Seisokaa pyhissä paikoissa
Yhteydenpito taivaallisen Isämme kanssa – mukaan lukien meidän rukouksemme Hänelle ja Hänen innoituksensa meille – on välttämätöntä, jotta me kestäisimme elämän myrskyt ja koettelemukset.
Rakkaat veljeni ja sisareni, olemme kuulleet tänä aamuna hienoja puheita, ja kiitän jokaista, joka on osallistunut. Olemme erityisen iloisia siitä, että vanhin Robert D. Hales on jälleen kanssamme ja tuntee olonsa paremmaksi. Me rakastamme sinua, Bob.
Kun olen pohtinut, mitä haluaisin sanoa teille tänä aamuna, olen tuntenut innoitusta kertoa tietyistä ajatuksista ja tunteista, joita pidän tärkeinä ja ajankohtaisina. Rukoilen, että saisin johdatusta puhuessani.
Olen nyt elänyt tämän maan päällä 84 vuotta. Annan teille vähän perspektiiviä kertomalla, että synnyin samana vuonna kun Charles Lindbergh lensi ensimmäisen välilaskuttoman yksinlennon New Yorkista Pariisiin yksimoottorisella, yksipaikkaisella yksitasolla. Paljon on muuttunut 84 vuoden aikana sen jälkeen. Ihminen on jo kauan sitten käynyt kuussa. Itse asiassa eilisen tieteiskirjallisuudesta on tullut tämän päivän todellisuutta. Ja tuo todellisuus muuttuu aikamme tekniikan ansiosta niin nopeasti, että pysymme hädin tuskin – jos lainkaan – sen tahdissa. Niille meistä, jotka muistavat numerolevypuhelimet ja kirjoituskoneet, nykyajan tekniikka on enemmän kuin vain ällistyttävää.
Nopeaan tahtiin ovat muuttuneet myös yhteiskunnan moraalin rajat. Käytösmalleja, joita kerran pidettiin sopimattomina ja moraalittomina, yhä useammat nykyään pitävät paitsi suvaittavina myös hyväksyttävinä.
Luin äskettäin Wall Street Journal -lehdestä Jonathan Sacksin, Britannian päärabbin, kirjoittaman artikkelin. Hän kirjoittaa muun muassa seuraavaa: ”Käytännöllisesti katsoen jokaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa koettiin 1960-luvulla moraalin vallankumous, joka hylkäsi pidättyvyyden koko perinteisen etiikan. Tarvitset vain rakkautta, lauloivat Beatlesit. Juutalaiskristilliset moraalisäännöt hylättiin. Niiden tilalle tuli [ajatus]: [Tehkää] niin kuin teille parhaiten sopii. Kymmenen käskyä muokattiin kymmeneksi luovaksi ehdotukseksi.”
Rabbi Sacks jatkaa pahoitellen:
”Olemme tuhlanneet moraalista pääomaamme yhtä holtittomasti kuin olemme tuhlanneet taloudellista pääomaamme. – –
[Maailmassa] on suuria alueita, joilla uskonto on ollutta ja mennyttä, eikä julki tuoda mitään vastakkaista näkemystä ajattelutavalle ’osta, kuluta, käytä, rehentele, koska olet sen arvoinen’. Viesti on, että moraali on aikansa elänyttä, omatunto on heikkoja varten ja kaiken kumoava käsky on ’Älä jää kiinni’.”1
Veljeni ja sisareni, tämä – valitettavasti – kuvaa suurta osaa meitä ympäröivästä maailmasta. Vääntelemmekö me epätoivoisina käsiämme ja ihmettelemme, kuinka ikinä selviydymme sellaisessa maailmassa? Ei. Meillä on todellakin elämässämme Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, ja me tiedämme, ettei moraalisuus ole aikansa elänyttä, että omatuntomme on opastamassa meitä ja että me olemme vastuussa teoistamme.
Vaikka maailma on muuttunut, Jumalan lait pysyvät samoina. Ne eivät ole muuttuneet, eivätkä ne muutu tulevaisuudessa. Kymmenen käskyä ovat juuri sitä – käskyjä. Ne eivät ole ehdotuksia. Ne ovat aivan yhtä velvoittavia meidän aikanamme kuin ne olivat silloin kun Jumala antoi ne Israelin lapsille. Jos me vain kuuntelemme, me kuulemme Jumalan äänen kaikuvan ja puhuvan meille täällä ja nyt:
”Sinulla ei saa olla muita jumalia.
Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa. – –
Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä. – –
Muista pyhittää lepopäivä. – –
Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – –
Älä tapa.
Älä tee aviorikosta.
Älä varasta.
