oli innoittanut heitä uhraamaan kaksi vuotta elämästään. Samaan aikaan minua vaivasi jatkuvasti se, ettei minulla vieläkään ollut vastausta Mattin kysymykseen. Halusin tietää itse, mikä on totuus. Viimein, saatuani ystäviltäni monia kirjeitä, joissa he kannustivat minua ottamaan vastaan lähetyssaarnaajat, pääsin pelkojeni yli ja suostuin tekemään niin.
Kääntymyksen harkitsemista
Siitä huolimatta suhtauduin varauksellisesti ajatukseen, että evankeliumin eri periaatteet liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhden yhtenäisen kokonaisuuden. Lähetyssaarnaajat uskoivat, että koska heidän sanomansa kokonaisuudessaan oli joko kaikki totta tai kaikki valhetta, niin kun saisin todistuksen yhdestä periaatteesta, hyväksyisin luonnollisesti kaikki heidän opetuksensa.
En uskonut heitä. Ajattelin, että oli hyväksyttävää poimia ja valita eräänlaisesta hengellisen ja opillisen tarjonnan noutopöydästä1, mitä halusin uskoa. Samaan aikaan järkeilyni vaati empiirisiä todisteita, ei uskoon perustuvaa kääntymystä.
Valitettavasti järkeilyni teki minut myös onnettomaksi ja tyytymättömäksi. Kaikki filosofiset väitteet, joita pohdin, kilpailivat pessimististen oletusten kanssa, joista en saanut mitään todellisia vastauksia. Halusin jotakin enemmän, jotakin, mikä olisi kosketuksissa sydämeeni siten kuin ystäväni ja lähetyssaarnaajat kuvailivat yhteydenpitoa Pyhään Henkeen. Osallistuin lähetystyökeskusteluihin siinä toivossa, että voisin tulla tietämään, oliko se, mitä he sanoivat, totta, tai edes saada jonkinlaista tyydytystä siitä, että saisin tietää sen olevan valhetta.
Lähetyssaarnaajat olivat kärsivällisiä mutta silti rohkeita. Useiden kuukausien aikana he opettivat minulle monia keskusteluja ja kehottivat minua lukuisia kertoja menemään kasteelle, mutta sanoin aina ei. Odotin jotakin selvää ja ihmeellistä tapahtumaa, joka antaisi minulle todistuksen, ennen kuin olin halukas noudattamaan heidän kehotustaan. En saanut sellaista todistusta, joten torjuin heidän kehotuksensa.
Eräänä päivänä vanhimmat lukivat Mormonin kirjasta kohdan: ”Älkää siis kiistäkö siksi, ettette näe, sillä te ette saa todistusta, ennen kuin uskonne on koeteltu” (Et. 12:6). Sitten he sanoivat: ”Josh, joka kerta kun kehotamme sinua menemään kasteelle, sinä sanot ei. Sinun pitää sanoa kyllä, niin silloin Henki vahvistaa sen sinulle.”
Toisin sanoen en ollut vielä saanut todistusta, koska en ollut vielä koetellut uskoani. En ollut käyttänyt harkintaa vaan pelkästään kysynyt luullen, että saisin ponnistelematta (ks. OL 9:7). Olin estänyt tehokkaasti Henkeä kykenemästä todistamaan itselleni, koska olin haluton ottamaan seuraavaa askelta. Minun oli tehtävä uskon harppaus pimeyteen, ennen kuin valo loistaisi. Vahvistava todistus tulisi, kun olisin koetellut uskoani, ei ennen sitä.2
Ensimmäinen ajatukseni oli, että lähetyssaarnaajat manipuloivat minua saadakseen minut kastetuksi. Sitten mieleeni juolahti, että juuri sillä hetkellä, kun vastasin kastekehotukseen kieltävästi, sydämestäni katosi jotakin hienovaraista. Se oli hiljainen, vieno ja herkkä rauhan tunne, joka kehotti minua noudattamaan lähetyssaarnaajien neuvoa, mutta en ollut tunnistanut sen olemassaoloa ennen kuin se oli poissa ja jätti oloni hämmentyneeksi, onnettomaksi ja surulliseksi.
Mietin, voisiko se hienovarainen tunne olla Henki, joka poistui minusta, ja johtuiko hämmennykseni siitä, että oma kova sydämeni työnsi Hänet pois. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, päätin kokeilla lähetyssaarnaajien haastetta. Vastaisin myöntävästi vääjäämättömään kehotukseen, ja jos sitten tuntisin Hengen, kuten he olivat minulle luvanneet, menisin kasteelle. Jos taas toisaalta en tuntisi Henkeä, olin aivan valmis kertomaan lähetyssaarnaajille, että olin vain pilaillut.
Siemenen koettelemista
Seuraavan tapaamisemme iltana katsoimme uuden kirkon videon Tuhlaajapoika. Huoneessa oli erityinen tunne; lähetyssaarnaajat olivat ilmeisen liikuttuneita kyynelten kihotessa heidän silmiinsä.
Elokuvan päätyttyä luimme muutamia kohtia pyhistä kirjoituksista. Viimein vanhin Critchfield kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Josh, menetkö kasteelle lauantaina 10. marraskuuta klo 16?”
Epäröin ja vastasin sitten: ”Kyllä.”
Henki valtasi minut niin sähköistävällä voimalla, että ihokarvat nousivat koholle käsivarsissani ja olin huudahtaa ääneen. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, etteikö valo ollut loistanut pimeyteen. Olin koetellut uskoani, ja tiesin ehdottomasti, että minun piti mennä kasteelle.
