Temppeliavioliittomme oli minkä tahansa uhrauksen arvoinen
Vasta kun ensimmäinen liikeyrityshankkeeni oli epäonnistunut ja toinen palanut maan tasalle, mietin, pystyisinkö viemään morsiameni Benyn temppeliin. Olimme kuulleet, että sinne pääseminen olisi uskon koetus, mutta kun asetimme temppeliavioliiton tavoitteeksemme, meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka perin pohjin uskoamme koeteltaisiin.
Beny ja minä tapasimme kotimaassamme Panamassa sen jälkeen kun olimme palvelleet lähetystyössä. Panaman laki vaati, että ne panamalaiset parit, jotka halusivat solmia avioliittonsa temppelissä, vihittiin siviiliavioliittoon juuri ennen matkustamista lähimpään temppeliin, joka oli Guatemalan temppeli. Matka olisi kallis ja vaikea, mutta sinetöiminen oli siunaus, jota ilman emme halunneet elää.
Kosintani jälkeisenä päivänä menetin työpaikkani. Siitä lannistumatta päätin ansaita rahaa järjestämällä opastettuja kierroksia linja-autolla. Ensimmäisenä iltana linja-autoni hajosi. Huolissani mutta päättäväisenä päätin sitten myydä t-paitoja. Kun menin aamulla hakemaan valmistajalta paitoja, sain tietää, että rakennus oli edellisenä yönä palanut maan tasalle. Tuntui siltä, että toiveenikin olivat haihtuneet savuna ilmaan.
Seuraavaan suunniteltuun temppelimatkaan oli enää vain muutama kuukausi, mutta tähän mennessä jokainen yritykseni hankkia rahaa oli päätynyt odottamattomaan takaiskuun. Lähdin savuavilta raunioilta etsimään Benyä.
”Minulla ei ole mitään”, sanoin hänelle. ”Ehkä sinun ei pitäisi mennä naimisiin kanssani.”
”Jos menisin naimisiin rahasta, olisin jo naimisissa”, hän sanoi. ”En kuitenkaan mene naimisiin rahasta. Menen naimisiin kanssasi, koska rakastan sinua.”
Se oli käännekohta. Meistä tuntui, että olimme selviytyneet tärkeästä koetuksesta. Kun ponnistelimme eteenpäin uskon avulla, ovia alkoi avautua. Sain työtä huonekaluverstaalla, vaikka palkka ei ollutkaan riittävä tarpeisiimme. Sitten ystävällinen piispa tarjoutui auttamaan meitä linja-automatkan maksamisessa. Niin innostava kuin hänen tarjouksensa olikin, se ei tuntunut oikealta. Halusimme olla omavaraisia. Mutta nähdessämme, että hän todella halusi auttaa, kysyimme, voisiko hän sen sijaan antaa Benylle työtä. Hän antoi.
Kun olimme ansainneet riittävästi rahaa matkustaaksemme temppeliin, meidät vihittiin siviiliavioliittoon, ja viimeinkin olimme matkalla Guatemalaan kymmenen muun kirkon jäsenen kanssa. Koetuksemme ei kuitenkaan ollut vielä ohi.
Laajalle levinneet kuljetusalan lakot pysäyttivät meidät Costa Rican rajalle. Odotettuamme rajalla kaksi päivää kuljettajamme päätti kääntyä takaisin. Mutta Beny ja minä sekä kaksi veljeä ja eräs toinen aviopari päätimme, ettemme anna periksi. Kun olimme katselleet, miten linja-automme kääntyi ympäri ja jätti meidät, kävelimme Costa Ricaan. Jatkoimme kävelemistä ja nukuimme tienvarren majoissa, kunnes saavuimme Nicaraguan rajalle. Sieltä onnistuimme saamaan taksikyydin pääkaupunkiin, josta ostimme linja-autolipun Hondurasin rajalle. Kaksi päivää – ja vielä kaksi linja-automatkaa – myöhemmin saavuimme viimein temppelille. Olimme likaisia ja väsyneitä, ja olimme käyttäneet paljon enemmän rahaa kuin olimme suunnitelleet, mutta olimme onnellisia.
Lopulta, kaikkien kokemiemme koetusten ja viivytysten jälkeen, meidät sinetöitiin aviomieheksi ja vaimoksi iankaikkisesti. Ilomme, joka oli kaiken sen työnteon, odottamisen ja huolen arvoinen, oli täysi!
Eivät kaikki, jotka haluvat tulla vihityiksi temppelissä, kohtaa sellaisia haasteita, mutta Benylle ja minulle (ja muille, jotka matkasivat temppeliin kanssamme) nämä kokemukset olivat puhdistava prosessi. Se oli yksi elämäni suurenmoisimmista kokemuksista.
Jos tavoitteemme solmia avioliitto temppelissä olisi pohjautunut vain maalliseen rakkauteen, emme olisi saavuttaneet sitä. Mutta koska uskoimme pappeuden sinetöimisvoimaan, joka on palautettu meidän aikanamme, emme antaneet periksi, sillä tiesimme, että temppeliavioliittomme – ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi – oli minkä tahansa uhrauksen arvoinen.