Temppelin siunauksia
Temppeli tuo elämäämme tarkoitusta. Se tuo sieluumme rauhan – ei ihmisten antamaa rauhaa vaan rauhan, jonka Jumalan Poika lupasi sanoessaan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille.”
Temppelissä voimme tuntea olevamme lähellä Herraa
Maailmassa ei taida olla paikkaa, jossa tunnen olevani lähempänä Herraa kuin Hänen pyhässä temppelissään. Erästä runoa mukaillen:
Kuinka kaukana on taivas?
Ei kaukana ollenkaan.
Jumalan temppeleissä
se on lähempänä kuin arvaatkaan.
Herra on sanonut:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”1
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenille temppeli on pyhin paikka maan päällä. Temppeli on Herran huone, ja aivan kuten temppelin ulkoseinään on kaiverrettu, se on ”Herralle pyhitetty”.
Temppeli kohottaa ja ylentää meitä
Temppelissä opetetaan Jumalan kallisarvoista suunnitelmaa. Juuri temppelissä solmitaan iankaikkisia liittoja. Temppeli kohottaa meitä, ylentää meitä, on johtotähtenä kaikille ja suuntaa meitä kohti selestistä kirkkautta. Se on Jumalan huone. Kaikki, mitä temppelin seinien sisäpuolella tapahtuu, on kohottavaa ja ylevöittävää.
Temppeli on perheitä varten, ja perhe on yksi suurimmista aarteista, mitä meillä on kuolevaisuudessa. Herra on puhunut meille isille hyvin yksiselitteisesti osoittaen, että meidän tehtävämme on rakastaa vaimoamme koko sydämestämme sekä elättää hänet ja lapsemme. Hän on ilmaissut, että suurin työ, mitä me vanhemmat voimme tehdä, tapahtuu kodissamme, ja kotimme voi olla taivas etenkin silloin kun avioliittomme on sinetöity Jumalan huoneessa.
Edesmennyt vanhin Matthew Cowley, joka oli kahdentoista apostolin koorumin jäsen, kertoi kerran kokemuksestaan isoisänä, kun hän oli lauantai-iltapäivänä lähtenyt käsi kädessä pienen lapsenlapsensa kanssa syntymäpäiväkävelylle – ei eläintarhaan tai elokuviin vaan temppelin luo. Kiinteistönhoitajan luvalla nuo kaksi kävelivät temppelin suurten ovien eteen. Isoisä ehdotti, että tyttö painaa kätensä tukevaa seinää vasten ja sitten jykevää ovea vasten. Sitten isoisä sanoi lempeästi tytölle: ”Muista, että tänään sinä kosketit temppeliä. Jonakin päivänä sinä menet sisälle temppeliin.” Hänen lahjansa pikkuiselle ei ollut makeisia tai jäätelöä vaan paljon merkittävämpi ja ikuinen kokemus – arvostus Herran huonetta kohtaan. Tyttö oli koskettanut temppeliä, ja temppeli oli koskettanut tyttöä.
Temppeli tuo rauhan sieluumme
Kun kosketamme temppeliä ja rakastamme temppeliä, uskomme kuvastuu elämästämme. Kun menemme pyhään huoneeseen, kun muistamme siellä solmimamme liitot, me kykenemme kestämään jokaisen koettelemuksen ja voittamaan jokaisen kiusauksen. Temppeli tuo elämäämme tarkoitusta. Se tuo sieluumme rauhan – ei ihmisten tuomaa rauhaa vaan rauhan, jota Jumalan Poika lupasi sanoessaan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”2
Myöhempien aikojen pyhien keskuudessa on suurta uskoa. Herra antaa meille tilaisuuksia nähdä, noudatammeko me Hänen käskyjään, kuljemmeko me tietä, jota Jeesus Nasaretilainen kulki, rakastammeko me Herraa koko sydämestämme, väkevyydestämme, mielestämme ja voimastamme ja rakastammeko me lähimmäisiämme niin kuin itseämme.3
Minä uskon sananlaskuun: ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.”4
Niin on aina ollut; niin on aina oleva. Jos me teemme velvollisuutemme ja turvaamme täysin Herraan, me täytämme Hänen temppelinsä paitsi saadessamme omat toimituksemme myös nauttiessamme etuoikeudesta tehdä työtä muiden puolesta. Me polvistumme pyhien alttarien ääreen sijaisina sinetöimisissä, joissa aviomies ja vaimo ja lapset liitetään yhteen koko iankaikkisuudeksi. Kelvolliset nuoret miehet ja nuoret naiset voivat jo 12-vuotiaina olla sijaisina niiden puolesta, jotka ovat kuolleet saamatta kasteen siunauksia. Sitä taivaallinen Isämme toivoisi teiltä ja minulta.
