Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Tehtävämme on pelastaa
Myöhempien aikojen pyhille on iankaikkista merkitystä tarpeella pelastaa veljemme ja sisaremme, jotka ovat syystä tai toisesta harhautuneet pois aktiivisuuden polulta kirkossa. Tunnemmeko sellaisia ihmisiä, jotka kerran olivat evankeliumin piirissä? Jos tunnemme, niin mikä on tehtävämme heidän pelastamisekseen?
Miettikää niitä ikääntyneitä, leskeksi jääneitä ja sairaita, jotka on menetetty. Aivan liian usein he ovat siinä rutikuivassa ja lohduttomassa eristyneisyyden erämaassa, jota sanotaan yksinäisyydeksi. Kun nuoruus on mennyttä, kun terveys heikkenee, kun voimat vähenevät, kun toivon valo lepattaa kovin himmeänä, niin auttava käsi ja myötätuntoinen sydän voi auttaa ja tukea heitä.
On tietysti muitakin, jotka tarvitsevat pelastamista. Jotkut kamppailevat synnin kanssa, kun taas toiset vaeltavat pelossa tai välinpitämättömyydessä tai tietämättömyydessä. Oli syy mikä hyvänsä, he ovat eristäytyneet kirkon toiminnasta. Ja melko varmasti he pysyvät eksyksissä, ellei meissä – aktiivisissa kirkon jäsenissä – herää halu pelastaa ja auttaa.
Joku näyttämään tietä
Sain jokin aika sitten kirjeen mieheltä, joka harhautui pois kirkosta. Se on tyypillinen esimerkki liiankin monista jäsenistämme. Kuvattuaan, miten hänestä oli tullut epäaktiivinen, hän kirjoitti:
”Minulla oli niin paljon, ja nyt minulla on niin vähän. Olen onneton, ja minusta tuntuu, että epäonnistun kaikessa. Evankeliumi on pysynyt koko ajan sydämessäni, vaikka se onkin poistunut elämästäni. Pyydän, että rukoilette puolestani.
Pyydän, ettette unohda niitä meistä, jotka ovat täällä ulkopuolella – eksyneitä myöhempien aikojen pyhiä. Tiedän kyllä, missä kirkko on, mutta joskus minusta tuntuu, että tarvitsen jotakuta toista näyttämään minulle tietä, kannustamaan, poistamaan pelkoni ja todistamaan minulle.”
Tätä kirjettä lukiessani palasin ajatuksissani yhteen maailman suurista taidegallerioista – kuuluisaan Victoria and Albert Museumiin Lontoossa. Siellä on hienosti kehystettynä Joseph Mallord William Turnerin vuonna 1831 maalaama mestariteos. Maalaus esittää raskaita synkkiä pilviä ja myrskyävän meren raivoa, joka tietää vaaraa ja kuolemaa. Karille juuttuneesta aluksesta kajastaa valoa. Etualalla on suuri pelastusvene, jonka lähestyvien aaltojen kuohuvat vedet ovat nostaneet korkealle. Miehet soutavat hartiavoimin pelastusveneen puskiessa päin myrskyä. Rannalla seisovat vaimo ja kaksi lasta sateen kastelemina ja tuulen piekseminä. He tuijottavat huolestuneina merelle. Mielessäni lyhensin maalauksen nimen. Minulle siitä tuli Pelastamaan.1
Keskellä elämän myrskyjä vaanii vaara. Miehet ja naiset, pojat ja tytöt ajautuvat karille, missä odottaa tuho. Ketkä miehittävät pelastusveneet jättäen taakseen kodin ja perheen mukavuudet ja lähtevät pelastamaan?
Tehtävämme ei ole ylivoimainen. Olemme Herran asialla, ja meillä on oikeus Hänen apuunsa.
Palvelutyössään Mestari kehotti kalastajia Galileassa jättämään verkkonsa ja seuraamaan Häntä sanoen: ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”2 Liittykäämme mekin ihmisten kalastajien joukkoihin, jotta voisimme antaa kaikkea sitä apua, johon kykenemme.
Meidän velvollisuutemme on ryhtyä pelastamaan niitä, jotka ovat jättäneet aktiivisuuden turvan, että heidät voitaisiin tuoda Herran pöydän ääreen kestitsemään itseään Hänen sanallaan ja nauttimaan Hänen Henkensä kumppanuudesta, niin ettemme olisi enää vieraita ja muukalaisia, vaan kuuluisimme Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.3
Rakkauden periaate
Olen huomannut, että paluu aktiivisuuteen sekä asenteiden, tapojen ja tekojen muuttumiseen johtuu pääosin kahdesta perussyystä. Ensiksi, ihmiset palaavat, kun joku on näyttänyt heille heidän iankaikkiset mahdollisuutensa ja on auttanut heitä tekemään päätöksen saavuttaa ne. Vähemmän aktiiviset eivät voi pitkään tyytyä keskinkertaisuuteen, kun he näkevät, että erinomaisuus on heidän tavoitettavissaan.
Toiseksi, ihmiset palaavat, koska heidän rakkaansa tai ”samaan kansaan kuuluvat pyhät” ovat noudattaneet Vapahtajan kehotusta, ovat rakastaneet lähimmäistään niin kuin itseään4 ja ovat auttaneet heitä toteuttamaan unelmansa ja tavoitteensa.
Katalysaattorina tässä prosessissa on ollut – ja tulee olemaan – rakkauden periaate.
Hyvin todellisella tavalla nuo ihmiset, jotka olivat ajautuneet karille myrskyisellä merellä Turnerin maalauksessa, ovat niiden monien vähemmän aktiivisten jäsentemme kaltaisia, jotka odottavat pelastusveneiden ohjaajia pelastamaan heidät. Heidän sydämensä kaipaa apua. Äidit ja isät rukoilevat poikiensa ja tyttäriensä puolesta. Vaimot esittävät pyyntönsä kohti taivasta, että aviomiehelle ojennettaisiin auttava käsi. Joskus lapset rukoilevat vanhempiensa puolesta.
Rukoukseni on, että meillä olisi halu pelastaa vähemmän aktiiviset, tuoda heidät takaisin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iloon, että he voisivat olla kanssamme osallisina kaikesta, mitä täysi kirkon jäsenyys voi tarjota.
Lähtekäämme pelastamaan lähipiirissämme olevia eksyneitä: ikääntyneitä, leskeksi jääneitä, sairaita, vammaisia, vähemmän aktiivisia ja niitä, jotka eivät elä käskyjen mukaan. Ojentakaamme heille käsi, joka auttaa, ja sydän, joka tuntee myötätuntoa. Niin tehdessämme me tuomme iloa heidän sydämeensä ja koemme itsekin runsaasti iloa, jota saamme auttaessamme jotakuta tiellä iankaikkiseen elämään.
Tämän sanoman opettaminen
Voisit kysyä ihmisiltä, joiden luona olet käymässä, tuntevatko he ketään, jolla on vaikeuksia käydä kirkossa. Voisitte valita yhden henkilön ja keskustella tavoista osoittaa rakkautta, kuten kutsua hänet osallistumaan perheiltaan tai tulemaan aterialle.
Joseph Mallord William Turnerin teos Life-Boat and Manby Apparatus Going Off to a Stranded Vessel Making Signal (Blue Lights) of Distress © Victoria and Albert Museum, Lontoo, www.vandaimages.com