Kunnes taasen kohdataan:
Minä vannon…
Kiroilu tarrautui sanoihini yhtä varmasti kuin takiaisen mykeröt koiran karvoihin.
Katse äitini kasvoilla mursi sydämeni. Järkytystä. Epäuskoa. Pettymystä. Kaikki nuo tunteet näkyivät hänen silmissään yksi toisensa jälkeen, ja sitten niihin ilmaantui vielä yksi – että hän oli tullut petetyksi.
Vaikka hän oli opettanut minua kaikki 15 elinvuottani kunnioittamaan taivaallista Isää sanoissa ja teoissa, siinä minä nyt seisoin syyllistyneenä siihen, että olin antanut yhden erityisen loukkaavan sanan livahtaa suustani.
Tarkoitukseni ei ollut kiroilla. Ennen sitä vuotta en ollut koskaan käyttänyt siivotonta kieltä. Mutta sinä kesänä olin ollut työssä Utahin kala- ja riistaosastolla, ja minuun oli tarttunut muiden kanssani työskentelevien poikien tapa.
Päätehtävämme oli raivata takiaisia osavaltion teiden varsilta. Tulimme pian siihen tulokseen, että Arctium minus oli erityisen inhottava rikkaruoho. Sitä kasvaa suurina määrinä lähes kaikkialla, ja se syrjäyttää tieltään useimmat muut kasvit. Sen mykeröt tarraavat mihin tahansa lähelle tulevaan.
Lapiot käsissä me taistelimme tätä vastustajaa vastaan koko kesän uupumukseen asti – ja kiroillen. Alkuun pidin toverieni kielenkäyttöä loukkaavana. Sitten siedin sitä. Viimein omaksuin sen. Kesän loppuun mennessä kiroilu tarrautui sanoihini yhtä varmasti kuin takiaisen mykeröt koiran karvoihin.
Äitini reaktio kieleni lipsahdukseen sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että minun täytyi muuttua.
Se ei ollut helppoa. Kiroileminen ei ole vain sanojen valintaa. Se on myös ajattelutapa. Keskustelut, joiden sallimme päästä elämäämme, lukemamme sanat ja katsomamme kuvat muovaavat ajatuksiamme. Opin pian, että minun täytyi muuttaa se, mitä päästin mieleeni, voidakseni muuttaa käyttämäni sanat.
Onneksi kävin aktiivisesti kirkossa ja seminaarissa. Kiroilu oli syrjäyttänyt tieltään korkeammat ajatukset, mutta kun olin ympäristössä, jossa altistuin noille korkeammille ajatuksille, ne alkoivat jälleen juurtua. Keskityin joka päivä lukemaan pyhiä kirjoituksia ja rukoilemaan. Pysyttelin erossa elokuvista ja televisio-ohjelmista, jotka toivat jälleen mieleen synkkiä ajatuksia.
Vähitellen huomasin kielenkäyttöni paranevan. Vuoden loppuun mennessä olin päässyt eroon tavastani kiroilla.
Tuon kokemuksen jälkeen olen oppinut paljon sanojen mahdista. Sanat voivat luoda tai tuhota. Ne voivat loukata tai ne voivat parantaa. Ne voivat latistaa ihmisiä tai ne voivat kylvää toivon ja rakkauden siemeniä.
Minusta on kiinnostavaa, että itse Vapahtajaa, taivaan ja maan Luojaa, kutsutaan Sanaksi (ks. Joh. 1:1–4; OL 93:6–11).
Olen oppinut, että kiroilemisen yhdellä synonyymillä vannomisella on myönteinen merkitys. Me vannomme kertovamme totuuden oikeudessa. Me lupaamme juhlallisesti eli vannomme pitävämme Jumalan käskyt, kun meidät kastetaan. Samoin me teemme pyhiä lupauksia pitää temppeliliittomme, jotta saisimme taivaallisen Isän suurimmat siunaukset.
Loppujen lopuksi: Meistä tulee enemmän Sanan kaltaisia, kun sanamme kunnioittavat Häntä ja kuvastavat Hänen kirkkauttaan.
Valokuva Anna Laurent