Ihme tapahtui
Monia vuosia sitten nöyrä ja uskollinen patriarkka, veli Percy K. Fetzer, kutsuttiin antamaan patriarkallisia siunauksia kirkon jäsenille, jotka asuivat rautaesiripun takana.
Tuona synkkänä aikana veli Fetzer lähti Puolaan. Rajat oli suljettu, eikä yksikään asukas saanut lähteä maasta. Veli Fetzer tapasi saksalaisia pyhiä, jotka olivat jääneet sinne loukkuun, kun rajat toisen maailmansodan jälkeen määriteltiin uudelleen ja maasta, jossa he asuivat, tuli osa Puolaa.
Johtajamme kaikkien noiden saksalaisten pyhien keskuudessa oli veli Eric P. Konietz, joka asui siellä vaimonsa ja lastensa kanssa. Veli Fetzer antoi veli ja sisar Konietzille ja heidän vanhemmille lapsilleen patriarkallisen siunauksen.
Palattuaan Yhdysvaltoihin veli Fetzer soitti ja kysyi, voisiko hän tulla käymään luonani. Istuessaan toimistossani hän alkoi itkeä. Hän sanoi: ”Veli Monson, kun panin käteni Konietzin perheen jäsenten pään päälle, annoin lupauksia, jotka eivät voi täyttyä. Lupasin veli ja sisar Konietzille, että he kykenisivät palaamaan synnyinmaahansa Saksaan, että valloittajamaiden mielivaltaiset päätökset eivät kahlitsisi heitä ja että heidät sinetöitäisiin perheenä yhteen Herran huoneessa. Lupasin heidän pojalleen, että hän palvelisi lähetystyössä, ja lupasin heidän tyttärelleen, että hän solmisi avioliiton Jumalan pyhässä temppelissä. Sinä ja minä tiedämme, että koska rajat on suljettu, nuo siunaukset eivät voi toteutua heidän kohdallaan. Mitä minä olen tehnyt?”
Minä sanoin: ”Veli Fetzer, tunnen sinut sen verran hyvin, että tiedän sinun tehneen vain sen, mitä taivaallinen Isä halusi sinun tekevän.” Me kaksi polvistuimme työpöytäni viereen ja vuodatimme sydämemme taivaalliselle Isällemme ilmaisten, että uskolliselle perheelle oli annettu Jumalan temppeliin ja muihin siunauksiin liittyviä lupauksia, jotka tällä hetkellä oli heiltä evätty. Vain Hän voisi saada aikaan tarvitsemamme ihmeen.
Ihme tapahtui. Puolan hallituksen johtohenkilöiden ja Saksan liittotasavallan johtohenkilöiden välillä allekirjoitettiin sopimus, joka salli sille alueelle loukkuun jääneiden Saksan kansalaisten muuttaa Länsi-Saksaan. Veli ja sisar Konietz ja heidän lapsensa muuttivat Länsi-Saksaan, ja veli Konietzista tuli heidän asuinseurakuntansa piispa.