Älä todista valheellisesti. – –
Älä tavoittele [toisen omaa].”2
Käyttäytymissääntömme ovat ehdottomia, niissä ei ole neuvottelun varaa. Ne ovat paitsi kymmenessä käskyssä myös vuorisaarnassa, jonka Vapahtaja antoi meille ollessaan maan päällä. Ne löytyvät kaikkialta Hänen opetuksistaan. Ne löytyvät nykyajan ilmoituksen sanoista.
Taivaallinen Isämme on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Profeetta Mormon sanoo meille, että Jumala ”on muuttumaton kaikesta iankaikkisuudesta kaikkeen iankaikkisuuteen”3. Tässä maailmassa, missä lähes kaikki näyttää muuttuvan, Hänen pysyvyytensä on jotakin, mihin voimme luottaa, ankkuri, josta voimme pitää lujasti kiinni ja olla turvassa, ettemme pyyhkiydy kartoittamattomille vesille.
Toisinaan teistä saattaa tuntua siltä, että niillä, jotka elävät maailmassa, on paljon hauskempaa kuin teillä. Jotkut teistä kenties tuntevat kirkossa noudattamiemme käyttäytymissääntöjen olevan rajoittavia. Veljeni ja sisareni, julistan teille kuitenkin, ettei mikään voi tuoda enemmän iloa elämäämme tai enemmän rauhaa sieluumme kuin Henki, joka voi tulla kumppaniksemme, kun me seuraamme Vapahtajaa ja pidämme käskyt. Henki ei voi olla mukana sellaisissa toiminnoissa, joihin hyvin suuri osa maailmaa osallistuu. Apostoli Paavali on julistanut seuraavan totuuden: ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.”4 Termi luonnollinen ihminen voi tarkoittaa ketä tahansa meistä, jos sallimme itsemme olla sellaisia.
Meidän on oltava valppaita maailmassa, joka on siirtynyt hyvin kauaksi siitä, mikä on hengellistä. On välttämätöntä, että me hylkäämme kaiken sellaisen, mikä ei ole tasovaatimustemme mukaista, kieltäytyen samalla luopumasta siitä, mitä haluamme eniten: iankaikkisesta elämästä Jumalan valtakunnassa. Myrskyt ryskyttävät silti oveamme aika ajoin, sillä ne ovat väistämätön osa olemassaoloamme kuolevaisuudessa. Olemme kuitenkin paljon paremmin varustautuneita kohtaamaan ne, oppimaan niistä ja voittamaan ne, jos evankeliumi on elämämme perusta ja sydämessämme on Vapahtajan rakkautta. Profeetta Jesaja on julistanut: ”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti.”5
Jotta voisimme olla maailmassa olematta silti maailmasta, on välttämätöntä, että olemme yhteydessä taivaalliseen Isäämme rukouksen avulla. Hän haluaa meidän tekevän niin. Hän vastaa rukouksiimme. Vapahtaja on kehottanut meitä, kuten on merkitty lukuun 3. Nefi 18, valvomaan ja rukoilemaan alati, ”ettette joutuisi kiusaukseen, sillä Saatana haluaa saada teidät – –.
Sen tähden teidän täytyy aina rukoilla Isää minun nimessäni;
ja mitä tahansa te pyydätte Isältä minun nimessäni, mikä on oikein, uskoen saavanne, katso, se teille annetaan.”6
Minä sain todistukseni rukouksen voimasta, kun olin noin 12-vuotias. Olin tehnyt kovasti töitä ansaitakseni hieman rahaa, ja olin onnistunut säästämään viisi dollaria. Tämä tapahtui 1930-luvun suurella lamakaudella, jolloin viisi dollaria oli huomattava rahasumma – etenkin 12-vuotiaalle pojalle. Annoin kaikki kolikkoni, yhteensä viisi dollaria, isälleni, ja hän puolestaan antoi minulle viiden dollarin setelin. Tiedän, että olin suunnitellut ostavani noilla viidellä dollarilla jotakin erityistä, vaikka en kaikkien näiden vuosien jälkeen pystykään muistamaan, mitä se oli. Muistan vain, kuinka tärkeä tuo raha oli minulle.
Meillä ei ollut tuohon aikaan pesukonetta, joten äidillä oli tapana lähettää joka viikko pesulaan ne vaatteemme, jotka piti pestä. Muutaman päivän kuluttua meille palautettiin lastillinen märkää pyykkiä, ja äiti ripusti vaatteet takapihan pyykkinarullemme kuivumaan.