Olin saanut todistuksen yhden uskon siemenen hyvyydestä, mutta minun oli vielä nähtävä sen tuottavan hedelmää (ks. Alma 32:35–36), enkä ollut vielä saanut vahvistavaa todistusta muista evankeliumin periaatteista. Uskon koetukseni ei ollut vielä ohitse.
Aika pian sen jälkeen kun minut oli kastettu ja konfirmoitu, mieleeni hiipi epäilyksiä. Ajatukseni olivat ristiriitaiset sen hyvin henkilökohtaisen kokemuksen vuoksi, jonka olin saanut päättäessäni mennä kasteelle, ja vanhan järkeilyni vuoksi, joka ei hyväksynyt uskoon perustuvaa tietoa.
Pian tunsin jälleen ahdistavaa hämmennystä ja surua enkä tiennyt, mitä uskoa. Olin kuitenkin tehnyt sitoumuksen, ja päätin pysyä aktiivisena kirkossa ja soveltaa käytäntöön periaatteita, joita minulle oli opetettu, siihen asti kunnes uskon koetukseni ratkaisisi ristiriitani puoleen tai toiseen.
Uskoni löytäminen
Herra ei jättänyt minua harhailemaan yksin. Sain tehtävän palvella lähetyssaarnaajien kanssa, ja kun olimme käännytystyössä joka viikko, lähetyssaarnaajat jatkoivat opastamistani. Kotiopettajani olivat uskollisia. Kotiopettajatoverini oli täsmällinen ja johdonmukainen. Monet seurakunnan jäsenistä ystävystyivät kanssani ottamalla minut mukaan elämäänsä, kutsumalla minut kotiinsa päivälliselle ja perheiltoihin. He rukoilivat kanssani ja puolestani. Piispa ja hänen perheensä välittivät minusta ja kannustivat minua. Saatoin tuntea heidän sydämensä vilpittömät aikeet, ja se vahvisti päättäväisyyttäni.
Eräänä päivänä joitakin kuukausia myöhemmin minulle valkeni, että joka kerta kun luin Mormonin kirjaa, tunsin herkän, tutun rauhan tunteen paljolti samalla tavoin kuin olin tuntenut keskustelujen ja kastekehotusten aikana. Koin äkillisen oivalluksen hetken: se oli Henki. Kun ajattelin sanoja – ”Jos tämä on Henki, niin tämän kirjan täytyy olla totta” – tuo herkkä tunne paisui sydämessäni, ja uskoni muuttui hengelliseksi tiedoksi tuosta periaatteesta.
Kun sydämeni on tullut ”särkyneemmäksi” ja henkeni ”murtuneemmaksi” (ks. Et. 4:15), olen saanut lisää vahvistavia kokemuksia. Aikanaan epäilykseni korvautuivat vakaumuksella. Tiesin, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus, että Joseph Smith on Jumalan profeetta. En tiennyt sitä oman älyni tai muiden taivuttelun ansiosta vaan siksi, että Hengen kiistämätön läsnäolo puhui hengelleni. Opetus opetuksen jälkeen avautui mielelleni (ks. 2. Nefi 28:30). Kun nämä vahvistavat kokemukset rakentuivat yksi toisensa päälle, näkemykseni evankeliumista laajeni ja sain nopeammin hengellistä ymmärrystä. Jokaiseen kokemukseen tarvittiin uutteruutta, auliutta kuunnella ja noudattaa ja halua mukautua Hengen kuiskauksiin (ks. Moosia 3:19).
Voin sanoa tänä päivänä, että evankeliumi on totta, koska olen saanut tietää sen itse. Joskus evankeliumi tuntui oudolta ja epäloogiselta; nyt se on minulle tuttua ja ihanaa. Evankeliumin periaatteet ovat todellakin kaikki liittyneet toisiinsa yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Jopa suhteellisen vähäisen opillisen tiedon turvin voin lähetyssaarnaajana todistaa näistä totuuksista. Kun opillinen tietämykseni laajenee, samoin käy todistukselleni.
Koko todistukseni toimii kuin huolella rakennettu ja jatkuvasti vahvistuva suojamuuri vastustajaa vastaan. Se tukee minua kohtaamissani haasteissa, etenkin paholaisen yrityksissä kylvää epäilyksen siemeniä asioihin, joista olen jo saanut vastauksen (ks. OL 6:22–23). Kun tunnen heikkoutta, kun tulee epäilyksiä, kun tuska viipyy, käytän samaa kaavaa, joka on kantanut hedelmää siitä ensimmäisestä päivästä, jolloin sain todistuksen: muistelen jokaista todistusta rakentavaa kokemusta, jonka olen saanut, noudatan entistä uskollisemmin minulle opetettuja periaatteita ja kiinnitän huomion siihen, kun Henki vahvistaa taas uskoani.
Evankeliumi on tosi, kokonaisuudessaan, ja se on tarjolla kaikille, jotka haluavat sydämensä nöyryydessä koetella uskoaan ottamalla uskon askeleen pimeyteen. Vapahtajan valo on siellä, piilossa ainoastaan siksi, ettemme halua löytää sitä. Elämässämme saattaa olla monia synkkiä hetkiä tai hetkiä, jolloin todistuksemme joutuu koetukselle. Minä sain selville, että Vapahtajan valo odottaa meitä, kun me etsimme Häntä auliisti, ja tuo valo, jos me etsimme sitä jatkuvasti, johtaa meidät kääntymykseen.