Koko Konietzin perhe meni pyhään temppeliin Sveitsissä. Ja kuka olikaan temppelinjohtaja, joka valkoisessa puvussaan otti heidät avosylin vastaan? Ei kukaan muu kuin Percy Fetzer – patriarkka, joka oli antanut heille sen lupauksen. Nyt Bernin temppelin johtajana Sveitsissä hän toivotti heidät tervetulleiksi Herran huoneeseen tuon lupauksen täyttymiseksi ja sinetöi aviomiehen ja vaimon yhteen ja lapset vanhempiinsa.
Nuori tytär solmi ennen pitkää avioliiton Herran huoneessa. Nuori poika sai kutsunsa ja palveli kokoaikaisessa lähetystyössä.
”Nähdään temppelissä!”
Joillekuille meistä matkamme temppeliin on vain muutaman korttelin pituinen. Muiden on ylitettävä valtameriä ja kuljettava kilometrikaupalla, ennen kuin he pääsevät Jumalan pyhään temppeliin.
Joitakin vuosia sitten, ennen kuin Etelä-Afrikkaan valmistui temppeli, osallistuin piirikonferenssiin silloisessa Salisburyssa Rhodesiassa ja tapasin piirinjohtaja Reginald J. Nieldin. Hän ja hänen vaimonsa ja heidän ihastuttavat tyttärensä olivat minua vastassa, kun astuin kappeliin. He selittivät minulle, että he olivat säästäneet rahaa ja olivat valmistautuneet päivään, jolloin he voisivat matkustaa Herran temppeliin. Mutta voi, temppeli oli niin kaukana.
Kokouksen lopussa nuo neljä ihastuttavaa tytärtä esittivät minulle kysymyksiä temppelistä: ”Millainen temppeli on? Olemme vain nähneet kuvan.” ”Miltä meistä tuntuu, kun menemme temppeliin?” ”Mikä jää parhaiten mieleen?” Noin tunnin ajan minulla oli tilaisuus puhua näille neljälle tytölle Herran huoneesta. Kun lähdin lentoasemalle, he vilkuttivat minulle, ja nuorin tytöistä sanoi: ”Nähdään temppelissä!”
Vuotta myöhemmin minulla oli tilaisuus tervehtiä Nieldin perhettä Suolajärven temppelissä. Rauhallisessa sinetöimishuoneessa minulla oli etuoikeus liittää veli ja sisar Nield yhteen sekä ajaksi että iankaikkisuudeksi. Sitten ovet avautuivat, ja ne kauniit tyttäret, jokainen heistä tahrattoman valkoiseen asuun pukeutuneena, astuivat huoneeseen. He halasivat äitiä, sitten isää. Heidän silmissään oli kyyneliä ja heidän sydämessään oli kiitollisuutta. Olimme lähellä taivasta. Jokainen voi todellakin sanoa: ”Nyt me olemme iankaikkinen perhe.”
Tämä on ihmeellinen siunaus, joka odottaa temppeliin tulevia. Eläkäämme jokainen kelvollisesti, puhtain käsin ja puhtain sydämin, jotta temppeli voi koskettaa elämäämme ja perhettämme.
Kuinka kaukana on taivas? Todistan teille, ettei se pyhissä temppeleissä ole ollenkaan kaukana – sillä näissä pyhissä paikoissa taivas ja maa kohtaavat ja taivaallinen Isämme antaa lapsilleen suurimpia siunauksiaan.
St. Georgen temppeli Utahissa Yhdysvalloissa. Vihitty 6. huhtikuuta 1877. Vihitty uudelleen 11. marraskuuta 1975.
Manilan temppeli Filippiineillä. Vihitty 25. syyskuuta 1984.
Bountifulin temppeli Utahissa Yhdysvalloissa. Vihitty 8. tammikuuta 1995.
Bernin temppeli Sveitsissä. Vihitty 11. syyskuuta 1955. Vihitty uudelleen 23. lokakuuta 1992.
Sinetöimishuone Suolajärven temppelissä.