Olin työntänyt viiden dollarin setelini farmarihousujeni taskuun. Kuten voitte ehkä arvata, housuni lähetettiin pesulaan rahan ollessa yhä taskussa. Kun tajusin, mitä oli tapahtunut, huoli sai minut voimaan pahoin. Tiesin, että pesulassa taskut tarkastettiin rutiininomaisesti ennen vaatteiden pesemistä. Ellei rahaani tuossa vaiheessa löydettäisi ja otettaisi, tiesin, että miltei varmasti raha putoaisi taskusta pesemisen aikana ja sen ottaisi haltuunsa pesulatyöntekijä, jolla ei olisi aavistustakaan, kenelle raha pitäisi palauttaa, vaikka hän haluaisikin sen tehdä. Mahdollisuus, että saisin takaisin viisi dollariani, oli äärimmäisen vähäinen – ja tämän tosiasian rakas äitini vahvisti, kun kerroin hänelle, että minulta oli jäänyt raha housujeni taskuun.
Halusin sen rahan, tarvitsin sen rahan, olin tehnyt lujasti töitä ansaitakseni sen rahan. Tajusin, että oli vain yksi asia, jonka voisin tehdä. Äärimmäisessä hädässäni käännyin taivaallisen Isäni puoleen ja pyysin Häntä pitämään jotenkin rahani turvassa siinä taskussa, kunnes märkä pyykkimme tulisi takaisin.
Kaksi hyvin pitkää päivää myöhemmin, kun tiesin, että jakeluauton oli määrä tuoda pyykkimme, istuin ikkunan ääressä odottamassa. Auton pysähtyessä kadulle sydämeni jyskytti. Heti kun märät vaatteet olivat talossa, nappasin farmarihousuni ja juoksin makuuhuoneeseeni. Työnsin vapisevan käteni taskuun. Kun en löytänyt heti mitään, ajattelin, että kaikki oli mennyttä. Ja sitten sormeni koskettivat tuota märkää viiden dollarin seteliä. Kun vedin sen taskusta, minut valtasi helpotus. Osoitin hartaan kiitosrukouksen taivaalliselle Isälleni, sillä tiesin, että Hän oli vastannut rukoukseeni.
Tuon kauan sitten tapahtuneen jälkeen rukouksiini on vastattu lukemattomia kertoja. Päivääkään ei ole mennyt, ettenkö olisi ollut yhteydessä taivaalliseen Isääni rukouksen avulla. Se on suhde, jota vaalin – suhde, jota vailla olisin kirjaimellisesti hukassa. Ellei teillä nyt ole sellaista suhdetta taivaalliseen Isäänne, kehotan teitä tekemään työtä päästäksenne siihen tavoitteeseen. Kun teette niin, teillä on oikeus saada elämäänne Hänen innoitustaan ja johdatustaan. Ne ovat välttämättömiä meille jokaiselle, jos aiomme selviytyä hengellisesti matkastamme täällä maan päällä. Sellainen innoitus ja johdatus ovat lahjoja, joita Hän antaa auliisti, jos me vain tavoittelemme niitä. Mitä aarteita ne ovatkaan!
Tunnen aina itseni nöyräksi ja kiitolliseksi, kun taivaallinen Isäni kommunikoi kanssani innoituksensa välityksellä. Olen oppinut tunnistamaan sen, luottamaan siihen ja noudattamaan sitä. Yhä uudelleen olen saanut sellaista innoitusta. Eräs melko vaikuttava kokemus tapahtui elokuussa 1987 Frankfurtin temppelin vihkimisen aikaan Saksassa. Presidentti Ezra Taft Benson oli ollut kanssamme parina ensimmäisenä vihkimispäivänä mutta oli palannut kotiin, joten minulla oli tilaisuus johtaa jäljellä olevat vihkimiskokoukset.
Lauantaina meillä oli vihkimiskokous hollantilaisille kirkon jäsenille, jotka kuuluivat Frankfurtin temppelipiiriin. Tunsin hyvin yhden erinomaisista johtohenkilöistämme Alankomaissa, veli Peter Mourikin. Juuri ennen kokousta sain selkeän tunteen, että veli Mourik pitäisi kutsua puhumaan kokouksessa hollantilaisille jäsentovereilleen ja että itse asiassa hänen tulisi olla ensimmäinen puhuja. Koska en ollut nähnyt häntä temppelissä sinä aamuna, lähetin lapun vanhin Carlos E. Asaylle, vyöhykkeenjohtajallemme, ja kysyin, oliko Peter Mourik läsnä kokouksessa. Juuri ennen kuin nousin seisomaan aloittaakseni kokouksen, sain vanhin Asaylta takaisin viestin, jossa kerrottiin, että veli Mourik ei itse asiassa ollut läsnä, vaan oli kiinni muualla, ja että tämä aikoi osallistua vihkimiskokoukseen temppelissä seuraavana päivänä varusmiesvaarnojen jäsenten kanssa.
