Vastaus hänen rukouksiinsa

Lindsey Leavitt, Nevada, USA

En tuntenut lainkaan joulun henkeä. Oli joulukuu, kävin viimeistä vuotta lukiota, ja mielessäni häämöttivät opiskelupaikan hakeminen ja viimeinen lehvänsitojien projekti. Toivoin löytäväni vapaaehtoistyötä, joka täydentäisi opiskelupaikkahakemuksiani ja sopisi samalla lehvänsitojien projektiksi. Onneksi kouluni oppilasneuvoston neuvoja pyysi ystävääni Jessicaa ja minua järjestämään koulussa lelukeräyksen paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi.

Delegoin suurimman osan työstä projektista vastaavalle komitealle. Pyysin heitä tekemään ilmoitustaulun, jossa oli suuri lämpömittari, joka osoittaisi lahjoitettujen lelujen määrän. Ajattelimme sen riittävän mainokseksi, ja käytimme jokaisen lounastunnin lahjoitusten keräämiseen. Oppilaat lahjoittivat kuitenkin vain vähän leluja, ja lämpömittarin lukema oli alhainen.

Tuntui oudolta, että neuvojamme alkoi laittaa joitakin leluja syrjään. Kun Jessica ja minä kysyimme, mitä hän aikoi tehdä niillä, hän kertoi meille, että eräs koulun opettaja oli vastikään saanut syöpädiagnoosin. Tuolla miesopettajalla oli ollut vaikeuksia selviytyä opettamisesta hoitojaksonsa aikana, ja hän oli päättänyt ottaa vapaata töistä. Joulu oli tulossa ja sairauskulut kasvoivat kasvamistaan, joten hänen perheellään ei olisi kovin kummoinen joulu. Neuvojamme ehdotti, että paketoisimme syrjään laitetut lahjat heitä varten.

Sydämeni liikuttui. Olin ajatellut palveluprojektiani keinona palvella vain itseäni, en muita. Päätin kolminkertaistaa lahjoitettujen lelujen tavoitteeni ja aloittaa rahakeräyksen sille opettajalle ja hänen perheelleen.

Jessica ja minä vierailimme luokissa ja mainostimme asiaamme. Vastaanotto oli huikea. Opettajat, henkilökunta ja oppilaat antoivat leluja ja rahaa perheen auttamiseksi. Ylitimme pian lelutavoitteemme, mikä hämmästytti hyväntekeväisyysjärjestöä. Keräsimme myös perheelle yli tuhat dollaria rahaa.

Kun paketoimme keräämämme ja ostamamme lahjat kauniisti, ymmärsin, että saamani todistus palvelemisesta oli aivan yhtä suurenmoinen kuin lahjat, joita olimme antamassa. En voi edes kuvailla sitä jännitystä, kun vakoilimme perhettä heidän löytäessään lahjat, jotka olimme nimettöminä jättäneet heidän kuistilleen.

Joitakin kuukausia myöhemmin Jessicaa ja minua pyydettiin opettamaan palveluprojekteja käsittelevässä seminaarissa. Selitimme, mitä olimme tehneet, mainitsematta kyseisen opettajan nimeä. Eräs tyttö kohotti kätensä ja nousi seisomaan. Hän puhui kyynelten vieriessä valtoimenaan. Opettaja oli hänen setänsä, ja tyttö kertoi, kuinka paljon tuo palvelutyö oli tälle merkinnyt. Tyttö kertoi, että se oli vastaus hänen setänsä rukouksiin.

Mikä riemu olikaan tuohon joulunaikaan saada palvella vilpittömästi ja tietää, että sillä oli suuri vaikutus.