Kun nousin puhujakorokkeen ääreen toivottamaan ihmiset tervetulleiksi ja esittelemään ohjelman, sain jälleen kerran aivan selkeän tunteen, että minun oli ilmoitettava ensimmäiseksi puhujaksemme Peter Mourik. Se oli vastoin kaikkia vaistojani, sillä olin juuri kuullut vanhin Asaylta, että veli Mourik ei todellakaan ollut temppelissä. Tuohon innoitukseen luottaen minä kuitenkin ilmoitin kuoron esityksen ja rukouksen pitäjän ja sanoin sitten, että ensimmäinen puhujamme olisi veli Peter Mourik.
Kun palasin paikalleni, vilkaisin vanhin Asayta. Näin hänen kasvoillaan hätääntyneen ilmeen. Hän kertoi minulle myöhemmin, että kun olin ilmoittanut veli Mourikin ensimmäiseksi puhujaksi, hän ei ollut uskoa korviaan. Hän sanoi tienneensä, että olin saanut hänen viestinsä ja että olin todellakin lukenut sen, eikä hän voinut käsittää, miksi sitten ilmoittaisin veli Mourikin puhujaksi tietäen, ettei tämä edes ollut temppelissä.
Sillä välin kun kaikki tämä tapahtui, Peter Mourik oli kokouksessa vyöhyketoimistossa Porthstrassella. Kokouksen edetessä hän oli kääntynyt äkkiä vanhin Thomas A. Hawkes jr:n puoleen, joka oli tuolloin alue-edustajana, ja kysynyt: ”Kuinka nopeasti voit viedä minut temppeliin?”
Vanhin Hawkes, joka oli tunnettu siitä, että ajoi melkoista vauhtia pienellä urheiluautollaan, vastasi: ”Voin toimittaa sinut sinne kymmenessä minuutissa! Mutta miksi sinun pitää mennä temppeliin?”
Veli Mourik myönsi, ettei hän tiennyt, miksi hänen piti mennä temppeliin, mutta että hän tiesi, että hänen piti päästä sinne. He kaksi lähtivät heti ajamaan temppeliin.
Upean kuoroesityksen aikana vilkaisin ympärilleni ajatellen, että millä hetkellä hyvänsä näkisin Peter Mourikin. En nähnyt. Yllättävää kuitenkin oli, etten tuntenut hätäännystä. Minulla oli suloinen, erehtymätön varmuus, että kaikki kääntyisi parhain päin.
Veli Mourik astui temppelin etuovesta juuri kun alkurukous oli päättymässä tietämättä vieläkään, miksi hän oli siellä. Kun hän kiiruhti aulan poikki, hän näki kuvani monitorissa ja kuuli minun ilmoittavan: ”Ja nyt kuulemme veli Peter Mourikin puhuvan.”
Vanhin Asayn hämmästykseksi Peter Mourik käveli samassa huoneeseen ja asettui paikoilleen puhujakorokkeella.
Kokouksen jälkeen keskustelin veli Mourikin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut ennen hänen tilaisuuttaan puhua. Olen pohtinut innoitusta, jota sinä päivänä tuli sekä minulle että Peter Mourikille. Tuo merkittävä kokemus on ollut minulle kiistaton todistus siitä, miten tärkeää on olla kelvollinen saamaan sellaista innoitusta ja sitten sen tullessa luottaa siihen – ja noudattaa sitä. Tiedän varmasti, että Herra halusi niiden, jotka olivat läsnä tuossa Frankfurtin temppelin vihkimiskokouksessa, kuulevan Hänen palvelijansa veli Peter Mourikin voimallisen, koskettavan todistuksen.
Rakkaat veljeni ja sisareni, yhteydenpito taivaallisen Isämme kanssa – mukaan lukien meidän rukouksemme Hänelle ja Hänen innoituksensa meille – on välttämätöntä, jotta me kestäisimme elämän myrskyt ja koettelemukset. Herra kehottaa meitä: ”Lähestykää minua, niin minä lähestyn teitä; etsikää minua uutterasti, niin te löydätte minut.”7 Kun teemme niin, tunnemme Hänen Henkensä elämässämme, ja se antaa meille halun ja rohkeuden seisoa vahvoina ja lujina vanhurskaudessa – seisoa pyhissä paikoissa horjumatta8.
Kun muutoksen tuulet pyörivät ympärillämme ja yhteiskunnan moraalinen kudos jatkaa hajoamista aivan silmiemme edessä, muistakaamme Herran kallisarvoinen lupaus niille, jotka turvaavat Häneen: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.”9
Mikä lupaus! Olkoon se siunauksenamme. Tätä rukoilen vilpittömästi Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.